Project Nightmare (Usa-79)

Retkeilijä-äijien teltta tuhoutuu yöllä – Miehet nousevat vuorille, kaikki(?) kaupungit ovat kadonneet, kaksi kaupunkia ainakin – Tulevat huvilalle jossa asuu nuori nainen – Ihmeunisen yön jälkeen nainen neuvoo miehet ravintolaan joka on `lopullisesti suljettu` – Miehet törmäävät mieheen joka on sydänkohtauksen partaalla autossa. Hän on tehnyt pakkolaskun lentokoneella ja varastanut sitten ”hylätyn” auton – Takaisin mökille, nainen mukaan – Lentokone löydetään aavikolta, sillä lennetään yksin ja kaksin – Pikkiriikkisen pieni peltipyramidi, pahvipyramidi löytyy. Sen alla ovat kliiniset käytävät, tutkimustunnelit – Löytyy myös baari jossa on strippari joka ei riisu mitään, piispakin on paikalla – Takaisin tunneleihin, piispakin kulkee käytäviä… Animoitu Taivasnaama puhuu… Jne…

Aavikot ja ”viidakot” vaihtelevat silmänräpäyksessä, vhs-videoviipperät käyvät kimppuun… Särisevästi, värisevästi välkkyvät valometsät ja mökit estävät etenemisen…

Pidin…Tykkäsin…Olen täysin tärähtänyt tämmöisiin. Edelleenkään en oikein pysty suosittelemaan…

Ohjaus: Vhs-guru, vhs-auteur Don(ald) Jones

 

Jabberwock (2011)

Muinaista kylää kiusaa vielä muinaisempi hirviö, Jabberwock. Tässä juoni oikeastaan kokonaisuudessaan. Hirviö on hyvähkö, jopa hyvä, juonen toiminta tahmailee välillä liikaa, ja juoni yleensäkin välillä vähän laimeilee, vaisuilee. Eli ei kovin goreinen, tv-tuotantoa kai. Siitä ja siksi tällainen tyyli ja tulos. Näyttelemiset perustaaperrusta.

Se mikä on hyvää (,halpiselokuvan maailmaa ja tyyliä), on dialogin ja tapahtumien yhteisvaikutuksen nopea toiminta: Kun toinen hemmo sanoo ettei täällä ole satanut vuosikymmeniin, alkaa heti ukkosmyrsky ja salama herättää hirviön samantien kivimunasta. Ja sitten jotain tämän tapaista:  kun kylän ykkösisä kysyy paljonko menikään aikaa salamaniskennästä siihen että hirviö hyökkäsi. Olisiko noin kolme tuntia, muistelisin, sanoo muistaakseni toinen.. No nyttenhän on kulunut melkolailla samat ajat siitä hommasta, jatkaa kyläisä, ja hirviön huuto kuuluu tietenkin samantien.. Jotain tämmöistä sönkötystä…

Kyllä tämän pyhäpäivien jatkumossa katselee…

P.S. `Muimaisfantastisen` satulorun suomennos (Jabberwock-loru), ainakin se, ehkä englanninnoskin, on aikamoista sanailua….

Dead Silence (Usa-89)

Goreauteur Hugh Gallagherin ohjaama `Kuolemanhiljaisuus` on herran tuotannosta verettömämmästä, mutta sekavimmasta päästä. Juoni (sähkötuolimiehen voima tai hän itse kostaa jonkun muun tai oman itsen keholla ja voimalla) on kasari-kökkötietokoneoinnin ja jatkuvasti kuultavan murhaavan hitaan syntsamurinan tai kilinän (myös kasetilta muhevaa suttu-punkkia) sekä älyttömien juonenkäänteiden (mm mankalla nauhoitetaan hautakumpujen päältä kuolleiden sanoja, no ainakin (m)urinaa, käypä yks maanpällinen koiranleukakin vetäisemässä mikkiin pätkän Hound Dogia!) mahtavaa juhlaa! Yks äijä ajaa autonsa (hitaasti) metsään niin monta kertaa etten pysy laskuissa.. Tämä tapahtuu (hitaissa) takaa-ajoissa, sekä `ihan tavallisissa` maantien pinnan kulutuksissa. Kun äijä törmää (hitaasti) postilaatikkoon, hänen huutonsa on valtava. Törmäyksessä ei tietenkään tapahdu mitään, paitsi se että auto on paljon pahemman näköinen kuin tällaisessa pehmotörmäyksessä tapahtuisi. (No, onhan se kyllä törmäillyt ennestään paljon…) Äijä lisää vahinkoja vielä postilaatikon heittämisellä, ja taas auton rattiin, ja ”vauhtiin”… Usein, johtuen vanhasta videolaadusta ja sen siirtämisestä, ihmiset ja autot näyttävät, (tahattoman) tarkoituksellisesti, läpinäkyviltä aaveilta. Hienon hidasta (s)low-cam-roskaa.

