What Became of Jack and Jill? (Englanti-71)

”John?” ”Yeah?” ”Where are you goin`?” ”To the graveyard, gran.” ”You are a good boy, John.”

Jack ja Mary ovat  ”rokkareita”. John asuu isoäitinsä luona ja `nuoret` tapaavat tavata Johnin isoisän (ja isoäidin, tyhjä hautakivi jo valmiina) haudalla, ja heti filmin aluksi Mary kirjoittaa huulipunalla Gran!! tyhjään puolikkaaseen. Hän, he haluavat perinnön…

Mary on manipulaattori, mutta ei Jack`kään ole ”pekkaa” parempi. Mies mm kuvittelee itsensä nuoreksi natsiksi, joka porukoineen vie vanhuksia leireille ammuttavaksi. He siis suunnittelevat isoäidin surmaamista perinnön toivossa.

Tämä Amicus-yhtiön harvinaiseksi jäänyt seniorisurmakuvaus, karmaiseva nuorisoylistysdystopia, kolkko vitaalisuuden palvonta on alusta loppuun tietoisen ankea, harmaa, kylmä, likainen, pimeä, synkkä, tunkkainen, mutta tekee tehokkaasti kyllä tiettäväksi että tällainen elämä, maailma, toiminta on pelkkää pahuutta, pimeyttä, julmuutta, sairautta. Tyhjyyttä. Tässä maailmassa ei ole valoa, värejä, toivoa. Tulevaisuutta.  Elämää.

Liiankin synkkä. Mutta niin on aihekin. Mieleenjäävä.

 

 

 

 

Mainokset

The Satanist (USA-68)

Hermoromahduksen kokenut `Big City`n kirjailija saapuu lääkärin kehoituksesta pikkupaikkakunnalle lepäämään. Mutta mies ottaa heti sijaiskämppään saavuttuaan kirjoituskoneen ja paperit esiin! Mutta onneksi vaimo on mukana. Hän laittaa koneen laatikkoon ja paperit roskiin ja viettelee hänet uusioasunnon lemmenpesän lemmenleikkeihin.. Mutta he eivät tiedä että polkupyöräilevä(!) okkultistitar tarkkailee heitä metsästä, ja kohta pyöräileekin heidän elämäänsä..

Jos näin voi sanoa, niin jazz-leppoisa (sähkökitara, pystybasso, piinallisen pinnassa olevat rummut) ja kiltti, dialogiton (vain selotusääni) elokuva seksihköstä okkultismista (pyllypaljas, rintarikas sellainen) ja ensimmäisiä näiden aiheiden yhdistelmiä. Aihe, jazz ja mustavalkokuvaus, softseksi yhdistyvät suht sykkivästi.

Koko elokuvan mittainen Itämaisen kitaroinnin, helistimien ja päällehakkaavan kaleeriorja-rumpusaundinen musiikkimatto vie katsojan 60-lukulaiseen, New Yorkilaiseen, softcoreaaniseen vaihtoehtomaailmaan, jossa kiltit okkultiaaniset kuviot, vampyyrielokuvamaiset läpihohtoyöpaidat ja karvamiehiset, paljaspyllyiset, rikasrintaiset muhinoinnit muodostavat pahuuden pyörteen…

Ei mikään alan klassikko, mutta omaa alkupään uniikkiutta. Huvittava kohtaus: Okkulttisisar, okkulltitistitar piirtää paperille ympyrän. Pimennys. Hän viimeistelee laajalleleviävää, monimutkaista, vaikeahkoa piirrosta. Sitten laittaa aurinkolasit paperin päälle ja polttaa koko p*skan! Ei taida mennä, ei taida olla ihan `protokollan` mukaan!! (Aurinkolasit muuten selviävät tulesta, ja ei muuta kuin silmille!) Onhan tää aika, Hellvetin (heh..) hyvä. Hyvää roskaa.

