Kotiprojektori

Filmin alussa yökaapuinen nainen kulkee eteerisen epätoivoisena autioita, tyhjiä katuja, puistoja, muistoja. Hän on huumeisiin kuollut nainen, joka katosi, lähti pois autioita, tyhjiä, tai sitten roskaisia Hollywoodin katuja kulkevasta turistibussista. Aluksi hän törmää ”Steven Spielbergiin” (Alkuteksteissä nimellä ”Young Spielberg.” Ohjaaja Damon Packardilla on Spielberg”syndrooma”) joka ohjaa ”Sometrhing Evil” nimistä elokuvaa. Tärkeintä ”Spielbergin” elokuvassa, kohtauksessa on vähän väliä heitellä ensiapu/paininukkeja sinnetänne. Juuri kuvattava myrskykohtaus on päräyttävä, täräyttävä: Nukkeja heitellään ilmaan, oksia heilutellaan kameran ja tuulikoneen (joka ilmeisesti ei ole päällä?) edessä. Sieltä nainen sitten syöksyy hippihuumemaailmaan ja kuolemaan… (”NOT DVD, PCP!!” Huutaa poika äidilleen.)

”Pääosanesittäjä(?)”, ainakin häntä näytetään eniten, on naisen veli (ohjaaja Packardin esittämä hahmo), rannekelloja myyvä, kakkuja jatkuvasti syövä sokeriaddikti, tarkoituksellisen kökösti (en tajua, tiedä miksi) tekolihavaksi tehty (Esi-Whale?), kuulokkeet kurkulla, ryysyhköissä kulkeva kaveri, joka saa kaduilla kovia raivokohtauksia (joko ”tavallisesti” huutaen tai kokeellisesti kameroiden, kuvaten, kokeeellisesti raivoa ryydittäen) ja törmää vastaaviin tyyppeihin, jotka tappelevat joko itsekseen tai kahdestaan. Tai Packardia vastaan. Vaikuttavin on pitkä koiragolgatakohtaus jossa kadut toisensa jälkeen ovat täynnä kaiken kokoisia, enimmäkseen isoja, kimppuun käyviä mielipuolisen raivoisia koiria. Packardin hahmo, Bob ja samoin muut kaduilla näyttelevät ja oikeastikin siellä asuvat, kulkevat vastaantulevat käyvät kaikki omaansa ja yhteistä katugolgataansa. Ja myös Bob kulkee kohti kuolemaansa, hän itse asiassa ”kuolee” monta kertaa, yleensä päänsä katuun ja verilammikkoon lyöden.

Jutut limittyvät, lomittuvat. Kummallisin, käsittämättömin selittämättömin törmäys on vanha natsipariskunta, jotka kyyristelevät peloissaan pienessä kodissaan ja uskaltavat ainoastaan kurkkia säleverhojen välistä kaupunkia. (”It`s him!” Again!)

Myös ääniä kokeellistetaan; Hyvää satiirista (sillä satiirihan tämä on, voimakkailla totuustykitykitysvälähdyksinä varustettuna) stereotypiatypistyksinä: Miesten äänet laitetaan yleensä hitaalle mölinälle, örinälle ja naisten nopealle kimitykselle. Ja molempia vielä kaiulla korostaen.

Mitä tästä sanois? Loistava Tulitus, tykitys.. Reflections of Evil on absurdi, upea, värikäs, harmaa(huumorinen), sumea, synkkä, ei ilo vaan surutulitus, surutykitys, suru mutta myös välillä välähtää varjois(s)a ilotilitys, tiristys Amerikan kaduilta. Mukana myös aitoja, oikeita asunnottomia, kuten usein näissä tämäntapaisissa elokuvissa, joita totta tosiaan ei sikiä, kasva joka kadunkulmassa! Packardin hahmo ei ole asunnoton (asuu ilmeisesti äitinsä kanssa, eikä missään murjussa, on hallia ja takkaa, ja VHS-VUORI!), vaikka onkin kerrospukeutunut vähän vaikka millä ja miten. Ennen kaikkea elokuva onkin onnistunut syrjäytymiskuvaus. Katujen mielenterveysongelmaisten kuvaus. Katujen kulkijoiden kuvaus. Amerikan ja ”Amerikan” kuvaus. Totuudellisuuden, Kokeellisuuden kunnianpalautus takaisin kaduille, joista se aikoinaan nousi kohti pilvenpiirtäjiä, taivaankaistaleita. Elokuvassa taivasta näkyy paljonkin, mutta siellä ei näy lintuja, vaan joka puolella pörrääviä, surisevia helikoptereita.