”See you in hell.” ”You can count on it.”

”You gonna tell my future?” ”I don`t see one.”

Ei tätä voi oikein kenellekään  suositella, mutta mie tykkäsin…

Älä sekoita tätä James Wanin vuoden 2007 samannimiseen nukkekauhuiluun, äläkä vuoden-91 edelleen samannimiseen tv-trilleröintiin (Suominimi Vaikeneminen kultaa), äläkä vuoden-97 samannimiseen video-tv-trilleröintiin (Suominimi Kuolettava hiljaisuus).

Bloodsuckers from outer space (Usa-84)

”When I got those weird feelings, something weird usually happens.” ”This world gettin` to be weird place to live in. It ain`t used to be this weird. Too many weirdos, that`s the problem! Weirdos gettin` together and have weird babies, and they grow up to be weirdos.”

Tuulen tuoma `zombivirus` (oikeasti hajuton, mauton, väritön ja näkymätön… ”and very windy…” alienvoima) muuttaa maajussin zombiksi, eläimet kääntyvät poispäin.. Mutta toimittaja,  tutkijat (”scientific smart-ass”) ja Usan armeija ei käänny poispäin, vaan alkavat tutkimaan tapausta, tapauksia, kukin omalla tavallaan…

`Loistava` halpa-idea (näkymättömät alieenit) johdattavat elokuvan suht onnistuneeksi kauhukomediaksi jossa viitataan useastikin Amerikan populan jo valmiseen zombitilaan kaapelitv:eineen sun muineen. Lisäksi mukana on hauskaa, oivaltavaa sukupolvivääntöä, sukupolvivääntöläppää (”Ensin halusit että minusta tulee toimittaja, sitten maanviljelijä ja nyt zombi! Nyt riittää!”) ja filosofoiva kung fu-zombi. Lopussa julmaa tolloutta, tuhoa sekä niiden absurdia yhdistämistä.

Kauhukomediat eivät mulle mene yleensä, nyt meni. Parani (julmeni absurdisti) loppua kohti.

P.S. Kun kauhukomedia on tarpeeksi absurdi, se kohoaa elokuvan tikapuilla korkeammalle kuin on ehkä alunperin tarkoitettukaan. Vaikka mukana onkin kritisoivia,  sanomallisia elementtejä.

Hack-O-Lantern (Usa-88)

aka Halloween night.

Isoisä on perheen pahuudenpalvoja, latobakkanalisti ja mursuvampyyrihammasnaamionaama joka joka Halloweenina kulkee pitkin kylää kurpitsalastissa olevalla lava-autollaan ja örisee. Yhden lapsenlapsistaan hän on saanut samaan koukkuun. Siirtymä lapsuudesta `pirulliseen teini-ikään` on toteutettu ”mallikkaasti”: lapsi heiluttaa jotain pirukorua, ja heti hän heiluttaa samaa korua aikamiehenä. Aikamiehenä joka näkee `videounia` jossa hän soittaa kauhu-hevibändissä ja kulkee kylillä mursuhammmasvampyyrinaamio naamallaan..

Melkoisen tylsää etenemistä (kuitenkin), jatkuvaa Halloweenia (vähän tylsistyttää sekin), p*rsepentagrammi, kumihämähäkki kirkuttavana kylpysaippuana.. Kyllä tämän kai joskus toistekin katsoo, mutta melko tylsä tosiaan, jota muutamat kauhuälyttömyydet teroittavat vähäsen. Älytöntä kauhurock-meininkiä olisi saanut olla huomattavasti enemmän. / Loppunaamiotwistit ei kummoisia, kekseliäitä.

Medium Cool (Usa-69)

Euroopan hulluksi vuodeksi kutsuttu 1968, oli hullu laajemminkin, myös maailmallisestikin. Euroopan lisäksi Amerikoissa etenkin.

Kameramiehen kiivas tuli. Kuvaaja (mm Yksi lensi yli käenpesän) Haskell Wexlerin debyyttiohjaus, fiktiota ja dokumenttia sekoittava Medium Cool sekoittaa saman vuoden Chicagoa (yleensäkin Yhdysvaltoja), siellä silloin tapahtuvaa demokraattien puoluekokousta ja tietenkin Vietnamin sotaa, rotulevottomuuksia, opiskelijaradikalismia/hippiliikettä yms taidokkaan täriseväksi ja tarkalla korvalla, silmällä, vainulla, mikrofonilla ja kameralla toteutetuksi poliittiseksi sopaksi jota Robert Forsterin loistava pääosa `tavallisena` kautta radikaalina kuvaajana (kameramiehen kiirastuli) reportaasien tekijänä sekä Mike Bloomfieldin groovaava road-musiikki tukee ja täristää juuri sopivasti.

