Zazie – Pariisin päiviä (Ranska-60)

Tämä Louis Mallen komediakummajainen perustuu Raymond Queneaun kieltä, lauseita, sanoja rikkovaan romaaniin, ja elokuvastakin on väitetty että se olisi vastaavanlainen; elokuvaa ja sen kieltä rikkova teos. Itse olen toista mieltä, elokuvaversio on varsin `tavallinen` surrealisointi mm filmin hidastuksineen ja nopeutuksineen, värielokuvana tehtyine mykkä-slapstickeineen sekä mm palavilla soihduilla jonglööraavine jääkarhuineen. Surrealistisena elokuvana siis varsin tavallinen, mutta vauhtia, värikkyyttä, kaahausta ja hajottamista (lopun värikkään baarihajotuksen tyylistä ei siihen mennessä elokuvahistoriassa varmaankaan montaa ole) riittää. Mutta elokuvassa on kaahausta ja vauhtia hyvässä ja pahassa, eli ensimmäistä kertaa ja lukemattomissa toistoissa. Toistot taannuttavat ja tyrmäävät jopa vauhdin, tai ainakin katsojan kiinnostuksen. Mutta kyllä tämän kuitenkin ihmetyksestä kerran katsoo. Ja seuraavan kerran kun elokuvan plussat ja miinukset ovat unohtuneet.

12-vuotias Zazie-tytön äiti lähtee jälleen kerran uuden miehen kanssa vapaalle ja Zazie tuodaan Pariisiin enolle. Eno asuu värikkäässä baari-asuintalokompleksissa ja on ammatiltaan drag-tanssija. (Ei kyllä koskaan nähdä dragissa, esiintymisestä puhumattakaan.) Elokuva koostuu Zazien karku ja muista matkoista Pariisin eri puolille. Tyypilliset (surrealistiset) autoruuhkat, tasapainoa huippaavat Eiffel-torni- kiipeilyt (ilmapalloilla alas) ja nopeutetut katujuoksut seuraavat toisiaan. Ja taas alusta.

Elokuvan alkuperäinen nimi Zazie dans le metro viittaa siihen, että kaikkein ensimmäisenä Zazie haluaa ja karkaa metroon, mutta se on lakon takia kiinni. Lopussa päästään siihenkin. Siinä ei ole, ei näytetä mitään surrealistista. Hyvä että vauhtia välillä tasataankin.

 

Mainokset

Pin Up Girl (USA-44)

Patrioottista peruspullaa, perusmusikaalia Betty Grabblen johdolla. Ei yllä hänen parhaiden musikaaliensa tasolle. Mikä ei ole paljon sanottu.

Technicolor tämäkin. Se/Siitä vähän värikkyyttä lisää.

P.S. Ihan toimivia tanssi ja laulukinnumeroita. Mutta ainahan näissä. Rullaluistinnumero taidokkain. Mutta itse juoni junnaa jäljessä. Ja pahasti. Jos sitä oikestaan edes on, se on aika olematon. Ja onneton.

Conquest of Space – Avaruuden valloitus (USA-55)

Yliöverisellä nimellä, nimillä raskautettu, varustettu elokuva ja lento on scifistis-uskonnollinen uskonnollis-scifistinen (tiukkakapu on `tuleva` uskis, avaruuslento/matkaepäilijä) on juoneltaan laihahko, mutta efekteiltään mainio. Mutta kovia tekijöitä, George Pal tuottajana, Byron Haskin ohjaajana. Technicoloravaruutta.

Mutta 50-luvun space-elokuvissa hyvin harvinainen, jopa lähes olematon, mutta tässä hyvinkin, yllättävänkin iso, raikas, toimiva, virkistävä lisä; tahallinen, tarkoituksellinen pösilöhuumori (mm ”You forgot your toothbrush”,, salamatkustaja sanoo) jota on ripoteltu lähes elokuvan alusta loppuun. Ja se toimii tosiaan. Samoin toimii lopun jännitysnäytelmä. Kapun avaruus-uskonto- sekoaminen niinikään lopussa nähdään uudessa, pimeässä valossa. Ja varsinkin uusissa katselukerroissa. Tämä telakoituikin tukevasti genreen. Siihen sen weirdolaitaan.

”How far is too far?”

Vagabond – Kuin taivaan lintu (Ranska-85)

Jean Rollinin vampyyrielokuvien tyylisessä, horteisessa, huurteisessa, jäisessä (ei vielä täysi talvi, kylmä kumminkin) maisemassa kulkee nuori naiskulkuri (Sandrine Bonnaire).

