S-a furat o bomba/Stolen bomb (Rom-61) – Villi outoilu – ”Rock” on kökköä)

Romanialaisen Ion Popescu-Gopon ohjaama täysin ilman puhetta(!) etenevä, atomipommin varjon pelossa tehty surrealistinen `pommikomedia` on suht sujuvasti tehty ja katsottava sodanvastaisuus-weirdoilu. Ainakin siinä on vauhtia.

Fantasiavaltioon kautta kaupunkiin (suurin osa elokuvasta sijoittuu lievästi ekspressionistiseen kaupunkiin, mitä nyt välillä pellolla pompitaan) sijoittuvassa teoksessa pommi varastetaan josta seuraa koko (lyhyen) elokuvan mittainen kaaos kun laukussa(!) kuljetettava pommi vaihtaa `omistajaa` vähän väliä. Suurimman osan ajasta pommilaukku on eräänlaisella ulkopuolisella(?) `jokamiehellä`. (Pommi on pieni, kuin savesta tai puusta tehty veistos, josta lopulta selviää että siitä voi käsin murtaa paloja irti. Olisiko leipää?)

Mukana on ämpäripäisiä (välillä silmälasitkin ämpärin päällä), liianisoasuisia suojapukusotilaita, gangstereita sekä kadun kansaa. Mukana on myös rakkautta, sillä näyttelijäkaartiin kuuluu myös välillä siivet saava (ja välillä ne pois heittävä) raitiovaunun rahastaja. Godzilla-juliste vilahtaa katukuvassa.

Elokuva on tosiaan surrealistisista käänteistään, vauhdistaan ja lyhyydestään johtuen ihan sujuvasti seurattava omituisuus. Toimivista omituisuuskohdista (esim lasku/kassakone jonka päällä ovat aivot purkissa porisemassa tai elokuvateatteri jonka aulan lasivitriinin `lobbycardit` esittävät järjestyksessä elokuvan koko juonen) huolimatta elokuvaan mahtuu myös tylsää toistoa. Näitä ovat Keystone Copsien ja Benny Hillin takaa-ajokohtausten yhdistelmät joita elokuvassa esitetään tietyissä paikoissa jatkuvana jonona. Ei kuitenkaan ole onneksi ripoteltu koko elokuvan ajaksi. Tylsää ja typerää, vaivaannuttavaa, väsynyttä ja väkinäistä on joidenkin tuon ajan itäelokuvien suhtautuminen rock and rolliin. Tässäkin taas jazzahtavan rokin soittajat ja tanssijat esitetään kuin karjuvina aivottomina apinoina horkassa. Mullilaumana. Samoin yleisö. Itse ”bändi” kökkö, tökerö ja vauhdikkuudestaan huolimatta tönkkö. Ja ”rokkinsa” samoin tönkköä ja tökeröä. Pönttöä ja pösilöä, mutta ei hyvällä, hauskalla tavalla. Mutta päällisin puolin elokuvan katsoo vaivatta, ihmetellen. Sillä onhan tämä moneltakin osa-alueelta aika (onnistuneen) uniikki tapaus.

Surrealistista sodanvastaisuutta, vauhdikasta meininkiä ja näppäriä yksityiskohtia. Leffan lyhyys pelastaa paljon.

P.S. Erikoinen outoilu erikoisesta suunnasta.

Mainokset

Kummituskievari (Fin-54)

”Missä on minun pyjamakseni?” Lasse Pöystin ohjaama Kummituskievari on tyhjän ja tyhmänpuoleinen, mutta välillä ihan katsottavakin halpisälyttömyys.

Lähes koko elokuva tapahtuu tukkikämpän sisällä. Siellä pyörivät tietenkin tukkijätkät ( ja `aito pölliämmäkin`), rakkauden riivaamat, roistot ja rehdit. Ja rahan riivaamat, sillä mökkiin on kätkettynä raha-aarre. (Ja kuinka ollakaan, yhden hahmon nimi on ”kekseliäästi” Aarre. Tästä seuraa tietenkin monta ”hauskaa” kohtausta.) Eli monasti aika väkinäistä hauskuuttamista. Mutta elokuva antoi, loppujen lopuksi jonkinlaisen työvoiton kohkaamisellaan.

Suht hauska tyyppi on elokuvaohjaaja Kulps(!) joka etsii kohtauksia. (”No, nyt se sai kohtauksen!”) Ja maaninen huuliharpunsoittaja, jota esittää Einari Ketola. Välillä harppu jäätyy turpavärkkiinkin kiinni. Ja tietenkin on sitten ne jauhonaamaiset, lakanapäälliset kummitukset. Lopussa on oikein kummitusten painibileet.

