Evil Sister (Usa-96), Deadly Culture (Usa-2007), Camp Blood 666 (Usa-2016)

Evil Sister on `sisko palaa mielisairaalasta`-halpiksien parempaa puoliskoa. Tai jopa niin, että molemmat puoliskot (ihan hyvä draamajuoni/gore-kauhu-kökkö-sex) ovat tasapainossa. Tarinantynkää katsojan molemmille aivopuoliskoille; Nyt ei kuljetakaan kellariin, vaan  takapihan tappoyörituaaleihin. Ja tosiaan kuljetaan ihan toimivan draaman kautta. (Kökköilyä unohtamatta.)

Deadly Culture`ssa syöpäsairas `parannetaan` `hallituksen` leikkauksessa, mutta hänestä tuleekin sarvikas viherhirviö.  Mielenkiintoisesta alkuasetelmasta sarveutuu. vihertyy välillä (useimmiten) huono, välillä kökkö. Kyllä tämän saunaa odotellessa katsoo. P.S. Pitkä, ” monipuolinen” ja ”vaihteleva” jankkaus siitä mitä kuuluu ”My job”iin on kuin suoraan absurdin elokuvakirjoittamisen aapisesta/käsikirjasta. Tai Pikemminkin teoksesta `Kuinka kirjoittaa absurdia ja tylsää monologia ilman jarruja, järkeä ja pidäkkeitä`.

Camp Blood 666. Saunan jälkeen Verileirille! Ilmeisesti seitsemäs osa Verileirin Kauhuklovni-sarjaan. (`Leikkisästi` kuudennen osan jälkeen tulee tietenkin 666.) Elokuvan nimi numeroineen kertoo että nyt taas tullaan, ollaan ja leireillään pahuuden palvelijoiden, Klovni ja Kaaputyypit, maille ja mannuille. Ihan ok retroilevaa straight to video-sotkusuttua. Nyt taas takaisin saunaan! 🙂

Mainokset

Dear Dead Delilah (Usa-72)

”My my my Delilah! Why why why Delilah?” Olen ollut (ja olen kai vieläkin) aikamoinen70-luvun amerikkalaisten tv-kauhuelokuvien ystävä, mutta joskus tulee raja vastaan. Vaikka elokuva olisi tavallista parempikin.

Kun nää ovat niin samanlaisia, vaikka ovatkin erilaisia, heh.. Se on se jonkunlainen, vähän jopa määrittelemätön sumuisuus joka näissä vallitsee. Ja tietenkin se suurin, minussa vallitsee kyllästymiskertoimen tappi näihin elokuviin.

No, tämä `vähän parempi amerikkalainen tv-kauhistelu` on Dear Dead Delilah. Siinä mielisairaalasta vapautettu koditon äidinmurhaaja (ja on myös zombisilmämustameikkinen sekä taitava lyijykynäpiirtäjä) saa uuden kodin kun joukko jenkkifutista puistossa söhlääviä rikasnuoria, tai rikkain ja kusipäisin heistä, huomaa hänen piirtävän heitä ja päättää ottaa hänet sukukartanoonsa. Lepäämään ja töihin. Kartano onkin eräänlainen puolisairaala, siellä on (narkomaani)tohtori ja varsinkin siellä on pyörätuolissa hirviöivä Delilah-täti. Ja kartanossa on jossain piilossa aarre. (Alueella, tiluksilla myös vanhan ukon mauseleumi.)  Ja kohta esillä murhaa. Mutta kuka? Kuolee ja tappaa?

`Mama, I did it…I did it, mama…I`m scared, mama… I`m thirsty, mama…`

Eli juoneltaan melko tavallista southern-suokartano ”slasheria” ”gialloa” muutamilla (käsi)gorekohtauksilla (näitä myös lyijykynäpiirrustuksissa sekä kirves kahvikupissa lusikkana!). Yksi legendaarinen kohtaus; Känninen kokeilee pyörätuolia tekonauraen. Ja kohtaa hopeanaamaisen `hevospoolo`kirvesmiehen. Juonessa on vähän tavallista oudompia parempia mutkia, gorea tosiaan enemmän kuin näissä tavallisesti. Mutta ihan jokaista keskustelua ei olisi tarvinnut kuvata eikä varsinkaan liittää filmiin.

