Au hasard Balthazar (Fra-66)

Tämä elokuva ei ole strangeweirdandoddailua kuin kapeaputkisessa näkymässä filmin tunnetuimpaan teemaan: Aasi pääosanäyttelijänä! Mutta kyseessä ei ole mitään outoilua, vaan taiten tehty, ajaton ja tärkeä kuvaus kärsimyksen ja taakanjaon painolastista ja sen jakautumisesta pienillä eläimillä/ ihmisillä. Jos tämä olisi tehty näinä päivinä, niin tästä olisi varmaankin tullut ehe ehe- komiikkaa, Bela Tarr-maista pitkää liikkumatonta jäykistelyä tai sitten indiehitti jossa keksityn erikoiset ihmiset vaeltelevat värikkäästi joissain pirun puolifantastisissa miljöissä.. Mutta kun tämän on tehnyt vuonna-66 Mestarismies Robert Bresson, niin tästä tuli tosiaan ainutlaatuinen kärsimysnäytelmä, todella onnistunut elokuva ihmis ja eläinelämistä köyhällä seudulla ja köyhässä maailmassa. Myös, ja varsinkin, ajatusköyhässä. Empatiaköyhässä.

Aasi Balthazar toimii välillisenä, vertauskuvallisena ja varsinkin konkreettisena kiusattavana ja pahuuden stoalaisena imurina tässä maailmassa. (Aasinrääkkäyskohtaukset välillä viitteellisiä, olisivat voineet olla kokonaan viitteellisiä, tämä ainoana valitettavana asiana tässä mestariteoksessa..)

Köyhähköä kylää terrorisoi aikamiesikäisten säälittävien nilkkien mopo(!) ja polkupyörä(!!)porukka ja heidän (Helmut Bergeriä ulkonäöltään, olemukseltaan muistuttava) pomonsa, säälittävä eläinrääkkääjä-rääpäle.

Aasi joutuu useille omistajille ja vain lapset ja harvat aikuiset harvoina hetkinään ovat hänelle ystävällisiä. Lapset suorastaan palvovat, hoivaavat häntä.. (Ja se, joka on hoitanut häntä lapsena, tekee sitä myös myöhemminkin..)

Balthazar on elokuva jossa ihmisten kauneimmat ja kauheimmat, raadollisimmat puolet tulevat esiin. Aasi Balthazar vie katsojan hiljaisella, vastustamattomalla voimallaan kohti parempaa tai pahempaa maailmaa. Erikoislaatuinen olokuva on nimenomaan laadukas. Lisäys: Oho, tulipa vahingossa ihan kuvaava sana tuohon edelliseen lauseeseen: Olokuva. Balthazar on sekä hyvän että pahan olon elokuva – Eli, olkoon siis: Olokuva. Tätä sanaahan vois alkaa joskus myöhemminkin käyttää, sopivan elokuvan tullessa vastaan..

Mary, Mary, Bloody Mary (Usa-75) – Strange and Cold.. Outoa ja kylmää..

”Mary Gilmour, You are american.” ”Guilty.” (Elokuva tapahtuu Meksikossa.) Mary, Mary Bloody Mary kertoo Marystä (oho,älä! 🙂  ) joka ei ole perinteinen vampyyri (onko vampyyri ollenkaan, sitä ei selitetä), sillä tässä ei ole mitään muita vampyyrikliseitä paitsi verenjuonti. (Mary käyttää vampyyriaseenaan hiusneulaa.) Mutta Mary on myös taiteilija! Ennenkaikkea sitä. Ja taide on tässä se joka tärisee!! Maryn maalaamat taulut, Dali-hippisapluunan/mankelin läpikäyneet teokset (mm kaivossa leijuva silmä (kaivonkatsoja?, heh), puun juuristossa on veden alla sydän (sydänjuuri? ja veden alla `lentävät’ sekä kalat että linnut, perhoset /`uivat`), meditoiva pää paistinpannulla aavikkonuotiolla jne) jäävät mieleen. Samoin kuin juonen yleisweirdoilu.

”Perinteistä” seitkytluvun grindhouse-kauhuilua-weirdoilua, ihan mielellään katsoo.

John Carradinen esittämän, toisen ”vampyyrin”, The Manin asu on kököhkö: vähän avuton ja suttuinen yhdistelmä maskinaamamurhaajaa ja gialloista mustahanskamurhaajaa. Pitkä takki ja lierihattu ”kruunaavat” (giallo)”kokonaisuuden.” Autollakin hän ajaa, leuasta nenälle ulottuvan (nenä?)liinan ja hatunliepeen välistä tihrustellen.. Mutta miehen mukanaolo, rooli on hyvin perusteltu.

Eläinkohtaukset ei kivoja. Nopea ja yhtäkkinen (ja mihin?(kään) liittyvä) tappaja(?)hai rannalla-kohtaus hämmentävä.

Eräänlainen vampyrointi, joka on myös, ja ennenkaikkea kuvaus taiteesta ja taiteilijasta..

”Let`s be alone together…” (`Cold..`)

This is strange!

 

 

 

 

 

 

 

The Ghastly Ones (Usa-67)

Äärikökkökauhu/goremaakarin Andy Milliganin ainoa video nastys-listalle päässyt elokuva Ghastly Ones alkaa `lupaavasti`: Oisko 1800-luvun juhlatamineisiin puettu parivaljakko puskee innoissaan pusikon läpi piknikille (tai siis lähinnä pyörii pusikossa) valtavan kokoisen aurinkovarjon kanssa. Ja myös puskee ilmoille, eetteriin aikamoisen innovatiivista dialogia: ”Where we are?” ”I know where we are! Let`s go over There! – Oh! Old building!” Ja kohta hiippaileva hirviö käykin nostelemassa parivaljakon päälle aseteltua moskaa muka goreisesti.