Tapio Rautavaara jäykistelee, äijäilee ja lauleskelee. Ja Uljas Kandolinin nauru on aina paikallaan.

Risiiniöljyä, kapuloilla päihin, hyptosinointia…

Pökkelö elokuva.

”…Sä nukut…Sä nukut…Sä nukut… Ihan varmasti nukut… Ihan kohta sä nukut…Silmäluomesi tuntuvat raskailta…Sä nukut…” (Näitä lauseita elokuvassa toistetaan ehkä unettavuutenkin (sic) asti, mutta Einari Ketola on kyllä hauska roolissaan. Tyrmätty roistokin saa häneltä tämän sanasiunauksen.)

Abbott and Costello meet Dr Jekyll and Mr Hyde (Usa-53)

Paras Abbott ja Costello kauhukomedioista on tuo yllämainittu. Tunnetuin niistä on varmaankin Abbott and Costello meet Frankenstein (ja tukun muita hirviöitä), mutta tämä versio Robert Louis Stevensonin kertomuksesta vetää voiton tiukemmalla etenemisellään, huumorin ja kauhun suht onnistuneella naittamisella sekä muutamilla mainioilla henkilökuvilla ja ideapläjäyksillä. Abbottin ja Costellon elokuvien tylsä tavaramerkki, toisto, on tässäkin valitettavasti mukana, mutta ei kuitenkaan liian häiritsevässä mitassa. (Kuten on jaksottain (paikoin pitkästikin) esim tuossa mainitussa Frankenstein-versiossa.)

Abbott ja Costello ovat amerikkalainen(!) poliisipari 1800-luvun lopun Lontoossa. Ja tietenkin he ovat täysin ja täysillä (ja toistuvasti) törmäileviä toopeja. Tämä tulee esille heti elokuvan alun kohtauksessa, jossa naisten äänioikeutta puolustava ulkoilmakokous päättyy (liian pitkään) tappelukohtaukseen naisten, kadun miesten ja poliisien välillä.

Dr Jekylliä (ja tietenkin myös Hydeä, mutta ei ilmeisestikään juoksu -kiipeilykohtauksissa) esittävä Boris Karloff on roolissaan yllättävän hyvä, vaikkakin esittää erilaista hahmoa kuin kirjassa. Nyt jo itse Jekyllikin on melkoisen paha, ja Karloff esittääkin häntä täysin ilman huumoria. Mutta taitavasti, ammattimaisesti. Hirviöstä sitten löytyy enemmän tätä huumorin lajia, tahattomasti ja tahallisesti. Ainakin naamavärkin ja karjahtelun osalta.

Abbottin ja Costellon suoritus on heiltä parempaa keskitasoa, välillä hyvinkin liukasta menoa, mutta kuten tuli todettua, toistaminen ja jotkut liian pitkät kohtaukset rokottavat elokuvan pistesaalista. Oivallista menoa löytyy mm kauhuvahakabinetti-kohtauksessa, jossa mm kissa juoksee vahahirviönpää selässään pitkin kabinettia. Myös kohtaukset Jekyllin talossa ja tietenkin varsinkin laboratoriossa ovat pääosin sulavaa seurattavaa. Elokuvan viimeisin kohtaus, eli tietenkin takaa-ajo-osuus on taas tylsyydessään, muuttumattomuudessaan sitten liian pitkä. Sitä kyllä värittää se. että välillä Hydejä on kaksi. Ja koko ajan puhelimeen vastaava, huokaileva ja hiuksiansa repivä poliisipäällikköparka saa koko ajan lisätä neuloja Lontoon kartan eri kulmille ja lähettää taas uuden poliisipartion uudelle seudulle. Rivissä seisovat Poliisit ovat maukkaasti ideoitu kuin senaikaisen poliisiprototyyppitehtaan liukuhihnan uumenista: Lähes jokaisella Bobbyllä on samanlaiset viikset kypäränsä alla keikkumassa. Hyvää älyttömyyttä edustaa myös kohtaus laboratoriossa josta löytyy lehmän äänellä ammuva apina, naukuva koira sekä petoeläinmaisesti karjuva pupujussi. Epäuskottavuutta, mutta hyvällä tavalla, näkyy siinä kuinka nopeasti `joku` saa muutettua laboratorion viinikellariksi! Ai niin, muuttuuhan toinen pökkelöpoliiseista miehenkokoiseksi hiireksi kun hän on juonut Jekyllin ihmelitkua. Siitä seuraa hyvää sähinää.

Alku ja loppu vähän junnaavat, mutta suurin osa elokuvasta toimii aivan hyvin. Paremmanpuoleista kauhukomediaa.