Bloody Parrot (Hong Kong-81)

”Vampyyri? Demoninen piirrustus? Aaveen silmä? Vai naapurin noita?” (Ei kai kuitenkaan, niinkuin Rölli sanoo, Voi mavonsilimä!? 🙂 Sillä madothan mellastavat usein Shaw Brothers-kauhuiluissa. Ja käärmeet. Honkkari-itäkauhuluissa muutenkin Tässäkin lopussa `matoilua`, käärmeilyä mutta kokonaisuutena enemmän visvailua :-))

Vai varsinkin Verinen Papukaija? Bloody Parrot on ylisekava ja ylikiehunut gorekeitto kautta visvasoppa jossa muinaisajan (muinaisajassa ollaan) muinainen punainen ilmestys ja voima, lintu (juurikin tuo Papukaija, Demonikuninkaan verestä siinnyt) mellastaa ja samoin mellastavat miekkamiehet.

Pidän paljon Shaw Brothersien kauhuelokuvista, mutta varsinkin niistä jotka sijoittuvat tekoaikaansa. Tämä heidän muinaismiekkailun, kauhun ja goren keitos on laiskan outo, laiskan sekava outousyritelmä, mutta ei tosiaan tarpeeksi outo. Sekavuudessa kyllä löytyy:

Mies vie ystävänsä ruumisarkkua, majataloon ja (Papukaijan) bordelliin, kuolleiden kirurgointeja, lemua, oksentelua, myrkytyksiä. No, naamaneuloja, naamafrisbeenheittäjä tuli aika puun takaa. Ja viimeisten minuuttien monipeilimaailmassa on hyvää sleaze-yritystä. Mutta, sakea, sekava goresoppa, miekkamättö kuitenkin. Heikko wuxiakauhu.

Home Movies (Usa-79)

Brian De Palman sivuliirto, sivuluisu komedian puolelle on just ja just onnistunut `hullu perheeni`-tarina. Onnistumista nakertaa  se, että aiheeksi on valittu juuri tuo weirdokomedioden perustavara, hullun perheen seuraaminen. Perheen poika, nuorin lapsi on tämä seuraaja, kohta `kotielokuvien` (kirjoituspöydän lamppu kiinni kamerassa, spottivalona, superindietä!) tekijä. Äiti, nähdessään tämän pojan pussailevan, `sekstaavan` tytön kanssa vaatteet päällä, pakkaa laukkunsa ja muuttaa meluten pois kotoa. Ainakin yrittää.. (Tyttö ei melua kuule, koska hänellä on kuulokkeet koko ajan korvillaan poppikoneen raikatessa.) Perheen tohtorisä taas mm `korjaa` jo kotoaan muuttaneen isomman pojan leukojen loksahteluja lyömällä ja vääntämällä! Poika on kasvissyöjäguerilla, konkreettinen, konttaava liharuuannuuskija jonka juomalasissa törröttää aina kokonainen porkkana vihervarsineen.

Perheen kuvaajapojalle ilmestyy Tähtiterapiakurssien vetäjä, ohjaaja `nimeltään` The Maestro (Kirk Douglas!) Nancy Allen kasvissyöjämiehen naisena vetää ihastuttavan roolin, mutta (weirdo)komediaksi tämä elokuva on liian verkkainen, mutta kyllä tämän poikkeuksellisena De Palmana kerran katsoo. Lopussa läjähtää lujemmin, muttei mainittavasti. Mitään kuvauksellista kummoisuutta, kunnianhimoa, kuvauksellisesta kuninkuusluokasta puhumattakaan ei tämä De Palmailu tällä kertaa tuo. Latteaa. Löysää. Pino Donaggion musiikki sen sijaan säväyttää.

P.S. Jonkinlainen jänisfiksaatio De Palmalla uransa alkuvaiheessa; Tässä Allenin hahmolla puhuva pehmojänis(!) ja vuoden -72 jänis oli päässytjo elokuvan otsikkoonkin, Get to Know Your Rabbit. Siinä esitellään jänissylinen steppaustanssija-taikuri!

”You are extra in your own life!”  ”Goodnight, Maestro!”