”DVD->PCP”

”TOTAL CHAOS!”

”TOTAL PARANOIA!”

Myös autoon ruhoa tungetaan (jopa poliisiauton Bob varastaa, sen jälkeen kun kaksi elokuvan poliisihahmoa, pamppupösilöä on häntä tarkoituksellisen kökösti hakannut ja Bob heitä), ja yritetään tunkea. Huvipuistojen, kadunvierien kolikolla tärisevien lasten pikkukopperoleikkiautojen sisään ei aikamies mahdu millään. HUVIPUISTO U.S.A! 1]

1] Huvipuistolaitteiden lento yhdistettyinä pyörivien, väritettyjen, vääristävien kamera-ajojen kimaraan on yhtä aikaa kokemuksen maksimointia ja ”MIHIN HELVETTIIN TÄMÄ PÄÄTTYY?”-kauhistelua. Tähän elokuvakin päättyy, eikä anna vastausta.. Vaan jatkokysymyksen edelliseen; Mihin Helvettiin? Onko Helvettejä useita?

”What makes someone like you become a cop?” ”What makes someone like you become a tramp?” Christie Love(!) on kivenkova suurkaupunkien musta naispoliisi (Teresa Graves) joka blacksploittaa kaikki kumoon, sillälailla tv-sarjamaisen smoothisti. Sillä tämä on blacksploitaatio-tv-sarjan(!) feature ilmeisesti. Ollaan huumeiden ja tilikirjan perässä; Luksuslaiva räjähtää, autokaahausta tietenkin, kuoliaaksikin ammuntaa-tulitaistelua, potkintaa, puukkouhkailua hississä, parvekeputoamista. Ja känninen AA-vetäjätär Ja baarin nimi on oiva (The Broken Drum) ja varsinkin sen slogan (You can`t beat it.”) Beatnik-hippi-juppimesta?.

Saa nähdä ovatko varsinaiset osat laimeampia, vaimeampia kuin tämä feature, usein käy, on niin. Kaveri Roskaa tikunnokassa-blogin puolella alkaakin kohta käymään sarjaa läpi. Ainakin osaa osista.

Ja mellastaa myös! Ja eri ovelasti! Kuningas Kong on maannut koomassa tutkimuslaitoksessa jo kymmenen vuotta, kun Hänelle(?) tuodaan Kuningatar viidakosta ja siitähän mellakka syntyy. Ja Lapsikin. Näytetään ensin esileikisti kun Kumpainenkin Karkulainen Naureskelee, Vitsailee , ja tietenkin vähän myös Kisailee-Kitsailee keskenään. Mutta tämä Kolminaisuus kautta NeliKenttä johtaa usein Siihen Itseensä.- Maanantaiaamun mainion mölli älyttömyys! Ihana!

Täysin pysähtynyt elokuva, vaikka tässä scifailussa lenn(etäänkin jatkuvalla nousulla, lennolla, laskulla. Lentoa tietenkin enimmäkseen. TTT= Toisteisuudessaan, Toistoonsa, Toistossaan pysähtynyt elokuva.

Kolme komediaa:

When Quackle Did Hide (USA-20) Tässä ”pilleritohtori” Quackle haluaa yksinomaan, yksipuolisesti ”PAHAKSI.!” ”Pahaksi, jolle kasvaa siivet selkään ja sarvet otsaan, päähän..” Näin ei aivan käy, mutta pilleri muuttaa hänen vaatteensakin ja varsinkin se tekee hänelle vampyyrinhampaat!! No, on hän paha jo Quakclenakin; Kun hän ”toivottomien invalidien” osastolla tekee kierrostaan kumileka(!) kädessään, niin yksi potilaista (huijari) on jo kääntänyt osoitteensa sinne ja hoitajat kallistelevat hänelle, hänen puolestaan pulloa, niin Quackle antaa hänelle kourallisen 32 kaliiberin(!) pillereitä ja lyö häntä lekalla ja näiden yhteisvaikutuksesta(?) mies häipyy savuun, vain vaatteet jäävät!! Mutta kun Quackle itse ottaa pillerinsä, niin hänestä tulee Hide, joka ei kyllä yhtään piiloile. Mutta menee kyllä piloille. – Ei hauska komedia, mutta kekseliäs kaahaus, karmeus, vapisevan vauhdikas kummallisuus, varsinkin Hyde-teeman päivitys, vuositus. Suositus tälle.