Sitten kolme sisarusta miehineen lähtee tähän `deserted islandilla` (minkäänlaista saaren tuntua ei koko elokuvan aikana tule) sijaitsevaan `old buildingiin` huiviin puetun ja valtavalla nenällä sekä valtavilla nenä – ja kulmakarvoilla `siunatun` `laki`miehen` suorittamaan perinnönjakoon. Ja sitten `meitä katsojia` `siunataan` jonkunmääräisillä ja jonkunasteisilla, öisillä, pimeillä (sekä valaistuksellisesti että ’ajatuksellisesti`) ja suht surkeilla gore`tehosteilla`. Tummaa tavaraa. Jotenkuten saa selvän. Eli en nyt tiedä siitä video nastystä, no joo..

Mutta on Milligan myös äärikökkögoren ja kauhun lisäksi ihan äärikökkö elokuvantekijä yleensäkin. Kaikilla näyttelijöillä on tämä vanha-aikavaatetus päällään, mutta esim alusvaatteissa näkyy kuuskytlukuhepeniäkin. (Ajatonta elokuvaa?) Eikä näihin muihin ulkoisiin puitteisiin (huoneistot, `ravintolat` jne) olekaan sitten kiinnitetty niin paljon huomiota, siellä vilahtelee kaikenlaista modernimpaa. No, sen verran on kyllä `elokuvallista silmää` (vai olisko nälkäbudjetti) että kuvauspaikkoja on vähän ja niissäkin kamera kuvaa yhtä nurkkaa. Talossa ja mestoilla pyörivä, Manos Hands of Fate`n Torgon mieleentuova harvahanmmashanslankari tuo pikkuisen parempaa outoutta peliin. Outoa kyllä, näyttelijätyössä on välillä ihan toimivaakin tavaraa. Mutta se on aika laiha lohtu tässä sotkussa.

Anteeksi lainausmerkkien yletön määrä, mutta olin `pakotettu` (sieltä se taas tuli) siihen, sillä kyllä tämä (ja mikä tahansa Milliganin kauhistelu) on lähes katsomiskelvotonta kökköyttä. Tämä teksti käy `arvostelusta` (heh) mistä tahansa äijjän kauhuelokuvista. (Niitähän Milliganin pitkähkö filmografia suurimmaksi osaksi on, mutta uransa alkupuolelta löytyy jotain muutakin; kunnollistakin, katsottavaakin.) Kuvaavaa, mutta kuitenkin yllättävää (olen pitänyt Milligania Jess Francomaisena, innokkaana kiven läpi puskijana), oli erään useissa Milliganin elokuvissa mukana olleen näyttelijän kommentti ettei Andy ollut useinkaan kovin innostunut työstään. Tämä ehkä paljastaa jotain, paljon, kaiken?…

P.S. Mietinpä tässä että pitäiskö tässä vielä katsoa (ja siitä kirjoittaa) joku Milliganin kauhuleffa?! NOT! 🙂 No, ei todellakaan, mutta vähän samantyylinen, mutta ei läheskään yhtä paha ja paatunut kökköroska-auteur Larry Buchanan voisi saada sijaa silmissä ja jopa joskus täälläkin…

Two faces of Dr Jekyll (Bri-60)

Tässäpä idea, meneehän se näinkin (ja menee vielä melkoisen hyvin): Nyt Jekyll on se karvaa kasvattava, tökerötekopartainen Hemmo ja kun hän muuttuu Hydeksi, niin hänestä tulee smuuthi, nätinnäköinen Herrasmies. No, mieleltään hän ei tietenkään ole kovin smuuthi, päinvastoin. Hänestä tulee välillä ystävällinen, mutta useimmiten kylmätunteinen pepsodenthymypeto. Tai koko hammasvärkistön robottimainen esillä pitäminen lähenee usein kyllä kylmää irvistystä. Hirviö yrittää hymyillä. Luonnotonta menoa. Välillä jopa kylmäävämpää seurattavaa kuin eri elokuvien lukuisat `rumaksi ja pahaksi´ muuntautuneiden Hydejen seuraaminen.

Tämäntyyppinen muuntautumisteema onnistuu erittäinkin hyvin. Osaksi tietenkin siitä että tämäntyylisesti ei Jekyll/Hyde- tarinaa ole juurikaan tehty, mutta kyllä juttu pysyy kasassa lähinnä hyvien näyttelijäsuoritusten takia. Paul Massie muuntautumiskykyisenä miehenä näyttelee hyvin, välillä ehkä kuitenkin liian kieli poskessa tai liian luonnottomasti eläytyen. Hänessä on vähän Carl Boehm-tyylistä presenssiä ihan ulkonäöllisesti sekä ilmeitten kautta. Massie on jo Jekyllinä aikamoinen silmienmuljauttelija/pyörittelijä/tuijottaja, kuten sanottua, liiallisuuksiinkin asti. Mutta voimaa ja vimmaa sekä muuntautumiskykyä hänessä on. (Ei hän tietenkään pääse lähellekään  Boehmin taidokkaasti vähäeleisempään esiintymiseen jota hän tuo esiin esim ja varsinkin loistavasssa Peeping Tomissa.) Cristopher Lee  ottaa kivan repeämän pois jäykistelyrooleistaan, hän on yllättävän hyvä rennon luikurimaisen hepun osassaan. Hän esittää Jekyllin `ystävää`, Jekyllin vaimon kanssa pelehtivää velmua vippaajaa ja kännidandyä rennolla tatsilla. Myös uskotonta vaimoa esittävä Dawn Adams onnistuu, no, melko helpossa roolissaan, hyvin.

Luistavasti etenevä, erilainen ja värikäs variaatio aiheesta.