Memory Lane (Usa-2012)

Lähes lyhytelokuvan mittainen (kymmenparikunta minuuttia päälle), uniikki-ideaisen, hyytävän, karmean, kauhean kulman `elämän ja kuoleman jatkuvan ja jatkuvan (kauhu)kiertokulku` (mm Happy Death Day) elokuviin löytävä ja tekevä teos upottaa indieideansa ja toteutuksen juurikin indiekauhun sudenkuoppiin, eli ei niin parhaaseen näyttelemiseen, mustavalko ja värifilmin vähän milloin ja miten sattuu vaihteluihin, silmiinsattuviin vastavalokamerointeihin, spottivaloilla kohdistettuihin yötakapihoihin, idean kehittelemättömyyteen. Katosta roikkuvat lukuisat hehkulamput yhtä aikaa halvan kekseliäs kautta kökkö.

`Sotaveteraani`mies (sota/sotatraumakohtaukset karmean kökköjä, nukkumalähiökamaa, siellä kuvattua kamaa) alkaa selvittämään naisensa kylpyhuonekuolemaa jatkuvilla `itse`murhillaan, sydänpysähdyksillään päästäkseen tuonpuoleiseen!

Elokuva ei etene. Eikä kulje kunnolla taaksepäinkään. (Tätä tässä olisi tarvittu varsinkin. Menneisyyttä.) Ei mihinkään.  Uniikkiuteensa uppoava elokuva.

Ideana onnistunut, elokuvana onneton.

”We have a problem.” (Yes, you do! Several.) ”We are all dead, and this ain`t real?” (Siltä vaikuttaa.)

 

 

 

 

 

Man of a Thousand Faces (Usa-57)

James Cagney esittää Lon Chaneytä lähes loistavasti tässä laahaavahkossa suurmies- muotokuvassa. Chaneyn alkuelämään (ei juurikaan elokuviin) keskitytään liiaksi, tai hitaasti ehkä olisi oikea sana. Legendaariset roolit (kauhu kautta klasssikkoromaanitulkinnat)  tulevat vasta viimeisellä puolituntisella (elokuva kaksituntinen) ja monet muut mykkäklassikot vain vilahdutetaan ohi käsikirjoituskansioiden kansikuvakavalkadilla.

Elokuva ainakin, esittää Chaneyn kultasydämenä ja vaimon (Dorothy Malone) ensin hirviövaimona, sitten hirviöäitinä, surkeana kohtalona; Koska Chaney ei ollut kertonut hänelle vanhempiensa olevan kuuroja, tämä solvaa heitä pahasti överijärkytyksellä perheen, suvun jouluillallisella. Ja siitä eteenpäin. (Hän pelkää, oikeutetustikin [paitsi että joulupöytäreaktio jne oli yliälytön], että heidän mahdollisesta lapsestaankin tulisi kuuro. Mutta näin ei käynyt. Lon Chaney Jr syntyy terveenä. Mutta joutuu avioeron jälkeen sijaiskotiin.) Koko kolmikko, äiti, isä, lapsi, viettivät aika karun elämän, menestyksistä huolimatta; äidilläkin oli teatterimenestyksensä, mutta isä tunnetusti tunnetuin, poika hieno näyttelijä hänkin.  Eli äidistä tuli menestymätön nobody, isästä menestynyt `nuorena` keuhkokuumeeseen kuollut ja pojasta parikymppisenä isävihainen (isä väitti pojan äidin kuolleen), suht menestyvä lähinnä kauhunäyttelijä ja alkoholi, kai huumekkin, mutta varsinkin viinariippuvainen… Aikamoinen perhe!

Kaikkein kummallisin juttu on elokuvan nimi, koska siihenkään ei viitata kuin tuolla elokuvan viimeisellä puolituntisella. Ja Chaneyhan oli enemmän kasvojensa käyttäjä, Cagney tässä melkein pelkästään maskimellastaja, tosin hyvä sellainen. (Hienoin ja hellyttävin kohtaus tästä on kun Cagney-Chaney pukee ja pantomiimaa pojalleen iltasatua mummon asussa ja eleissä.) Varsinkin Notre Damen kellonsoittajan kuvaussessot ja Oopperan kummituksen elokuvanäyte hoituu Cagneyltä hyvin. Sitä en tiedä, että Chaney seniorin ja ex-vaimon vuosienjälkeinen tapaaminen oikeastikin tapahtui, niinkuin tässä, niin, että seniorilla on kellonsoittajan maskit ja vermeet päällä, vai onko kyseessä eräänlainen ero ja erottautumis nostatus ja ylilyöntikin; Chaney hirviö päältä, vaimo sisältä. Lisäksi sanotaan, että Chaney jr keksi vähän vahingossakin sloganin, tuon `Man of thousand faces.` Isän ja pojan viimeinen tapaaminen kaunis ja koskettava, ei, en tiedä oliko oikeasti näin.