Dr. Pyckle and Mr. Pride (USA-25) Hauska Stan Laurel-komedia, jossa tö(r)ppö tohtori kehittää sen ihmeliemen; Tuloksena hänestä tulee jekkusteleva, kepposteleva kaveri tyypillinen Hyde-peruukki (niin kuin aina näissä) päässään. Hän erittäin perinteisesti, toistetusti vie lapsen jäätelön, mutta sen jälkeen kepposet kehittyvät; Hän säikyttelee pamahtavalla paperipussilla, ampuu yhdellä herneellä/puhallusputkella puoli tusinaa miestä nurin.. Koirakin muuttuu Hydeksi, kun syö ruokakuppiinsa tippunutta ihmeainetta. Ainakin sille kasvaa, laitetaan, liimataan (toivottavasti ei) Hydemainen peruukintynkä ja ”alkaa” puremaan persauksia. Hyvä, hyrisevä Hydeily.

Soda Squirt (USA-33) Sitten ääniaikaa. Mitättömäsi, puolinaiseksi jäävä Ub Iwerks-animaatio. jossa Flip The Frog perustaa Soda-baarin ja sen avajaisiin tulevar mm Ohukainen ja Paksukainen, Buster Keaton, Marx-veljekset, Jimmy Durante, Mae West. Heillä ei ole elokuvassa juurikaan tekoa, muuta kuin katsoa naismaisen miehen muutosta perusperuukkiseksi Hydeksi. Jälleen hampaat ovat poikkeksena; Nyt Hydellä on terävä sahahammasrivistö. Sekava elokuva. Huono Hydeily.

Tales of Tomorrow: The Evil Within (USA-53) +Sitten tahatonta, tylsää ”komediaa”; Krysler-yhtiön (ei Chrysler, heilläkin oli omansa, vaan tosiaan Krysler, ilmeisesti kello-koruremmifirman) live-tv-esitys, jossa ihmelitkua menee perinteiseen piirakkaan ja kai tämä jonkinlainen nais(?)Hyde(?)versio on. No, eikä ole. Muuta kuin tylsä teeveily, jossa ei tapahdu mitään. No, jos tämä jostain mainitaan, muistetaan, niin tässä on James Dean laboratorioapulaisena. Vetää parhaan roolin, vaikka on vain vilahdus.

Kaksi köyhää kaverusta, naapurusta ryöstävät onnettomuus-lentokoneen lastia, rahtia, matkustajien massia. (Aavikkomaisen kuivaa) Ahneuskauhua, ankeaa sellaista.

Jûzô Itamin ohjaama hautajais-kuolemakomedia on kaunis; Ei esimerkiksi mitään Jenkkijunttimaista/pakkoprovokatoorista arkun/ruumiin katoamista, pudottamista, ruumiinrauhan tahatonta rikkomista, edesmenneen solvaamista, vaan absurdihko zoomaus kohdistuu muutamiin tyyppeihin: Luksusautollaan lesoilevaan rahanrakastajapappiin, ruumiden heräämisestä painajaisia näkevään kremaattoriin, pääosamieheen, joka pettää vaimoaan vanhan tuttavansa (tai uuden kiiman kohteen) kanssa samalla kun vaimo keinuu kellonsoittajatukin päällä.

Elokuva kertoo perinteisestä kolmesta päivästä kun sukulaiset ja ystävät kokoontuvat hautajaisjärjestelyihin hautajaistaloon. Inhimillistä, kaunista. Varsinkin hautajaiser ovat kauniit. Ne ja elokuva päättyy perinteiseen hautajaisreksvisiitan polttamiseen. (Onko mukana jotain vainajankin omaisuutta, en tiedä.)

Kaunis komedia pienillä piikeillä, pistoilla.

