Rok 1863 – Year 1863 (Puola-22)

No, nyt on `sota`elokuva lähes täydellisesti ilman sotaa. Elokuvan alussa Puolan kansannousun aikana 1863 mies lähtee taistelutantereelta ilmeisesti ainoana selviytyneenä (hänkin puolikuoliaaksi haavoittuneena) vaappumaan kohti jotain..

Tämä `jotain` on eräs kylä, jossa eräänlainen `sota` jollakin lailla jatkuu; mies kohtaa vihaa ja halveksuntaa, mutta myös pientä, yhden ihmisen ystävyyttä, ystävällisyyttä, avunantoa, rakkautta…

Liian pitkä (lähes kaksi tuntia, lopussa ratkaisut alkavat ja jopa jäävät junnaamaan), ja sen kautta väsyttävästi seurattava tarina. Mutta historiallinen tarina itsessään on ehdottomasti kertomisen ja kuvaamisen arvoinen ja siinä on useinkin voimakkaita kohtauksia ja näyttelemistä.

 

Mainokset

Batalion (Tsekkoslovakia-27)

Nyt ei ole kysymyksessä minkään urhean Pataljoonan uroteot sodassa, vaan kyseessä on Baari Batalion ja  urheiden, murheiden painamien juoppojen, alkoholistien, katukansan `vastaavat` teot; Baarissa, kadulla, kännissä, krapulassa, taudeissa, murheissa ja harvoissa iloissa sinnittelevien ihmiskohtaloiden elämästä päivä, ilta, yö kerrallaan. Tää murheellist` on kertomaa…

Eräs tällainen ihmiskohtalo on ex-porvari Uher, jonka elämä lähti juoppoisaan syöksykierteeseen, kun hän näkee vaimonsa rakastajan.. Hyvää, murheellista draamaa jota on pippuroitu elokuvallisella Saksa-surrealismilla (esim baari/juopottelu kohtausten juomingit, tanssit, tappelut) ja ekspressionismillakin, joskaan niin vääntynyttä materiaalia kuin esim Tohtori Caligarin Kabinetissa ei tulla näkemään.

Hieno katu-juoppo`realismin` ja kuva`kikkailun` syvän sävyttämä teos juoppo/baari`pataljoonan` taistoista keskenään ja yläyhteiskuntaa vastaan. Juoppojen joukkovoimassa on elokuvan kova ydin, tai tietenkin paremminkin sen pehmeä(sydäminen) ydin..

Myös: naisen paljasta rintaa, kielisuudelmia.. Eli sensuuria kiusoitellaan, koetellaan, kokeillaan ja koputellaan tältäkin suunnalta..

”Here`s to your society! And here`s to you!” Ja lasi kohoaa…

 

The Tiger of Eschnapur (ja The Indian Tomb) (Saksa-59)

Fritz Langin paluu Saksaan ja paluu myös ex-vaimonsa Thea von Harbour`in ( ja itsensä) seikkailutekstiin ja on myös samalla Langin toiseksi viimeinen elokuva (tai elokuvat?), sillä The Tiger of Eshcnapur jakautuu ainakin tällä dvd:llä kahdeksi; Tuoksi Tiikeriksi ja The Indian Tomb`iksi (filmillä The Love Tomb) ja tämä/nämä kertoo eurooppalaisesta arkkitehdista joka rakastuu intialais(eurooppalaiseen) naiseen, ja niin rakastuu myös Maharadzjakin.. Tässä oikeastaan juoni, lisättynä veljesrakkaudella, veljesvihalla ja palatsijuonitteluilla.

Arvioin tässä molemmat osat erikseen.

The Tiger; Laahaavaa tilanteen kehittelyä. Voi jopa sanoa että turha osa. Vaatisi ainakin valtavasti lyhentämistä. Puitteet kyllä komeat. Tanakkaa tyhjyyttä.

The Tomb; Valtava parannus. Vauhti on heti päällä. Komeimmat kohdat: Tiikeritaisteluluolan `avain ja kahleet`-kohtauksen kekseliäs kamppailu, hekumallinen käärmetanssi. Tästä osasta pidin paljon. Huomattavasti lyhennettynä, yhtenä elokuvana toimisi.

Debra Paget, Luciana Paluzzi

 

Black River Monster (Usa-86)

Ei jaksaisi oikein millään Bigfoot-elokuvia (varsinkaan niitä straight to videoversioita niistä, siitä), koska niissä ei tapahdu useinkaan oikein mitään. Ja silti niitä katson. Ja silti tämän katsoin, vaikka tässä tapahtuu vielä vähemmän, oikeastaan ollenkaan. Melkein miinuksen puolelle menee. Se Bigfoot-kauhuilu meinaan. Hurjimmat kohdat ovat kun Biggi vähän opetuksellisesti ravistaa paria rosvoa ja kun se astuu vettä suihkuttavan puutarhaletkun päälle! Ja vielä kaks kertaa!! On Se Hurja!

