Sweet Trash (Usa-70)/ The Hangup (Usa-69)

Näppärästi nimetty ja oivallisesti käsikirjoitettu, ohjattu, näytelty Sweet Trash on nimensä mukaisesti katkeransuloinen, tai oikeammin katkeransuolainen duunarikuvaus voimakkaalla roskakierteellä. Puoliksi sosiaalista (välillä jopa surrealistista) kommentointia, puoliksi sitä Trashia. Hyvä kombinaatio.

Elokuva kertoo New Yorkilaisen satamajätkän paosta ja taistelusta laina/velkagangstereita vastaan. Pako saa välillä sumuisen surrealistisia piirteitä, esim tyypin nuoruudesta. Tämä entinen college/jalkapallo/naissankari on nykyään pahasti alkoholisoitunut ja velkaantunut satamajätkä, jonka työ näkyy olevan uppopuuroskan siirtämistä kasasta toiseen. Hän kulkeekin aina tähän työhön tarvittava pikkukoukku vyölenkissään tai paidantaskussaan. Mutta tätä kapinetta käytetään elokuvassa vain työhön.

Roskaa elokuvaan tuo tunkkabaarin strippaaja (tosin kukaan baarin vanhoista ja väsyneistä ukoista ei välitä esityksestä vähääkään, niin kuin ei mistään muustakaan), veripussiammunnat sekä yleissliizinen katukuva ja tunnelma. Weirdo veto  (ja samalla sosiaalinen kommentointi) on kohtaus jossa velka/lainagangsterit kuuluttavat moneen kertaan megafoneilla, kuin poliisit ikään, pakohemmolle että talo on piiritetty. New Yorkin voi oikeastaan laittaa lainausmerkkeihin, sillä ehkä nämä `loansaharkit` kautta gangsterit ovatkin tämän puolisurrealistisen Cityn poliiseja. Varsinaisia poliiseja ei elokuvassa näy. Autenttista kommentointia tulee mukaan kun liikutaan aidoilla asunnottomien kaduilla.

 

The Hangup taasen kertoo  puoliouto/puolitollo/puolihullu/puolihyvä/puolipaha poliisista ja hänen oma pää-sekoamiskujanjuoksusta kaikenlaisen, ko poliisin mukaan `street scumin` seassa. Aika oudosti ja typerästi hän listaa myös homoseksuaalit ja transvestiitit tähän jengiin. Jotain syytä ja selitystä tähän tää puolipöljä pollari varmaan hakee siitä että heti leffan alussa tapahtuvassa poliisitehtävässä hän ja etsivätoverinsa ovat joutuneet pukeutumaan naisten vaatteisiin tutkiessaan transvestiittipaikan asiakkaita, ja pidättävätkin pari.

Roskaa tähänkin elokuvaan mahtuu mm sumuisen, hyvinkin softcoreisen saunaseksin muodossa. Elokuvan `sex and violence` on muutenkin softia. Softia on myös sosiaalinen kommentointi, tai sen yrittäminen. Jonkinlaista tämän suuntaista yritetään vetää tässäkin ottamalla `gangsterit kaupungin yllä`-tematiikkaa mukaan, mutta esim Sweet Trashiin verrattuna kovin laihoin tuloksin.

 

Mainokset

Flesh and Bullets (Usa-85)

Porno-ohjaaja Carlos Tobalinan mainstream-tuotos on mainstreamia vain teoriassa, käytännössä se on kasa huonoutta: Huonoa näyttelemistä, huonoa dialogia, huonoa juonta. Tämä juontaa siihen, että elokuva on jo niin huono ettei se ainakaan ole hyvä, käsittämätön kylläkin: Typeriä ”oivalluksia”, takkuista etenemistä tunkkaisuudessa, silti `haluaa` katsoa loppuun…

Flesh and Bullets (mätsäävä nimi) on eräänlainen roskaversio Hitchcockin Strangers on a train`ista. Kaksi hemmoa lupautuu tappamaan toistensa ex(!)-vaimot, mutta rakkaushan se mukaan hiipii..

Mukana on aimo läjä älyttömyyksiä: Outoa pankkiryöstöä, raiskaavat homo-wrestlerit, surullisen, murhaavan huono Vietnam-takauma, aavikkoseksiä, yleistä typerrehdintää.. Ja kun elokuvaan halutaan pienen pieni maanjäristys tehdään se näin: täristetään kameraa kallion edessä pari sekuntia.