”Perhaps I am..mad” ”This is no hallucination.” ”The last I remember was a mocking laughter. Perhaps it was my own…”

 

Vampiros Sexos (Itävalta-88)

`Avaruus`vampyyrit, seksi-natsit (vai mitkä lie, elokuvan alussa on pitkä luettelo) saapuvat `maahan`; vaihtoehtomaahan, vaihtoehtomaailmaan, vaihtoehtokaupunkiin. Kaupungissa ei näytä olevan kuin vaihtoehtojengiä, punkporukkaa. Kaduillakaan. Hämy-hörhö-lumemaailmaa. Aivan alussa kyllästyshuokasin, että taas tätä avantgardemaista negatiivikuvausta. Mutta kun selvisikin (muutaman sekunnin ajan), että tällä ylivalottuneella valkoisuudella ehkä kuvataankin sitä miltä auringonvalo vampyyreista näkyy ja tuntuu, niin sehän on hieno idea.. Ja selviää myös, että kävelykeppiä ja/tai sateenvarjoa voi käyttää vampyyrintappovaarnana. Mutta tätä ei ole oikeastaan tosiaan kuin muutama sekunti, vaikka vampyyrielokuva muka onkin, koska pitää päästä pornoilemaan, provoilemaan.. Ja taitaa vilahtaa kohtaus, jossa vampyyri ei näy kuin peilissä. Sehän on aivan mainiota. Vielä kun vampyyri olis valkusipulia rakastava pappi. Eikä tämä tähän, tässä minään vitsinä… Mutta on tässä tällainen mainio juttu: Nämä vampyyrithan eivät pelkää valkosipulia, mutta pelkäävät vhs-kantta johon on kirjoitettu Andrei Tarkovski! Tähän teemaan liittyy myös paikka missä elokuvassa paljon aikaa vietetään; Kyseessä on (joko elokuvaa varten rakennettu tai olemassa oleva) undergroundbaarin -ja videovuokraamon yhdistelmä. Seinillä mm Anthropophagouksen ja tietenkin Nekromantikin julisteet.

Mutta enimmäkseen: Pornoilua, provoilua, semisplatterointia…

Tämä on eräänlainen mustavalkoinen versio, tai oikeastaan ylitys, yritys Slava Tsukermanin Liquid Sky`sta. Ylitys siksi, koska tässä myös pornoillaan, ja yritys siksi, koska tästä tuli toisteisen tylsä (porno)provokaatio. Tyhjästä provoilusta vielä, elokuvassa myös (teko-)oksennetaan vähän väliä. Mutta mielenkiintoinen teos yhtä kaikki; Avantgardekuvaus tekee elokuvasta paremman kuin se oikeasti on. Ja lisäkatsonnat. Näiden ansiosta pornoilu asettuu paremmin elokuvaan. Ja vie, vähentää provoilua pois silmistäni, mielestäni. Vaikkakin ohjaaja ja muutkin(?) tekijät nostivat nimenomaan sitä haastatteluissa framille? Minulle tämä/tässä alun, ensimmäisen katselukerran tylsä toisteisuus tekee toistuvien katselukertojen jälkeen tylsästä elävän, provakaatiosta vain katoavan sanan. Eli ”kertomus” siitä kuinka elokuva muuttuu katselukertojen myötä; Minua alkoi ensimmäisen katselukerran (sekä elokuvan että haastattelujen) rasittamaan ohjaajan `Lisäsimme pornon provokaationa`-heitot. Ja provosoiduin itsekin alussa provosoitumalla; Melko paska elokuva. Halusin antaa ( 2012 kuolleelle!) ohjaajalle ”jotain” takaisin tästä heitosta. (Milloin opin, että älä arvostele haastatteluja, vaan elokuvaa?! Arvosta omia ajatuksiasi siitä, elokuvasta, kirjasta jne [vaikka myöhemmin muutaisitkin mielipidettäsi] Älä eksy liikaa teosten ulkopuolelle. Älä anna muiden vaikuttaa. Ainakaan näin nopeasti.) Hän teki hyvän elokuvan. Heitostaan huolimatta.

”We are the World. We are the children.”