Kyseessä on lapsille ratsastusretkiä tarjoavasta hevostallista, jonka ympärillä Fuutti urisee ja pyörii. Mitään, SIIS MITÄÄN, ei tapahdu! Mutta ”eräänlaista”  ”aikuis”roskaa tapahtuu; Toisen roiston, hampaattoman hampuusin, nimi on yksinkertaisesti Sleaze, sitten löytyy transuäitiä ja tekokuorsausta. Ai niin, Sleaze ja toinen rosvo muodostavat myös boogie woogie-country-jazzia soittavan kirpputoriduon. Sleaze istuu huijauksenomaisesti rullatuolissa, soittaa kitaraa ja karjahtelee `Yeah!` ja `Boogie Woogie!`, toinen roisto jazzailee saksofonilla.

Heppatytöt goes ”kauhu”? Lasten straight to video-”kauhuilu”?  Pirun pöljä, pöljä piruilu, lapsellisen pöljä piruilu sov-elokuvista? Ei mikään? Viimeisin vaihtoehto vaikuttaa, eikun vakuuttaa olevan lähimpänä totuutta. Se houkuttaa eniten.

Crooked Way (Usa-49)

San Franciscon Sotilassairaalasta vapautuva täydellisestä muistinmenetyksestä kärsivä (sirpale päässä) mies, Eddie Rice  suuntaa Los Angelesiin. Siellä hänelle selviää älyttömän aikaisin, elikkä heti että hän onkin gangsteri Eddie Riccardi. Tapahtuupa jopa niin nopea noir-älyttömyys, että kun hän astuu rautatieasemalta ulos kaksi poliisia tunnistavat hänet heti! Tästä alkaakin poliisien, gangstereiden sekä miehen ja naisen välinen katujuoksu, kissa-hiiri leikki ja viha-rakkaus.

Ihan toimiva noirailu, vähän olisi saanut olla vauhtia lisää. John Payne Tupla-Eddienä kova ja vahva, kuten myös herkkä ja hukassa. Samoin Ellen Drew hänen off-on-naisenaan. Sonny Tufts gangsteripomona pitkään tosi valju irvistelijä, mutta hänkin löytää ilmeisiinsä ja kehonkieleensä, sekä yleensä olemukseensa lopuksi vahvaa tahtoa ja tuskaa.

Toimivahko muistinmenetys-noir.

Keyhole (Can-2011)

Guy Maddinin keskivertotuotantoa edustaa Keyhole. Surrealismi on edelleen tottakai kukinnassa, mutta joka puolelle leviävän rikkaruohomaisesti, eli liikaakin, tai liian toisteisesti, tässä haamutalon, gangsterinoir-elokuvien ja yleensä kolkytlukumeiningin sekoituksessa. Gangsterit, haamut, äidit, isät, pojat, tyttäret pitävät `majaansa` kolkytluvun korkeassa, korskeassa, mutta haamuisen hämärässä  talossa, menneiden aikojen palatsissa. Kokoa ja näköä talossa vielä on, ja kokonsa sekä `asukkaidensa` mielikuvituksen sekä tuonpuoleisen takia talo on täynnä kaikenlaista: mm polkupyöristä voimansa saava sähkötuoli, sähköiskuja antava siivooja, kahleissa kulkeva alaston vanhus… Avaimenreikä psykologis-perverssinä ideana ja näkynä, ja jopa elokuvan nimenä vähän vanhentunut, kulunut. (Tosin vanhentunut ja kulunut kuuluu olennaisesti Maddinin elokuviin. Avaimenrei`ästä ei tosin tiirailla toistuvasti, mielessä ja mielikuvituksessa kylläkin useasti. Koko elokuvan ajan?)  Haamut, kahleet katoavat (vai katoavatko), mutta mitä jää jäljelle? Jäljelle jää vähän liikaakin osoitteeton elokuva, mutta Maddin-maailman tuote kuitenkin,  siitä ei ole epäilystäkään. Ei tällaisia kukaan muu tee. Kyllä tämän pariin tulee kuitenkin joskus palattua, vaikka ei mikään Maddin-Mestariteos olekaan. Niitä Mestariteoksia Maddinilla muuten riittää (huolimatta melko kovasta julkaisutahdista), ei ihmekään että välillä Mestarikin vähän harhautuu. Tai jää toistamaan maneerejaan. Ei kukaan aina viitsi, jaksa, pysty, kykene.

P.S. Jonkun muun ohjaamana Mestariteos, mutta Maddinin kovassa tuotannossa kovaa keskitasoa. Sillä ei tällaisia tosiaan kukaan muu tee.

