Tapio Piirainen

Tuli katsottua Tapio Piiraisen opiskelijatyö Suomalainen rapsodia (-90) ja Nyrölä 3 (2004). Hyvää rahanvallan alentamista ja rikollisten ylentämistä, kun he käyvät kiinni paikallisiin paskapohattoihin/poliiseihin/poliitikkoihin. (Kai eräänlainen linja Piiraisella?)

Suomalainen rapsodia. Harvinaisen elokuvallisen valmis opiskelijatyö, jossa epäonnistunut autoitsemurhakandidaatti joutuu kyyditsemään ekassa kappaleessa mainitun oloisia rikollisia, ja joutuu myöskin heidän kyytiinsä. Kyyditseminen menee niin pitkälle, että kandidaaatti suljetaan auton tavaratilaan paskapohatan vaimon kanssa, ja taka-arkkuseksihän se menee. Ja Kaurismäki-tyyliseen satamalopetukseen.

Nyrölä 3. 3 tarkoittaa, että päätieltä on 3 kilometriä puolihelvetilliseen Nyrölän taajamaan, jossa joudutaan tietenkin jamaan. Tätä puolihelvetillistä taajamaa hallitsee paskapoliisien ja paskapoliitikkojen kartelli (Heikki Silvennoinen, Tapio Liinoja.). Toisella puolella on Oiva Lohtanderin esittämä punapappi joka saarnaa ”Taivaan hyvinvointivaltiosta, jossa ei ole tuloeroja.” Turkkilaisen pizzerianpitäjän murha tuo taajamaan naispuolisen nimismiehen (Maija Junno), ja tästä nainen nimismiehenä, talonmiehenä, lautamiehenä, selvitysmiehenä, palomiehenä jne tyylistä ikityhmävitsiä jauhetaan liikaa, ei tarvitsisi ollenkaan. Sen sijaan dekkarien etsivien vakiokysymykseen mihin aikaan kuulitte äänen, saadaan vihdoin oikeansuuntainen vastaus; ”Katsooko nimismies aina kelloa, kun kuulette äänen?” (Toinen dekkarioutous on tämä. Ei tässä, mutta yleensä.: Etsivä kysyy: ”Missä olitte kaksi viikkoa sitten torstai-iltana?” Ja jos ei heti muista, etsivä epäilee, ihmettelee kuin mikäkin meedio. Kuka muistaa heti, tai yleensäkään tämmöisiä? Mutta ne on niitä, näitä kirjojen ja tv-sarjojen maailmaa..) Lisäksi hautausmaalla liikkuu valkopukuinen Elvis aurinkolaseissaan. Perushyvä komedia.

Justin de Marseille (Ranska-35) Ranskalaista runollista gangsteri”realismia” – Satamassa sattuu ja tapahtuu

”Marseille on kaunis, mutta kaukaa katsottuna se voi näyttää valeelta.” ”Ai, olet runoilija.” ”Olen Marseillesta.”

Ranskalaiset, italialaiset ja kiinalaiset gangsteriryhmittymät toteuttavat ja valvovat salakuljetusta satamassa. Poliisit ovat naureskelevia, päätäraapivia pösilöitä, kunnes se ”iso keikka” tapahtuu, toteutuu..

Tämä Maurice, Jacquesin isä, Tourneurin teos on runollista ”realismia”. Vaikka mukana on tietenkin pyssynpauketta ja veitsenheittoa ja salakuljetuksia tapahtuu pyörätuolin putkien ja toppausten kautta ruumiarkkuun, niin kaikki on ajan ja paikanmukaisesti kuvattu tottakai ranskalaisen runollisen ”realismin” linssin, savun, sumun ja usvan läpi. Ranskalaista runollista esi-noiria, näitä oli siellä tuolloin, ja myöhemminkin. Mukana myös huumoria, toisin kuin saman ajan Jenkkivakavuuksissa/vastaavuuksissa. Pariisia ja pariisilaisia kuvataan lempeästi naureskellen banaanijaloilla kulkeviksi vaivaisiksi vanhoiksi. Tai, no olihan Ranskassa, tulihan Ranskasta myös vakavampia, runoudesta riisuttuja gangsterointeja, mutta myöhemmin. Silloinkin ”vain” tiettyjen ohjaajien kautta. Jenkeissä tämä tapahtui aikaisemmin ja laajemmin kun noir peitti, pimensi taivaat mustaan.

Onnistuneessa (? no, ainakin nokkelassa) työhaastattelussa gangsteripomo haastattelee tulokasta: ”Oletko ollut vaikauksissa?” ”En, mutta tulen olemaan.”

Ainakin yksi Columbo vielä – Veitsi haarukkaa haukkuu, lasi lautasta lyttää, pata kattilaa solvaa…

Pallokalaprobleema. Ravintolakriitikot ovat kriitikkokunnan alinta kastia, kattausta, kattilaa, pohjaanpalanutta pataa, pohjaanpalanutta pohjasakkaa Tämä ajatusmalli on päällä tässä Jonathan Demmen (!hänen ainoa Columbo-ohjauksensa) ohjaamassa osassa, loistavassa sellaisessa, jossa niljakas elitistinen kriitikonnulkki tappaa ravintoloitsijan (ravinnon loitsijan) pallokalamyrkyllä viinilasissa!