Elokuva ei olisi ylipitkä, jos vauhtiin olisi panostettu vähän enemmän.

 

 

 

Le Magnifique – Suurin ja kaunein (Ranska-83)

Pannaan vielä perään yksi Belmondo.

Le Magnifique on mainio ja railakas James Bond-spuuffikomedia jossa mm julman kekseliäs alku (puhelinkoppi [mies sisällä] nostetaan helikopterilla ja pudotetaan mereen ja haihäkkiin) tyypillistä, mainiota weirdokomediaa (käsikranaatteja lyödään[!] lentokentällä[!] tennis ja golfmailalla), mutta myös poikkeuksellista goreilua (kirves päässä lentokentän liukuhihnalla!  Pään puolittava haulikkoammunta ampuu  aivot lautaselle!!). Suurin muutos Bond-spuuffeihin on kuitenkin se, että se on tässä kirjailijan (Jean-Paul Belmondo, kukapa muukaan) tuote (Belmondo, kukapa muukaan) ja naistähdenkin (Jacqueline Bisset) kirjailija vain spottaa kadulta ikkunastaan ja liittää hänet mielikuvitukseensa ja kirjaansa. Ranskakomedian terävä jokapaikankirves Belmondo parhaimmillaan, vetävimmillään ja Bisset nerokkaimmillaan, näyttävimmillään.

Muista vauhtikohtauksista voisi mainita sen missä Belmondo lankapuhelimen lankaa venyttäen lyö, potkii ja ruoskii kasan roistoja kasaan terassin portaikkoon ja uima-altaaseen, sen missä hiekkarannan ammuskelukohtauksessa sukellusmiesten armeijaa vastaan on mukana imuroiva siivooja (tämän jälkeen tuleekin nerokas siirtymä kirjailijan työhuoneeseen; siivoojaa avaa rannalla olevan pelkän oven, oven takana hiekkaranta jatkuu, mutta kun hän astuu sisään, ollaankin mainitussa työhuoneessa, ja huoneessa huutavan veemäisen miehen kirjailija laittaakin seuraavaksi kuolemaan kirjassaan) tai sen missä Belmondo puhuu lankapuhelimella (kivaa lankapuhelinmeininkiä tässä elokuvassa) vesihiihtäessään! Jos jotain vois moittia niin noita absurdeja ammuskelukohtauksia ihogoreosumineen, verijokineen, verivirtoineen on aivan liikaa.

Mutta värikäs seikkailu Acapulcossa (elokuvan nimenä myös Man from Acapulco) kuitenkin ja elokuva on vauhdikas koko kestonsa ajan. Parasta Belmondoa. Parasta Bissettiä.

L´animal (Ranska-77) Le Guignolo (Ranska- Italia-80)

Jean-Paul Belmondo teki jonkun verran action kautta crime-elokuvia, mutta varsin(kin) paljon action-crime-seikkailu-peruskomedioita. Ja ne olivat usein möykkäsellaisia. (Ainakin ne, mitä olen nähnyt.) Tässä lyhyenhännästi  pari Belmondo-komediaa:

Animal. (Myös mm Stuntwoman, Villi mies) Tästä elokuvasta minulla oli ensin ennen elokuvan näkemistä, vuosia, vuosia soundtrack-lp. Olin ostanut sen pelkästään kannen takia; Gorillapukuinen (pää ilman maskia) liaanilla lentävä Belmondo pitää konepistoolia kädessään pitävää Raquel Welchiä kainalossaan, ympärillä lentokoneita, räjähdyksiä, `sotaa, taisteluita`. Ja tässä on nyt sitten sitä stunthommaa oikein`oikeastikin; Belmondo ja Welch ovat upea stunt-pari(!) ja elokuva hedelmällinen (ristiriitainen) yhdistelmä oivallista ideaa ja möykkäkomediaa. Aina tällainen ei iske, läheskään aina. Ei ainakaan meikäläiseen. Tämmöisestä tykkäämiseen ainakin meikäläinen tarvitsee raukean, levollisen, jopa vähän väsyneen olotilan. Belmondo vielä toisessakin roolissa, homoseksuaalisena näyttelijänä Bruno Ferrari(!)na. Ja Welchin hahmo Jane on etsimässä itselleen myös Pariisilaista ohjaajamiestä. Kiva klisee heistä.