Tiukka elokuva, tiukkaa asiaa, tiukkaa musiikkia, tiukka tatsi.

”Medium cool is dynamite.”

Deluge (Usa-33)

Maailmankatastrofielokuva kolkytluvulta! Tässä tosin, tietenkin, keskitytään Amerikkaan.

Lähes heti elokuvan alussa mertenalaiset maanjäristykset runtelevat maapalloa, ja kohta tsunamit ja ja järistykset tuhoavat rannikkoja. Sisämaissakin tuho tuntuu. Kuten todettua, teoksessa keskitytään Amerikkaan ja senaikaiseksi elokuvaksi esitetty suurkaupungin sortuminen ja tuhoutuminen järistysten ja vesivaltojen kourissa ( on noin 5 minuuttia elokuvasta) on toteutettu lähes kylmäävästi;  pienoismalleissa on kompaktin kylmäävää pienuutta-suuruutta.

Pienestä sitten lähdetäänkin, ja loppuelokuva mikroskooppaakin muutamaa ihmistä ja paria isompaa ihmisryhmää post-apokalyptisessä Amerikassa: Luupin linssi osuu ensimmäisenä maalaisperheeseen, isä, äiti, kaksi lasta, jotka joutuvat toisistaan erilleen järistyksissä ja jälkimainingeissa.

(Vähän loppuspoilausta.) Jonkin aikaa kuluu ja perheen isä pelastaa erään naisen ja rakkaus syntyy pikkuhiljaa. Mutta esteeksi tähän nousee metsäpahisten ryhmittymä ja `sota` heitä vastaan sekä lopulta perheen löytyminen ja pysyminen. Puolituhoutuneeseen kaupunkiin muutetaan. Pääosamies korotetaan, huutoäänestetään, oikein kaupungin pomoksi. Eli amerikkalainen tarina, ryysyistä rikkauksiin,  voittoon vaikeuksien jälkeen, mutta ei läheskään pahimmanpaksuisen siirapin läpi. Elokuvan loppu on Perheen puolesta (ja Kaupungin, Amerikan?, Maailman?) lohdullinen, mutta yksittäisen naisen ja miehen puolesta julman järisyttävä. Maanjäristyksestä ihmisjäristykseen. (Haukoin henkeä. Pysäyttävä loppu, kertakaikkiaan.)

Tanakasti tehtyä. Harvinainen ilmestys ajaltaan.

College girl murders (Länsi-Saksa-67)

`Collegen` (nuorten naisten sisäoppilaitos) on piinaavien murhien ytimessä. Oppilaita kuolee, vähän ajan kuluttua opettajiakin. Ja tietenkin kaikki opettajat ovat epäilyttäviä hiippareita, pari pervertikkoakin. Ja pitäähän mukana olla tietenkin mm puutarhuri (ainoa tekemisensä kottikärryily, mutta lähes koko ajan hän hiippailee tai höpisee sloganeitaan varjoista) ja rehtorittaren työtön taiteilijaveli joka asuu jossain sivumurjussa ja pitää kuulemma hurjia juhlia.

Myrkkyä ja ruoskaa. Murhalinjoina toimii pahispoliisien (tai jopa tekopoliisien) luvalla ja avulla öisin uudella hajuttomalla myrkkykaasulla operoiva vanki (aamuksi `aina` takaisin selliin) sekä punakartio`pipoa` myöten punaiseen pukeutunut (kuin puna-asuinen ku klux klanisti) ruoskijamunkki. Tai enemmänkin lassomunkki, sillä hän ei varsinaisesti juurikaan ruoski, vaan lassoaa uhrit hengiltä hautaan. Etsivinä toimii koko ajan `psykologista kuulusteluista` jauhava poliisipäällikkötollo ja koko ajan purkaa jauhava tollohko etsivä-alainen.

Tämä Edgar Wallace-tarina on heti alusta asti vauhdikas, värikäs (ehkä liikaakin) ja absurdihko, mutta ehkä liian toisteinen (dekkarien `kirous.`) Wallace-tarinoiden parhaimmistoa kumminkin. Syrjä-linnakoulusta on luoto oudon oivan absurdi mikrokosmos halleineen, kirkkoineen, nykyaikaisine uimahalleineen!!

P.S. Monasti Wallace-perusetsivää esittänyt Joachim Fuchsberger tässä ehkä liikaakin kieli ja purkka poskessa. Mutta touhuilee myös tanakammin.

Suddenly in the dark (Etelä-Korea -81) – Kaleidoskooppikauhua

Perhosia ja yliluonnollisuutta. K-kauhun eli Korea-kauhun vähän vanhempaa kaliiberia edustaa Suddenly in the dark. Edustaa myös yhtä pikkusuuntaa Kauko-Itä-kauhisteluissa, nimittäin Palvelija(tar)-piika-sisäkkö-kauhua. Ja myöskin täälläkin (taas) yleisempää nukkekauhua.