P.S. Ja kyllä mä tätä ohjaaja Carl Andersenin ohjaamaa elokuvaa katson vaikka joka päivä kuin hänen vuoden-90 tökeryyttään, harhauttavasti, tökerösti ja kökösti `kansainvälisesti` nimettyä Mondo Weirdoa. Se, viimeksimainittu on kuin huono, vähän rajumpi ja reilusti ylipitkä industrial- punkbändin video. Tylsä. Vampiros Sexokseen on kuitenkin ripoteltu kekseliäitä kohtauksia sen verran koko elokuvan mitalle, ettähomma pysyy  mielenkiintoisena, tylsää ei pääse tulemaan.

Kungsleden – Luulin, että halusit (Ruotsi-64) Lappi-eksistentialismia, avantgardea, surrealismia

`Jälleen` Lappi on seksin, kauhun, kuoleman, tuskan tyyssija. Ruotsin Lapin. Mies on muistelumatkalla Kungsledenillä. Hän oli kymmenen vuotta sitten vaeltamassa nuorehkon naisen kanssa. Vaellus oli dramaattinen. Niin on nytkin.

Ei ihan onnistunut draaman, mystiikan, jopa kauhun, campin ja trashin sekoitus. Parasta elokuvassa sen maailmaan hyvin sopiva elektroninen, kokeellinen musiikkiraita. Tämä `taiteellistaminen` on toimiva elementti. Mutta kokonaisuus on muuten vähän levällään. Parhaimmillaan, tiiveimmillään elokuva on sen tanakassa trailerissa. Siinä on sommittelua.

Kattorna (Ruotsi-65)

Tämä elokuva ei ole niin eks eikä seksploitatiivinen kuin mainonta (esim katsotun Superklubbkasin dvd:n kansikuva ja tekstimateriaalit), vaan enemmänkin draama lesbiaanisella twistillä. Tai pikemminkin draama lesbiaanisten vivahteiden surullisesta torjunnasta valtaväellisestä vinkkelistä työpaikalla, tässä pesula. Onnistunut aiheessaan. Hyvään draamaan viittaa myös se, että Eva Dahlbeck sai pääosastaan vuoden -65 Ruotsin Guldbagge- palkinnon sekä se että elokuva perustuu suomalaisen Walentin Chorellin näytelmään ja käsikirjoitukseen. Draaman kruunaa vielä se, että musiikin on tehnyt 60-luvun Puolanero Krysztof Komeda ja seksploitaatioon viittaa vähän kuvaaja Mac Ahlberg. Eli kyllä tämä vähän myös genre-elokuvakin on. Siihen viittaa myös tuo dvd- julkaisija Superklubb8. Voi kun Suomessakin olisi tällainen genrejulkaisija, mutta ensin pitäisi olla niitä genre-elokuvia (tarpeeksi) julkaistaviksi.. 🙂

 

 

Hallelujah The Hills (USA-63)

Kokeellisen elokuvan ohjaaja Adolfas Mekasin (kokeellisen elokuvan ohjaajan Jonas Mekasin veli) elokuvassa kaksi moukkamiestä on rakastunut samaan naiseen, mutta he näkevät hänet eri näköisenä! Joten häntä esittää kaksi eri naista. Oivallinen idea ja toteutus! Mutta miehillä menee paljon aikaa ja elokuvaa myös jeepillä tiheitä metsärisukkoja rymistävien ja jalkapatikassa tehtyjen metsuri (tukkeja kannetaan jokeen), metsästäjä (näkymättömän karhun saalistusta, myös mammutin, norsun luu löytyy), sota (näkymättömien vihollisten etsiminen, Vietnam?) sekä talvi, lumi (pulkkamäistä ja lumipesuista alastonjuoksuun hangilla) leikkeihin. Ja jokajouluisiin riiausretkiin. Kesä ja talvi vaihtuvat villisti, samoin hahmot. Vermontin seudut; hienot pittoreskit pikkukaupungit ja jylhät joet ja metsät kuvittavat elokuvaa mahtavasti. ->

-> Katsojana, katsojina elokuvassa; Metsät, varsinkin puut, vuoret toimivat elokuvassa katsomoina. Puiden oksilla istuu ja seisoo ja vuorenhuipulla tanssii isot ihmismäärät päähemmojen touhuja ja toilailuita seuraten. Kiva ”piiloitettu” kikka.