Dead Girls (USA-90) Aavikko”rock”! Aavikkouni?

Aavikkojooga? Metsäjooga? Edellisessä, Moonstalkkerissa, uhrit leiriytyvät lumiaavikolla-metsässä telttoihin! (Suihkunkin väsäävät! Mistäs vesi? Lumestako? Hyy-tä-vää.. Ja mihinkäänliittymänä oivalluksena bikinidomina ruoskii yksin pakkasessa lunta!) Tässä naisten deathrock-kuolemarockbändi(! enemmänkin suttusyntsapoppia-rokkia) Deadgirls leirytyy aavikolle-metsään. Ja tässäkin tietenkin maskimurhaaja, hän käyttää tapoissaan aiheina, välineinä bändin biisejä ja niissä esiintyviä esineitä. Tää menee vähemmän metsään (siis noin kuvainnollisesti, ”laadullisesti”) kuin Stalkkeri, menee asiaan nopeammin (Stalkkeri tapahtuu nuhjuisessa, tuhnuisessa yömetsässä, Kuolotytöt auringon/valonpaisteessa), mutta ei kuitenkaan kummoisia kumpikaan, keskivertopeltoja kyntävät. Vaikka bändin managerilla, millä lienee näyttävätkin lähtevän kulmakarvat lentoon, niin kumpikaan näistä ei elokuvana kovin korkealla lennä, vaan kyntää, kyntää..

Moonstalker (USA-89) Bodycounttinen perusslasher – Ryminällä vai ryöminnällä?

Bodyconttausta pakkasessa. Ei elokuvassa sentään stalkata, slasheroida valitettavasti kuussa, eikä kukaan kuusta saavu stalkkaamaan, slasheeraamaan. Sellainen olisikin ollut aikamoinen pamaus, tapaus. Nyt se, tää on ”vain” perusstalker, perusslasher pakkasessa, tosin melko isolla bodycounttauksella. Mutta ei kuitenkaan onneksi konttauksella ja kautta tai ryöminnällä, kyllä tämä kulkee. Mutta ei tosiaan perusslasheria vauhdikkaammin.

Home-grown Horrors vol 2

Vinegar Syndrome julkaisee/julkaisi Home-grown horrors kakkosen-kokoelman, kakkos-kokoelman, kotikauhu-kakkosen (kolme leffaa). En tunne ko koosteen, tuotoksen leffoja ennestään, mutta päällisin puolin silmäiltynä näyttää tämän olevan haperompi ja heikompi kuin hapokkaammin, hyvin eri kauhugenrejä sisältänyt, yhdistänyt, ryhdistänyt loistava ykkönen. Tässä on heti peräkkäin kaksi suttuista slasheria, arthouse-avantgardistinen kolmas leffa (Hanging Heart) vaikuttaa paremmalta. Mutta kaksi suttuslasheria, tai slasheria yleensäkin on liikaa kolmen kokonaisuudessa, olkootkin aavikot, metsät, koulut, lumiaavikot kuinka 4k- kuvankäsiteltyjä vanhan ”loiston” takaisintuontitekniikoilla. P.S. Tämän sarjan (”kotonakasvaneet-kypsyneet kauhut”) eivät muuten ole täysin amatööriköörien suoraan videokameralle kerralla purkkiin käsivaralta kuvattuja, olalta otettuja heilusuttuja, vaikka nimi voi hyvinkin sensuuntaisia ajatuskulkuja/sulkuja mahdollisten katsojien mieliin tuoda.

Kaksi Columboa

Mind Over Mayhem (USA-74) Tämä Columbo-jakso alkaa kryptisen kylmäävästi; Joku tiedeakatemia ja armeija pitää tietokoneitse Kolmas Maailmansota-harjoituksia, mutta se ei oikein (onneksi?) suju, joten he lähtevät ruokatunnille, jonka jälkeen sujuu. Eli vissiin väittäminä: Tie miehen mieleen kulkee, käy vatsan kautta, Ruoka miehen(,) mielen tiellä pitää. Eli aina, silloinkin, tänäänkin tiedeMIEHET tietenkin, tottakai, valitettavasti mellastavat, naiset ovat paperinkantajia. – Jose Ferrerin esittämä pomohahmo tappaa kollegansa joka aikoo, uhkaa paljastaa ko pomon pojan plagiaatin. Ferrer kulkee koko jakson suupielet muumioituneina alaspäin. Jotain ilmeskaalamuutosta, vaihtelua olisi odottanut. KeskivertoColumbo. P.S. Instituutin lapsineron nimi Steven Spelberg! (Suomennoksessa Spelburg.)

Any Old Port in a Storm (USA-73) Donald Pleasance on viininero, viinimaistelijamestari, mestarimaistelija, viininviljelijä (tässä järjestyksessä) tappaa huikentelevan, rahaa”lainaavan”-tuhlaavan velipuolensa. Naureskeleva, pirskahteleva Pleasence on osassaan loistava, hän tuo esiin myös synkkiä sävyjä. (Olisit ottanut oppia, Ferrer!) P.S. Larry Cohenin kässäri. Cohen kässäröitsi vielä yhden Columbon, Candidate for Crime`n (Myöskin-73)