Nuhanenänä katsottua kauhua, ja nyt nuhanenänä jotain tästä pitäis kirjoittaa: Perusoutoa Itäkauhua melko värikkäällä Euro-giallovisuaalisuudella ja Itä-yliluonnollisuudella. Juoni ei tosiaan ole läheskään mitään ykkösoutoilua Idästä, eikä kympin sakkiinkaan mahdu, mutta mainio nuhapala (heh, on kyllä paljon muutakin), sai aivoja vähän viritellä.. Mutta ei onneksi liiaksi.

Perhostutkija-miehen taloon tuoma orpo piika-palvelijatar laittaa talon sekaisin, vaimon varsinkin. Ovatko tapahtumat totta, harhaa vai näkyjä? Vai peräti harhanäkyjä?  Sairautta? Sun muuta sellaista..  Tämän elokuvan juttu ovat juuri nuo näyt, näyt joita voisi kehystää seinälle. Elokuvanäkyjä, mielennäkyjä.. Ja ne ovat paljolti juuri kuin jostain seiskari-ehkä kasarikin-giallosta. Väriviipperät, valoviipperät pyörivät ja muodostavat kasvokuvoita, käärmesydämiä, värifiltteröintejä..

Toimiva genre ja maa/maanosahybridi.

Tie naisen sydämeen (Suomi-96)

Pekka Parikan ohjaama Tie naisen sydämeen on yllättävän onnistunut absurdointi. Aivan muuta kuin elokuvan nimi antaisi ensiaatoksella, ensi-ihmettelyllä ymmärtää. (= Kertomus pienen lattana-lättänä-kaupungin, Järvensuun absurdeista kuvioista paikallisine mafioineen (tavallaan koko kaupunki) ja eriskummallisine-pösilöine hahmoineen.) Elokuvan genrenä on etsivä-`noir`-`pulp`-pilailu. (Ilkka Kylävaaran tekstiä, romaani Hulluus) jossa juoppo (tietenkin) toimittaja (tietenkin) alkaa etsiväksi (tietenkin). Häntä esittää Timo Torikka, joka toikkaroi toreilla ja turuilla. Tämä toikkarointi käy välillä rasittavaksi.

Mutta koko elokuvan kyllä pystyy kuitenkin katsomaan ilman suurempia rasituksia, johtuen absurdeista juonenkäänteistä. Isona osa-alueena elokuvassa on mielisairaalamaailma, mielisairaalamaisemat (parikin laitosta), joissa tapahtuu lähes salaliittomaista peittelyä. Elokuvan alkua voisi jopa kutsua mielisairaalakauhugiallomaiseksi ysäri-neo-noir-tyyliin. Suht kekseliästä ja komeaa. Ja ennenkaikkea, harvinaista maassamme. Tämän jälkeen sukelletaankin syvälle pikkukaupunki-`pulpin` ja `noirin` musta/murhahumoristiseen maailmaan. Julmaa murhaakin tapahtuu.

Toimittaja joutuu mielisairaalaan, koska menee kännissä vaatteet päällä vaahtokylpyyn!! Tosin hän pääsee laitoksesta lähes heti pois budotaitojensa(!! hoitajaa kumoon) ja terävän kielensä ansiosta! Lähtiessään hän uskoo heti(!) erään `hullun` (Merja Larivaara) kertomusta siitä että hänet kohta tuhotaan ja että Järvensuu on Pahan Mafian Pesä. Ja niinpä sitten lähdetään kutistettu kallo/pää-vinkulelua puristaen lähes koko loppuelokuvan ajaksi pikkukaupunkiin pyörimään. Matkalta ei puutu putkipihtigorea, magafonilaulajalla varustettua iskelmäyhtyettä, gorillan ulosteen kaivamista eikä tietenkään absurdisarkista kertojanääntä. Kertoja-etsivä-toimittaja saa tarjouksen josta voi kieltäytyä ja mm vertaa itseänsä Bogartiin. Tosin Bogartilla oli vain vuokrat rästissä, hänellä ei edes asuntoa.

Ei mikään mestariteos, mutta mieleenpainuva.

P.S. Tämä budoteema sun muut shaolinsuhinat on myös harvinaista, absurdin onnistunutta tavaraa Suomielokuvassa. Toimittaja pakenee pariinkin kertaan mielisairaalasta lyönti ja potkutekniikoita käyttäen, lanaa kasan gangsterivartijoita lumisella joutokentällä samalla tavalla ja kertojan puheessa alan termit vilisevät. Elokuvan nimikin juontaa yhdestä liikesarjasta. Ja onhan siinä tämä käytännön taso, saada ex-vaimo (Satu Silvo) takaisin.