Elokuvassa liikaa nopeutettettua komediakaahausta, mutta myös toimivaa toistoa (ilokänninen mies kantaa muutaman kerran jatkuvalla kohtaussyötöllä joululahjoja ja halkoja taloon), hyviä musiikkiosuuksia (mm mies haitaria joessa ja jousipyssyn narua[!] metsässä soittaen) ja kahden tollon epäonnistuneiden eräretkeilyiden kökönhupaisaa kuvausta (ison kattilan pohjalle pari nötköttipalaa palamaan ja kattila ripustetetaan romahtaen narun nokkaan valtavaan tulikokkoon, lahossa, nojallaan olevassa metsästysmökissä nukutaan soutuveneessä ja kun herätään aletaan heti vimmaisena lattialla soutamaan.)

Ärsyttävän monipuolinen kattaus; Materiaalin paljous on uuvuttavaa, mutta samalla yksityiskohtien runsaus antaa eväitä useille, useille katsomisille.

 

Sky Is Falling aka Bloodbath (Espanja-79)

Tässä espanjalaisessa hörhöilyssä, kauhuilussa Chicken (!Dennis Hopper(!) hallusinatoorisesti, hullusinatoorisesti kaahaa ja kauhoo läpi pienen espanjalaiskaupungin katuteurastamisten, kerjäläisten, kirkonkellojen, kuorojen kaaoksen läpi.

Kaupunki on `vallassa`, hippien, Hollywoodtähden (Carroll Baker), Hopperin Dennis Hopperiaanisen ali-ylinäyttelemisen, paikallisten vallassa. `Taivaan vallassa`

Baker, entinen Hollywoodtähti, luottoroolissaan. entisenä Hollywoodtähtenä, loistaa.

Innostavan, kiinnostavan, onnistuneen heiluva, höperehtivä teos joka tempoo vähän vaikka minne suuntaan esimerkiksi `genreen kuulumattoman` musiikin (sirkussellaisen, Jenkkijazzmusikaalisen, torvitoitottavan, paikallisen) voimin. Ja tietenkin hämärän hörhökauhun, hörhökauhuisen hämäryyden, paikallisen ja  Jenkkikulttiuskonnollisuuden voimin. Mitään Jenkkinimistä, rajua, riipivää, riivattua, riivatunmoista, valtavaveristä Bloodbathia elokuvassa ei kyllä ole. Mutta elokuva on kuitenkin onnistuneesti osiensa summa.

 

Beket (Italia-2008)

Davide Manulin ohjaaman elokuvan alku: Mies kantaa olallaan särisevää puhetta tuuttaavaa näkymätttömänä hohkaavaa radiota vetisessä erämaassa. `Toisaalla` pukumies kantaa vaihtokenkiä salkussaan, ja vaihtaakin ne.. Sitten miehet (Freak ja Jaja) nähdäänkin juoksemassa aavikkotietä yrittäen ottaa ilmassa kulkevaa kaksikerroksista bussia kiinni. Siinä onnistumatta. Se leijuu yli. Komea kohtaus. Sitten miehet jäävät odottamaan aavikkotien bussipysäkille ja jälleen elektro-tekno ja miesten kehot alkavat tamppaamaan hiekkaa. Tanakkaa. Odottavaa. Salaperäistä. Laajaa odotus-ajatusmaisemaa. Mutta matka jatkuu; Metsässäkin mennään,  ohitetaan outoja putkia, outoja musiikkiesityksiä (putkien sisäisiä?), törmätään aavikkoteatteriin, tuoleja juuri sopivasti kaksi ja esitys saman kohtauksen erilaista toistoa.  (Aavikko = Toisto. Manulille aavikko näyttää olevan tärkeä ympäristö. Ja toimiva. Tässä[kin] se jytää ja kantaa tarinaa. Esikoiselokuvassa Girotondo, giro attorno al mondo`ssa `aavikko`on käsittääkseni yksi päivä. Ja tietenkin Tekno = Toisto. Nämä kaksi, Aavikko ja Tekno, (Aavikko)tekno, (Aavikko)elektro toistuvat hänen elokuvissaan. Mallikkaasti.) Tv:kin autiomaassa. Tässä aavikkojalkapallokin osuu paremmin maaliin. Entä Itsekseen ilmestyvä, liikkuva pyörätuoli ja rautatie, sopivatko välitykset? Ja miesten perässä, muassa, edellä `agentti` ja agenttiauto, numero 06. (Numero maalattu `taidokkaan` tökerösti ja isosti auton oviin. Konepellissä pääkallo ja luut ristissä. Kova kaara, kova kaveri.)