Agnes Vardan elokuva on synkkä, tarkoituksellisen epäuskottava (rikkaita auttajia riittää) 1], sarkastinen (”Why you drop out?” ”Champagne on the road is better”, sanotaan kohtauksessa jossa rikasnainen on juuri tuonut samppanjapullon kulkurille), vielä kerran synkkä, mutta mieleenpainuva, mystinenkin tarina. Elokuvan Ranskanimi jämäkän toteava, mutta Suominimi omaa hapuilevan jonkin etsimisen sekä sarkasmin sekoituksen. Tämä lintu ei lennä.

1] Ja hajua, lemua, löyhkää riittää, niistä puhutaan paljon. Rikasauttajat `käsittelevät` hänen haisemistaan jatkuvasti, jokaisessa lauseessaan.

Onni on olla nainen (Ranska-77)

Tätä Agnes Vardan ohjaamaa, kahden naisen ystävyydestä läpi vuosien kertovaa elokuvaa on kehuttu, kutsuttu `naiselokuvaksi`, mutta moitittu myös nykysilmin naiviksi ja uuden ja vanhan sekoitukseksi. Itselleni tämä on, vaikkakin naisiin keskitytään enemmän, `naiselokuva` ja `mieselokuva` ja naiselokuva ja mieselokuva, sillä kummatkin sukupuolet taapertavat tasaveroisesti kohti jotain, juoksevatkin välillä. Elokuva sanoo; Onni on olla (myös) mies.

Gasbags (Englanti-41)

”Blimey! We join the wrong army!” Kuusi brittitolloa (`The crazy gang`) lentää myrskyssä ison Zeppelin-mainosilmapallon kannattelemana, Fish and chips-kioskin katolla miehitettyyn Ranskaan. Kun saksalaiset ottavat heidät heti kiinni, tollolauma luulee liittyvänsä Ranskan armeijaan. Vaikka germaaneilla on natsiasut ja korostukset. Sitten he joutuvat keskitysleirille jossa pääasiallisesti aivopestään, koulutetaan, tehdään, valmistetaan Hitlereitä maahan maailmalle!!

Ajattelematon, idioottimainen ja typerä nimi elokuvalla, ajattelematonta, idioottimaista ja typerää keskitysleri”komediaa” (väännetään pöyristyttävän idioottimaista vitsiä pamppupolusta ja parakin seinästä seinään ja lattiasta kattoon ulottuvasta nukkujamassasta), typerä elokuva. Varoituksen sana! Useakin!!..

Cleopatra (Japani-70)

”Never heard of something like this in a scifi-flick, now have you?” Näin kysyy scifipomo alaisiltaan jotka lähetetään psyko-teleportterilla joinain hahmoina Cleopatran aikaan. Sillä sillä sielun voi lähettää kehen tahansa menneisyyden hahmoon, henkilöön. Ja he vastaavat vastakysymyksellä ja vastavastauksella: ”Kennedy… Hitler… Napoleon… Christ… We could enter any of their bodies?” ”Don Juan, Casanova or Rasputin as well.”

Animen, pilapiirrostyylin, psykedelian sekä `oikean` filmimateriaalin (`robottikädet` jotka tarjoilevat samppanjaa ja ruokaa laseihin ja lautasiin) toimiva sekoitussoppa. Seksi on luonnosviivamaista.

Vaikken olekaan animoitujen elokuvien, maailmoiden ylin ystävä, niin tämä toimii hyvällä häröllä.

Lost in Paris – Paljain jaloin Pariisissa (Ranska-2016)

Kanadalainen kirjastonhoitajatar saapuu Pariisiin etsimään tätiään, mutta lentää melkein heti saapuessaan sillalta Seineen  kännykkävalokuvaussessiossa, rinkkoineen kaikkineen. (Myöhemmin hän syöksyy Seineen sampanjapullokasa sylissään.) Mutta selviää kummastakin molskahduksesta, tosin rinkka ja pullot jäävät jokeen. Mutta eivät jää kauaksi aikaa, sillä Seinen rannalla teltassa asuva katujuoppo (kusee usein Seineen turistilaivaturistien ja muiden ottaessa kuvia) löytää ne. Rinkasta hän ottaa naisen keltaisen villapaidan päälleen, leikkaa naisen passista kuvan teltan seinälle roikkumaan ja ottaa rahat ja lähtee kaupungille hummaammaaan. Koska tämä on eräänlainen puolifantasia, niin pariskunta tapaa lähes heti hummausreissun aluksi ja tanssivat, tappelevat jne.