The Rite of Spring (Englanti-95) Halpis-Wicker Man. Maalaistaloon kutsutaan pappi koska perheen selvästi aikuisen näyttelemä ”teinityttö” on Pirun riivaama. Selviää, että lähes koko talon väki ja vieraat ovat luonnon -ja pirunpalvojia ja kylän väki ”pelkästään” luonnonpalvojia, mutta myös noidanpolttajia, ainakin heidän painajaisunimaisia jälkeläisiään (tapahtuu nykyajassa) vaikka kyllä heidänkin puheissaan välillä pukinsorkka kai vilahtaa. Omituista molemmissa ryhmittymissä on se, että he tappavat aivan ilman syytä koko ajan myös (vai ainoastaan?) omiaan. Varsinkin toisesta ryhmittymästä, mutta kyllä omalla puolellakin kato käy. Ja yksi on raskaana miehelle jonka pää mätänee metsässä/pellolla kepinnokassa.

Mutta kutsutaanko ”katolinen neitsyt-pappi” kuolouhriksi vai Uuden ajan, vanhan luonnon, voiman, synnin siittäjäksi, pahuuden päästäjäksi, jos tällainen Kalevalainen runomuoto sallittaneen.

Elokuvan alkupuoli on pitkään erittäin hidastempoinen, vaikka siihen on ”tungettu” Manaaja-teeman lisäksi Most Dangerous Game-tarinaa (kylän miehet heti keppien kanssa perässä) ja hyviä keskusteluita pakanuudesta ja teologiasta. Loppua kohden ristiriitaisuudet ja sekavuudet (kuka on milläkin puolella, ajatusmallien kummalliset eroavuudet ja yhtenevyydet, nuo mainitut omien tapot) sotkevat tarinaa entisestään, mutta samalla myös värittävät sitä. Voisi sanoa, että nämä sekavuudet, risti-vastakohtaisuudet ovat eräänlainen elokuvan voimavara. Luonnonvoima.

Kummallisuus, omituisuus elokuvan fokuksessa (luonnon, maan väkevä seksuaalinen voima &/saatanalliset voimat) on se, että naisseksuaalisuutta elokuvassa ei ole ensinkään, sitä jopa hävetään, estetään näyttämästä, varotaan, vältetään ihan viime tinkaan asti. Näyttäisi aivan jopa siltä, että niitä, sitä, tätä jopa pakonomaisesti, pelonomaisesti peitellään. Tai ei edes peitellä; Ei peitellä strategisia paikkoja esim käsillä, vaan kuvataan ali, ohi yli Ja tähän ”syyllistyy” koko lössi: Käsikirjoittaja(t), ohjaaja ja tietenkin varsinkin kuvaajat ja näyttelijät.. Papin perse sentään näytetään.

Mutta melko mielenkiintoinen soppa. Ihan viimeinen ”twisti” on sitten että ”Niinpä tietenkin!”

Second Sight (Englanti-92) Kauhukirjailija sijoittaa tuttaviaan, työntekijöitään, ystäviäänkin kirjoihinsa. Kirjailijalla on nuori vaimo ja vaimolla pikkuhiljaa suhde talon yleismies Jantuseen, joka kirjailijan tieten tai tietämättä haluaa saada hänestä apua, tukea, vaikutteita ja voimaa omalle vielä alkamattomalle kirjailijauralleen. Ja jälleen kainosti, vienosti annetaan ymmärtää tai olla ymmärtämättä, että onko heidän välillä mitään seksuaalista. Taaskaan ”sitä” ei näytetä. Tää alkaa vaikuttamaan teemalta.

Yllättävään taidokasta dialogia ja näyttelemistä, varsinkin kirjailijalta. Yleis/naistenmiestä esittää sama mies joka oli edellisen elokuvan pappi. Pataperinteinen ja tökerö juonenkäänne on naisen vanhan miesystävän ilmestyminen kartanon kuvioihin. Mutta kirjailijan, naisen ja ex-miehen keskustelu, siitä kuinka kukakin murhaisi kirjailijan, jotta saisi ”dekkarikirjallisuuden kuluneimman ikiaiheen, perinnön itselleen, toisilleen” (kirjailijan lause) on ihan laadukasta dialogia, vaikkei sekään tietenkään mitään uniikkia tavaraa. Mutta, ei taaskaan mikään mullistava, uusi idea, mies onkin naisen väkivaltainen aviomies, ja tapahtuu jotain, ei sekään taaskaan tietenkään tosiaan mitään uusinta uutta..