Eye in The Labyrinth (Ita-72)

Yksi dekkarointien perusjutuista ovat kartanodekkaroinnit, eivätkä kartanogialloinnit tietenkään tee tästä poikkeusta. Poikkeus tulee siitä, että gialloissa näiden rakennusten ulko sekä varsinkin sisätilat ovat coolin, pop-taiteellisen, art decoisen (yleensä J & B viskipöydällä varustetun) sekoituksen summauksia. Ja sekoilun summauksia. Niin nytkin. Lopussa tosin selkenee.

Naisen psykiatri-poikaystävä katoaa, ja nainen aloittaa etsinnät. Lopulta (suht sangen aikaisin, puolen tunnin päästä) päädytään mainioiden kökköpsykologisten giallomutkien kautta ”taide”-eksentrikkojen ja murhienkin täyttämään ”taide”kartanoon jossa ne giallopsykologiset kökköilyt vasta varsinaisesti alkavat. Sillä siellä löhöää ja melskaa mm murhaleikkipariskunta, transvestiitti, jaloista ja käsistä kiinnostunut valokuvaaja (Sybil Danning, tässä Dunning) kaikkea nauhoittava muusikko…. Myös gangsteri (Adolfo Celi) pyörii kylillä, kaupungilla, kartanolla, kartanossa…. Kartanon Rautarouvaa esittää Alida Valli (Kolmas mies, Senso, Suspiria, Lisa and The Devil/House of Exorcism)

Ei giallona kovin verinen (paitsi unissa, taas giallopsykologiaa!, ja vähän lopussa), mutta mutkikas, hörhöinen, höyryinen. Huumeinen. (Mukana myös huumekauppaa.) Jotkut eivät ole pitäneet giallona ollenkaan, mutta kyllä tämä täyttä sitä on. Loppua kohden elokuva terävöityy, jopa selkeytyy mielisairauden, huumeiden, gangsterismin ja kartanon omistustaistelun nelikentäksi.

Paremmanpuoleinen keskitasogiallo, heh. Hörhöhkösti tämäkin.

Muovilonkeroita ja muovailuvahaa maan alla – The Strangeness – Outo voima (Usa-85)

Kaivoskauhuilut, kaivosgoreilut eivät kolkuttele, mutta jokin Outo Voima (heh..) sai minut kaivautumaan tämän tylsyyden läpi. Ensin ei tapahdu mitään, kaivoksessakaan, ja lopussa lonkeroläjä ”syö” muovi/muovailuvahamiestä..

Eli ei kyllä kolkuttele vieläkään. Ei tosiaankaan. Karua. Ankeaa. Lopussa VÄHÄN hörähtelyä hirviölle. Jos jotain varhaista kaivosgoreilua pitää suositella, niin alkuperäinen My Bloody Valentine.

Tään varhaiskaivostelun katseleminen olis pitänyt lopettaa jo varhain! Kaikkeen sitä aikaa ja tekstiä tuhlaa!

Fiend (Usa-80) – Musiikkikauhistelu

Don Dohlerin Fiendissä musiikki on etunenässä; Kauhumies on ”tavallisesti” pikkukaupungin Musiikkiakatemian(!?) johtaja ja viulunvinguttaja. Lähes koko elokuvan (onneksi, se on niin tunkkaisen hyvää) soiva urku-urinatausta taustoittaa musiikin ja kauhun kombinaatiota hyvällä särinällä ja värinällä.

Elokuvan alussa katkaravun muotoinen punahehkupaholainen-alieeni lentää hautausmaalla ja syöksyy yhteen hautaan. Haudasta nousee mainitsemamme musiikkimies, joka on ajoittain myös punahehkukäsikuristaja. Hän imee ja tarvitsee uhriensa elon ja voimat jatkaakseen hetken ”tavallista” elämäänsä; Eli pää vinossa hitaahkosti kulkevana, hitaahkosti irvistelevänä, hitaahkosti puhuvana mahtiviiksenä, musiikkimiehenä..

Sopivan hitaan hämärä kauhutuotos. Jos John Waters on Baltimoren Roskaruhtinas, `Roskan Paavi`, niin Dohler oli saman paikkakunnan Kauhukuningas, Scifikuningas, Scifi-Kauhukuningas. Halpis-sellainen. Mutta hyvä sellainen.  Näitä vastaavia, sopivan hämäriä kauhutuotantoja teki hän siellä jonkusen. Fiend on mainion hämärä pikkukaupunkikauhistelu (näitä Usa:sa on ja näitä Usa:laiset osaavat tehdä) pienillä pippurisilla piristyksillä. Tässä yksi piristys on että kaupungissa on toinenkin Mahtiviiksi. Lopussa Mahtiviiksien lopullinen(?) taistelu..

Vanhassa Suomi-vhs:ssä tämä kauhun ja musiikin taistelu ja tasapaino kiteytetään kökön hyvin: ”Pitävätkö musiikkikonservatorion seinät sisällään jotakin muuta kuin vain Beethovenin?”