Le Guignolo. Tässä on asuja sitten enemmän. Belmondo on tässä (parin?), puvun ja persoonallisuudenvaihtokomediassa huijari joka perusperinteisesti  maailmanmatkoillaan törmää naishuijariin. Vakoojaseikkailuakin vilahtaa. Myöskin ajalleen, ajoilleen tästä vielä pitkähkösti eteen ja taaksepäim perinteisesti metsästetään mikrofilmiä. Itselläni on tästä vain Studio Canalin Ranska-dvd ilman enkkusubbeja, joten lähes kaikki mitä luultavimmin muhevat, versovat, vihreät, mehukkaat dialogit monologit jäävät sinne kieliaidan taakse. Mutta oikein perusvauhdikasta menoa tämäkin (Animal oli hullunvauhdikkaampi), ja vähemmän mölykomediaa kuin tuo Animal. Mutta kuten sanottua, kiva katsoa.

Värikästä menoa molemmat.

Le Gai Savoir – Iloinen tietämys (Ranska-69)

Ihminen on mitä teemme hänelle. Elämä narukävelyä sateenvarjon kanssa, laulaen? Jean-Pierre Leaud ja Juliet Berto olivat mukana Jean-Luc Godardin Kiinattaressa(-67). `Nyt` he ovat mukana `Iloisessa tietämyksessä`. Se ei ole niin poliittista paatosta kuin Kiinatar, mutta sitäkin löytyy. Runsaasti. (Esim loppupuolella pitkä pätkä, jossa valkokangas on musta, pimeä, vain poliittinen puhe kuuluu.) Nyt korvia, silmiä, suita suunnataan muuallekin; Ääniin (äänen muodostava kuva), (äänen ja kuvan modostaviin kuviin eli) elokuviin, `sukelletaan suljetun kirjan syvyyksiin`. Puhutaan paljon elokuvasta. (Osallistuvasta, viihteeestäkin. Ja kysytään mikä on `väärä kuva? Ja pyydetään, vaaditaan `minuutin hiljaisuutta kuvista`. Elokuvan muistolle?) Kuten Kiinattaressa, väliin leikataan, tykitetäänkin, sarjakuvia, sotaa, pop-taidetta, valokuvia. Mutta kun Kiinattaressa kohdistettiin ankarasti ja villisti yhden asunnon kohellusryhmään, niin tässä kohdistus on laajempi, vaikka pimeässä studiossa ollaankin. Mutta ei koko ajan. Kohdistuksen laajuus ja ekonomisuus vuorottelevat. Kohdistuksen kapeus? Tätäkin tavaramerkkiä (Godardilaista) käytetään, mutta yhä enemmän omankin puolen `haavoittamiseen`. `Kuunnelkaa, katsokaa.` `Elokuvasta ei kuule, näe yleisöä.`

Leaud ja Berto tapaavat päivittäin, öittäin pimeässä tv-studiossa (vain heidät valaistu) ja puhuvat, toistavat asiaa, onttouksia, outouksia. Monotonisesti. Mutta välillä kuulijaan, katsojaan, stereofonisesti. Muista kohtauksista sanakysymykset sekä lapselle että vanhukselle ovat oivaltavia.

”Me. Learn.” Ainakin sen, että tarkkaan, tiukkaan valaistu, keskitetty, kohdistettu  keskusteluluihin perustuva Godard-elokuvakin voi olla kuunneltava, katseltava. (Alkuodotukset olivat aika aneemiset.) `Opin`, kuva ei ole aina kuva, sana ei aina sana, ääni ei aina ääni. Pelkästään.