Mutta kyllä tarina nakuttaa kirjoituskoneen lailla eteenpäin ja seuraavat onnettomuudet niistä nopeat selviämiset eivät sitten olekaan aivan sitä tavallisinta ”Näin kirjoitat trilleritarinan”-jatkumoa, mutta sitten taas mennään ennalta-arvattavuuteen, tavallisuuteen, turvallisuuteen juonessa, mutta lähes heti sitten taas loistavan monologi-dialogipätkän kautta taas lähes uuteen suuntaan. Todella monipuolista, ylös-alas-ylös menevää jouhevaa juonenjuoksutusta. Tarina saa koko ajan uusia kierroksia, laskuja ja nousuja, joten tulee v valitettavasti väistämättä mieleen, että se viimeinen käännös ei voi enää olla isku palleaan tai tajunnanräjäyttävää jopa. Eikä se olekaan, mutta melkoisen tarpeeksi kyllä.

Ja elokuvan nimikin on ihan tarpeeksi näppärä myös.

Eri maiden ja maanosien gangstereita sivusta ja keskeltä tarkkaileva juippi (Chris Mitchum) toimii ja tuhoaa tässä Hong Kong (käydäänkö, ollaanko siellä edes) keskittyneessä tuuttauksessa ja katsoja tarkkailee ihan ok, perus Kauko-Itätoimintaa. Eräänlainen kaikki kaikkia vastaan-gangsterointi, ”You are very fast.” ”Fast survive.”

Geneerinen Kauko-Itä-äksöni. Mutta sellainen on ihan ok.

No, jo on alku! Solttuvermeisiin pukeutunut pikkupoika uhkaa isäänsä (Chris MItchum) oikealla(?) aseella syntymäpäiväjärjestelyissään (eli keskustelu äidin myhäillessä vieressä: Poika: ”Get back to work, Sergeant Brown!” Isä: ”I need a rest, Captain!” Poika. ”Not till the job is done, Sergeant Brown! We have to be ready! Get back to work!” Isä: ”Yes Sir! Right away, Captain Sir! Mutta sitten tietenkin tulee puhelinsoitto ja Isää Tarvitaan! Ja kohta yhtäkkiä ollaankin Viidakossa! Sillä Perhe asuu tietenkin Viidakon laidalla, missäpä muuallakaan, mutta tämä ei liity mihinkään, ja silti liittyy. Liian harhaista, häröistä, höyryistä katsojalle. Tai niin ainakin Katsoja yrittää selittää (itselleen, kenelle?), tosiasiassahan Hän diggaa täysillä tollomenoa; Sekopäinen, älykääpiömäinen tollopomourpo, umpiurpopomo kähisee puvuntakissaan ja ampuu lähes kaikki miehensä neuvottelupöydän ympäriltä.

Entäpäs miniohjuksia ampuva mopo?! Oli ohjus, oli mopo, mustankusenkeltainen… Entäpäs Mopo vs Helikopteri? Hyppää talosta ämopolla helikopterin aukinaisista ovista läpi ja jätä käsikranaatti pöljäpomon varpaille! Kyllä katoaa känsät, rohtumat ja jalkahiet!!!… Olenkohan missään leffassa nähnyt näin paljon Räjähdyksiä? Ja Isoja!

Ja tästä ”kiehuu” ”kohoaa”, ”nousee”, leipoutuu ihan potra toimintapuuro, toimintataikina, kakku. Kakka? Sitäkin. Onneksi; Pitkä autotakaa-ajo ja sen jälkeinen hotellitykitys ovat jämäkkää, tanakkaa kermaa, tanakkaa toimintakermaa, täyttä tuhoa. Ravintola- ammuskeluissa paukutetaan lähes puolet porukasta, asiakaskunnasta.

Bruno Mattei ohjasi vuonna-86 kaksi Strike Commandoa. Tämä on niistä toinen. Tai ensimmäinen. Tai toinen..jne… Eli .elokuvalla sama nimi (Strike Commando) kuin Bruno Mattein, Reb Brown ”toiminta””klassikolla” (lainausmerkit ironiset, satiiriset), mutta eri leffat. Mutta ohjaaja sama. Onneksi.

”Paskiaiset, Perheeni kimppuun ette käy, mutta käytte, käyvät kumminkin! *”-genren ”kulmakultakiviä.” (Jälleen ironia, satiiri tipotiessään.)

”Who are you?” ”Death.”

No jo on leffa! Tää pesee sen ensimmäisen (tai toisen) Strike Commandon 6000-0!

*(Mutta mä käyn kahta kauheammin, tuplaten, triplaten…)