Outo Pankkiryöstö on niin outo, ettäpä tässäpä se: Typerällä tukalla ja pujoparralla naamioitunut aurinkolasihemmo palkkaa kaksi juoppotolloa seisoskelemaan pankin sisäoville huiman kymmenen dollarin (! vitonen ennen ryöstöä, toinen sen jälkeen) hinnalla. Itse hän menee ryöstöhommiin. Tiskivirkailijalle hän sanoo että hänellä on kaksi kovan kovaa apuria tuolla. Sanomattakin on selvää että ryöstö sujuu ja onnistuu kuin toiveunessa vaan.

Läjä huonoutta, helvetin huono, mutta lopuksi kuitenkin helvetin hellyyttävä elokuva. Aldo Ray ja Cornell Wilde etsivinä ja Cesar Romero sekä Yvonne De Carlo tuomareina eivät tuo elokuvaan mitään, ainoastaan vilahdukset.

The Cruise (Rejs) (Puola-70)

Marek Piwowskin ohjaama Rejs on erikoinen `pikku` (65 min) filmi. Hyvässä suhteessa aivoja kutkuttava ja kituuttava elokuva on surrealistinen satiiri ja kritiikki mm kommunismista, elokuvasta, runoudesta. Se on jopa surrealismin satiiri, niin terävä ja tylsä, jämäkkä ja jankkaava se yhtäaikaa/ajan mittaan on. Tämä täysin uniikki tuotos, lyhyydestään huolimatta, onnistuu aluksi aina virkistämään, sitten toistossaan tylsistyttämään, ja kuitenkin kun kohtaus, kohtaukset, elokuva on ohi, ihmeellisesti taas virkistämään.

Sekalainen hahmosakki (amatöörinäyttelijöitä) saapuu samalle jokiristeilylaivalle. Surrealismin `sääntöjen`mukaan jäniksenä matkustavasta tulee eräänlainen `pomo`, kuiskaava runoilija pitää runousesitelmää, porukat esittävät erilaisia ihmishahmomuodostelmia, yleinen absurdius leijuu vetten päällä.

Kommunismin ja surrealismin `sääntöjen` mukaan valitaan heti `Cruise Council` ja `Canditate of Cruise Council`. Ehditäänpä yksi erottamaankin lyhyen elokuvan, matkan aikana.

Keskustelut vellovat vapaina, absurdeina ja vaihtelevat villisti taiteesta politiikkaan ja takaisin. Ja sitten taas dadaillaan: Pukkihyppelyä, näytelmällistä tietokilpailua, hassua kävelemistä ja marssimista.. Melkoisesti totalitarismikritiikkiä, pikkuruisen godardiaaninen, melkoisesti, eikun paljon ´hulluutta´.

Kummallinen elokuva.

”Bad dialogue..Very bad dialogue in polish films.” sanoo eräs risteily`vieraista`.

Catch My Soul (Usa-74)

Ja Aavikolla jatketaan… Prisoner-tv-sarjan Tähti Patrick McGoohanin ainoa ohjaus on tämä hippi-rockoopperaversio (ensiksi näytelmä, johon elokuva pohjautuu) Shakespearen Othellosta. En ole mikään Shakespeare-tietäjä, mutta pääteostensa juonenkulut on jotenkuten hallussa. Eli kyllä kai tämä leffaversio itse alkuperäistarinan uskonnollisuuksineen, saatanallisuuksineen, rakkauksineen, himoineen, väkivaltaisuuksineen pääosin läpi kertaa. Kuinka paljon elokuvaversio sitten off-Broadway näytelmästä eroaa, en tiedä kun ei ole tuota tullut nähtyä. No, visuaalisesti nyt tietty ainakin…

No, aavikossa on (siellä ollaan koko ajan)  omanlaistansa, karua visuaalisuutta ja se toimii tässäkin. Mutta ainakin meikäläinen olisi toivonut joitain muitakin kuvaus tapahtumapaikkoja, aavikko käy pitkän filmin puitteissa aika kuivaksi, heh..

Mutta, anyway. (Uskonnollinen) hippiporukka (no, on siellä muitakin) pitää majaansa ja leiriänsä aavikolla. On siellä pari talotönöäkin ja kirkkokin löytyy. Folk-rock laulaja Richie Havens esittää Othelloa, ja hyvin esittääkin. Rakkaus, tuska ja laulut niistä sujuvat lähes loistavasti. Desdemona-nainen on tässä se rakkaus ja tuska-katalysaattori, joka Othelloa (ja muitakin leiriläisiä) raatelee. Othello ja Desdemona muuttavatkin hylättyyn Aavikkokirkkoon jonka koristelevat uskonnollisella hippireksvisiitalla, hipahtavalla uskontokoristeellisuudella. Ja tänne `rauhan` tyyssijaan sitten kohdistuu hyökkäyksiä.. Tärkeänä esineenä kohti huijausta, ihmistyperyyttä sekä murhaavaa mustasukkaisuutta toimii naisen nenäliina, Desdemonan punakukkainen nenäliina.