Tässä elokuvassa leijuu paljon muutakin yli ja ohi (myös sen takia että dialogi on italiaksi ja ranskaksi, tämäkin Manulin toistoaiheita ), mutta on ohjaajalta onnistuneempi teos kuin Kaspar Hauser. Tällaiseen eräänlaiseen post-apokalyptiseen maailmaan ja maisemaan on aina `helpompi` sijoittaa erikoisuuksia kuin normimaailmaan ja maisemaan. Ehkä Hauserissakin haettiin, tai jopa tyrkytettiinkin vastaavaa, mutta heikommin.

-Tämä leffa toimii. Tosin lopun merenrantailu hiekkarannan keittiöpöytineen ja tuoleineen latistaa elokuvan historiassa moneen kertaan käytetyllä, ankealla, arkisella, arvattavalla avantgardistisuudellaan, mutta onneksi lähdetään vielä takaisin. (Tosin  Dario Argentomaisen vellovan meri-verikohtauksen jälkeen. [Elokuvan ainoat värisekunnit])

”Buongiorno, cowboys!” ”Si, signore.” ”No, signore.”

”Minun Poikani.”

 

The Legend of Kaspar Hauser (Italia-2012)

”Opetan sinut uimaan, tanssimaan ja puhumaan”. Kaspar Hauserista, `tyhjästä` tulevasta, puhumattomasta miehestä on tehty monta tarinaa, teatteriesitystä, elokuvaa (Werner Herzog). Tämä Davide Manulin ohjaus tuo esiin naispuolisen (vaikkakin mieheksi kutsutaan, sekä nimessä että muutenkin) Hauserin (Silvia Calderoni. Onkohan sukua mm Renato Polsellin slaze-tähdelle Rita Calderonille?)

Kaspar Hauser on näitä sukupolvielokuvia, tarinoita, näytelmiä. Tässä Hauser laskeutuu avaruudesta ja nousee merestä kuulokkeet korvillaan, verryttelyhousut ja lenkkarit jalassaan, paljaaseen yläruumiiseen on kirjoitettu, tatuoitu, tussitettu Kaspar Hauser. Hän on rave-teknoajan `lapsi`. Elektro (ranskalainen Vitalic) soikin usein. Häntä italialaisella saarella tuolilla rannalla odottaa, hänet vastaanottaa amerikkalaisia latteuksia suoltava pitkätukkasheriffi (Vincent Gallo!) Sheriffi on myös murjunnurkan lo fi-mies ja sähkökitara-singer songwriter sekä aavikko-DJ. Mies ja muuli kuljettavat Hauserin ”kaupunkiin”…