Puoliksi, ehkä enemmänkin onnistunut, hauska rellestys. Hauskaa keksiliästä gagistelyä (mm lumituisku kirjastossa, kahden karkuriseniorin jalkaterätanssi puiston penkillä), mutta myös epäonnistunutta ja typerää tavaraa (katujuopon rasistinen hautajaispuhe väärissä hautajaisissa, olisi ollut p*skaa `oikeissakin`, katujuopon ja sekavan seniorin telttaseksi).

 

Hissillä mestauslavalle (Ranska-58)

Karu mies, ex-sotilas (Algeria, Muukalaislegioona `iho päällystetty arvilla ja mitaleilla`) nykyinen konttorirotta-pikkupomo tekee `täydellisen murhan`, mutta tyrii (”tietoisen”) älyttömästi jättämällä paikalle todistusaineistoa heilumaan; Mies ja rakastajatar (Jeanne Moreau) ovat suunnitelleet rakastajattaren miehen kautta Karun Miehen Pääpomon murhaamista. Ja tämän ex-solttu tekeekin, jättäen murhatun siihen malliin että hän olisi tehnyt itsemurhan ja poistuu paikalta. Ja jostain käsittämättömästä syystä poistuu paikalta jättäen kulkuvälineenänsä toimineen narun ja koukun parvekkeelle roikkumaan. No, mutta hän ”onneksi” huomaa alhaalta autostaan tämän naru-koukkuyhdistelmän ja lähtee sitä hakemaan, mutta juuttuu matkallaan hissiin. Pitkäksi aikaa. Samaan aikaan eräs nuoripari varastaa miehen auton ja lähtee kaupungille rälläämään. Rakastajatar näkee auton liikkeellä ja luulee miehellä olevan uusi heila ja lähtee epämääräisesti sateisille (aina kun joku astuu ulos jostain ovesta, ukkonen jyrähtää, pitemmän päälle rasittava tehokeino), öisille kaduille ja kapakoille kulkemaan ja kyselemään. (Vähemmän rasittava tehokeino on kulkemista kuvittava ja musisoiva Miles Davisin jazz.) Vielä hullummaksi mytyksi ja mysteeriksi elokuva kulkee kun nuoripari suorittaa tuplamurhan… Ja tietenkin solttuboi syytteessä, koska hänen autonsa…

Kummallinen kertomus, jossa aina kun jotain yllättävää, älytöntäkin taas tapahtuu ja kasaantuu, niin ainakin tämä katsoja (ensin) huokailee niille, mutta kohta katsoja onkin aina taas mukavasti mukana  kummallisessa, oudossa menossa. Ei varsinaisesti vauhtiaan, mutta jännitystä, kiinnostavuuttaan koko ajan kasvattava elokuva.

Ohjaaja Louis Malle on aina ollut minulle varsin vaihteleva ohjaaja. Ei oikeastaan yhtään varsinaista mestariteosta, mutta monia lähellä sitä (mm Karu ja Kohu lapsinatsikuvaus Lacombe Lucien) ja täysin päinvastoin esim jonkinlaista komediallista jenkkikökköä (Crackers- nakertajat, älä sekoita Crittersiin! :-)) Hissillä mestauslavalle on Mallen esikoisohjaus ja oikeastaan omaa tämän saman jaon. Siinä tunnelmallinen noirailu kohtaa absurdin älyttömät käänteet. Mutta kohtaa ne mielenkiintoisella tavalla. Ja kohtaa ne myös varsinkin absurdilla huumorilla. Elokuva kallistuu noir ja Bonnie ja Clyde-parodian puoleen. Absurdin, ironisen, urbaanin parodian.

Rakkauden jumalatar aka The Night Heaven fell (Ranska-58)

”We made it, Lambert! We got nowhere!” That`s right! Samoin on tämän synkän ja surullisen elokuvan laita. Ei edetä oikein minnekään. Se on yksi tylsimpiä, erikoisimpia, kökösti surullisimpia `on the run`-pakomatkaelokuvia.

Brigitte Bardot karkaa Stephen Boydin esittämän (itsepuolustus)murhaajan kanssa. Erikoista on, että suurin osa paosta tapahtuu aasin(!!) avulla ja pienen porsaanpoikasen(!!) kanssa, uimalla, vesistsekin!! Mutta mukana kulkee koko ajan tylsyys.

Bardotin silloisen miehen Roger Vadimin ohjaus.

Jo silloinen(?), ainakin tuleva eläintenpuolustaja Bardot puolustaa elokuvan, kässärin mukaan pientä porsaanpoikasta, härkätaisteluita -ja juoksua näytetään aivan liikaa, elokuvan arvattavan synkkä, surullinen lopetus kaikin puolin kökösti toteutettu, eikä vähiten Bardotin pahvisen näyttelijäsuorituksen takia. (Hänellä on elokuvassa paljon onnistuneitakin otoksia.)