`Itse`kritiikkiäkin löytyy, tosin tosiaan joku, sivusta: `Vuoden päästä vastustamme tätä.` `Intellektuellien sota.` Kansainväliseen solidaarisuuteen huudetaan ajatuksia herättävän pösilösti, absurdin tietoisen tollosti, typerästi sivusta, että miksi (nälkäisillä) afrikkalaisilla ei ole pöytiä? Lisään vielä että meidän on oltava varovaisia ettemme lankea, putoa todellisuuden ideologiaan .

`Pankkien tarkoitus on lainata rahaa, sanakirjojen sanoja`. Elokuvien kuvia. Näkyjä.

La Ville Des Pirates (Ranska-Portugali-83)

Tässä elokuvassa valkoinen pallo pomppii ja leijailee, pöydillä, sängyillä, talossa. Ja niiden välillä. Ja samoin tekee juoni. Merenrantatalo”perheen” adoptoitu palvelijatar kaipaa kuollutta poikaystäväänsä, mutta talosta muutetaan kun äijä palloa poskella halatessaan saa hammassäryn. `Uuteen taloon` `muutetaan` ikkunasta… Sitten pallo pomppii pois.

Kaivattua kaivataan ja varsinkin odotetaan palaavaksi seancessa, mutta kaikkein eniten kaipaava onkin väsynyt ja haluaa kesken kaiken lähteä nukkumaan…

Taloon ilmestyy perheelleen karmean teon tehnyt (vai onko hän? Ja kuka on kuka? Ja milloin?) `kotoa karannut` `orpo poika`… Joka syö vain valkosipulia. Eikä nuku koskaan.

Selvää surrealismia, buneliaanista mielen merenranta`menoa` joka koukuttaa katsojan pyörteellään. Pyörteillään. Koukuttaa katsojan kauhuun? Ei, vaan vieraannuttaa näistä vieraantuneista mitä pidemmälle elokuva etenee. Välinpitämättömyys vallitsee. Ja inho. Ja julmuus (se elokuvan näyttelijöissä, kuvauspaikoissa). Sekä esiintyjissä, että katsojissa. Mutta taiten tehtynä.

Hans Richterillä on avantgarde-elokuva Dreams that Money Can Buy. Tässä Rahan ja Unen, Unelmien suhde `kerrataan`: Kun saa seteleitä kouraan, muuttuu heti uneliaaksi, unelmoivaksi, unissakävelijäksi Loistava kohtaus! (Mutta myöhemmin myös unissakävelijänä veitsi kädessä)… Mutta meri on liian lähellä, nyt jo jaloissa. Mutta nouseeko (ja unissakävelijän peräännyttyä) ja perääntyykö merestä, mereen rakkaus? Loistava kohtaus jatkuu! Myöhemmin kysytään `onko sinulla paperia?` Ja sitten seteleillä pyyhitään veret veitsestä ja setelit laitetaan palavina paperiveneinä vereen kellumaan. Ja julma kohtaus jatkuu..

Merirosvojen kaupunki- eristäytyjien, kuoriinsa käpertyjien, pakenijoiden, piilottelijoiden, paskiaisten, perverssien, sairaan ”rakastavaisten”=ei ketään-rakastavien, vetäytyjien, valehtelijoiden, unelmoijien kaupunki (painajainen, pesä, piilo sekä toive, unelma, uni [muualle?]) vielä nykyäänkin. (Noirmainen: `I like to be alone with you.”So do I.`/`Elämää ei ehkä voi kertoa sanoin. Elämä valuu kuin hunaja. Elämä on rajallinen kuin pariston lataus.`)  Ja (johonkin) uskovaisten. Uskonasiat, ainakin sen kulissit, reksvisiitat, reliikit tulevat myös esiin. (`Jumalanpalveluksen kirkkokynttilöiden tuoksu ja tuuli hautausmaalta leijailevat taloon ja minuun, meihin`) `Kevyempää` kalloilua, kalmistoilua on kohtaus jossa karkkipaperista kalloa heitellään saman tyypin kesken!? Tai `olohuone rannalla`- kohtaus.

Eräänlaista kevyt-Jodorowskyä ja varsinkin Arrabalia. Vai onko kovin kevyttä?

(”Jos kaikki ovat kuolleita, kuka sinä olet?” ”En tiedä.”)

(”What kind of nothing?”)

(”We are here.”)