Luulisin, että tässä, tästä on taottu tarkoituksella huonon ja hyvän elokuvan `synteesi`. Ei se aina toimi, välillä ei ollenkaan. Ei erikseen, ei yhdessä, mutta kun toimii, toimii. Elektron ja mustavalkokuvan (teos on kokonaan mustavalkoinen) yhteys toimii yllättävän hyvin, mutta Gallon jatkuvat ”Okay, allright, yeah”-örinähuudahdukset eivät. Toisaalta sekin alkaa olemaan lopulta eräänlainen käänteisvitsi, metavitsi, joka naurattaa toistuvalla typeryydellään. Kirjoitin, sanoin sekin, koska tässä teoksessa tällaisia on muitakin vastaavia toistuvuuksia. Ne ovat, voivat olla, eri katsojille eri asioita. Minulle yksi tällainen oli esim vielä alun hitaat mopoajelut ympäriinsä. Siis kyllästyttävä asia. Tai esim kohtaus jossa pappi pelaa jalkapalloa. Luulisin, että se on otettu mukaan ”Mitähän tällä tarkoitetaan? Miksi tämä on tässä”-katsojakysymyksenä ja `outoutena`. Kohtauksessa ei ole mitään outoa. Se on tavallinen, tylsä. Tällaiset pallo ja pappi-kohtaukset ovat yleisiä (varsinkin vanhoissa) italialaisissa, espanjalaisissa elokuvissa, mutta mikään kunnianosoituskohtaus tässä tuskin on kysymyksessä.

Itäblokkiscifailu Jenkkitwistillä. Elokuva on kuin happoinen, härö 70-80-luvun Itäblokkiscifailu jonkinlaisella Jenkkikierteellä-kritiikillä, Jenkkisilauksella.

Tämä on vähän pakotettu, pihtisynnytetty,  pinnistetty outoilu , mutta hyviäkin kohtauksia on ja toistuu, joten katsojakokemus melkein balanssissa.

”Ei profeetta, ei idiootti”.

”Kaspar Hauser ei ollut kuningas”.

”Kaspar Hauser on kaikkialla”.

 

 

 

 

Sumpah Pontianak (Singapore-58)

Naulitsevaa vampyrointia Itämailta. Mitä olen sen suunnan vampyyrielokuvia katsonut ja saman suunnan kauhuista folkloristiikkaa ”tutkinut”, niin siellä se yleisin vampyyrintappoväline on naula. Eikä sen suunta kovinkaan usein ole se sydän, vaan yleisin(?) on otsa (kyllä on vampyyrilla otsaa!), sitten kai kurkku, tässä elokuvassa naula”vaarna” nuijitaan niskaan. Tässä elokuvassa vampyyri on ruma, tautinaamainen, huonohampainen hylkiö, zombimainen kampurajalka. (Spitaalinen.) Surkea ilmestys. Ja kun vampyyrinhampaat ilmestyvät, ovat ne mursunhampaat. Tai jäätyneet räkäpaakut. Muutenkin efektit ovat roskaisen mainiot; Lintuhirviö on kahdella jalalla kulkeva mies, jolla on viirullinen kokokeho-oloasu ja linnunnaamanaamio päällään ja päässään. Mainiota! Ja hänet pystyy säikyttämään pakoon yhdellä huudahduksella. Mainiota myöskin. Ja pirulla on pahvisarvet päässään ja pitkät kynnet!!

Mutta roskafanien ei kannata heittäytyä pehmeään roskapumpuliin, sillä sitä ei ole paljon. Kauhua vielä vähemmän. Elokuva on viisikymmentä minuuttia e-rit-täin laa-haa-vaa (on sitä paikoin lopussakin) ja vain viimeiset puoli tuntia tapahtuu. Eikä silloinkaan koko ajan, kuten mainittua. Komein kautta kököin kohtaus kauhusta ja roskasta on pöllön muuttuminen vampyyrinpääksi, siinä on molempia mukana. Mutta mitä siihen naulitsemiseen tulee, niin monissa tämän leffan nettiteksteissä kirjoitetaan tästä niskanaulitsemisesta, mutta ainakaan minun versiossani ei tällaista ole. Ehkä sydämetön sensuuri on iskenyt siihen. Eikä tämä leffa muutenkaan mikään tuoliin naulitseva kauhu-roska-menopaukku ole, mutta kyllä tämän tauotettuna katsoo.