Olen tämän nyt muutamaan kertaan katsonut ja tänään tarkoitus uudestaan, ja en ole vielä saanut `täydellistä otetta` elokuvaan. Tarvitseeko sellaista saadakaan, oikeastaan mistään taideteoksesta, mutta matkalla ollaan vielä. (Elokuvissahan ollaan tunnetusti ja usein kliseisestikin matkalla, ja kun katsojakin on samoissa tiloissa vielä katsomisen jälkeenkin, niin sehän on parhaimmillaan win-win tilanne.) Tää matkanteko alkaa tässä tapauksessa kuulostamaan jo uskonnollisuudelta, mutta mielenkiintoinen elokuva kyllä yhtä kaikki ja kaikin puolin, koska antaa ja aiheuttaa yhä uusia takaisinpalaamisia siihen.. Kun teos on `kesken`, niin silloinhan se on ”aina” parhaimmillaan.. Ei ole (kaikki) palaset kohdallaan. Silloin vielä muodostuu, syntyy. Silloin vielä jyllää.

Tällä hetkellä tästä elokuvasta mielessä myllertää ja muodostuu päällimmäisenä tämä onnistunut shakespeaarinen ja jodorowskiaaninen (hänelläkin on usein tätä aavikkoteemaa) hippimikstuura jota jyvittää onnistuneet tai ainakin kummalliset kohtaukset ja kohtaamiset: Pakettiauton takatilasta muodostuu kuvausteknisillä kikoilla valtava vuodeosasto, mies hyppää hypyn ja vuorokausi vaihtuu, kuopissa saarnataan ja paholaisepäilyjä tulee sekä `papille` että kirkkorakennukselle. (Santa Fe Satan nimelläkin on näytelmää tietääkseni esitetty.) Ja ennenkaikkea, rock soi autiomaassa mallikkaasti!

”MY HANDKERCHIEF!!”

 

 

 

 

 

 

 

Runaway Nightmare (Usa-82) + Blood of Dracula`s castle (Usa-69)

”Is this Asylum?” Aavikolla(!) mato(!!)farmia pitävät kaksi tollo-dudea joutuvat pyssy ja puukko-naiskultin kidnaappaamaksi. Mukaan sekoittuu mafiaa, matkalaukkua, tyhmäntyperää vitsailua platinan ja plutoniumin sekoituksesta sekä kynttilöitä (näitä on paljon, useassa paikassa), baaritappelu, pöytäkeskusteluita ja mielisairaalan pakkopaitavampyyri. Muummuassa.

”Is this real timebomb?” Mitä tästä nyt sanoisi? Elokuvan dialogi on (tarkoituksellisen?) monotonista, pitkään tapahtumatkin, lokaatiot ovat kuvauksellisia, juoni järjettömän ja junnauksen vuorottelua (myöskin tarkoituksellista..), musiikki välillä scifi-pimputusta, välillä kauhusurinaa. Näihin genreihin ei kuitenkaan mennä. Hulluus on tanakkaa.

Muheva matofarmi aavikolla? Vielä kun olis ollut esim hylätyn/unohdetun/antiikkisen aavikko(uima)altaan merirosvojengi (tälläinen oli joskus jossain) mukana hahmokatraassa niin leffa olis ” täydellinen”.

Aavikolla, talojen sisuksissa ja ihmisten päänkuorien alla välillä vähän scifisurinamainen tunnelma. Ammuskelua. Ei gorea, ei paljasta pintaa (tätä on monta kertaa melkein), mutta lujasti hulluutta.

Toimii. Pidin.

P.S. Elokuvasta on myös versio johon on lisätty sumuisia tissikohtauksia, toisten, tuntemattomaksi jääneiden näyttelijöiden(?) toimesta. Olen nähnyt nämä kohtaukset erillisinä kohtauksina, en leffaan ympättyinä. Ja näin nähtynä ne näyttivät vain nimenomaan erillisiltä kohtauksilta. Ja leffaankin ympättyinä näyttäisivät melko varmasti samanlaisilta. Niin `kuin toisesta elokuvasta, maailmasta`-materiaarilta ne näyttävät. Jo filmin laadunkin suhteen.

P.S. 2 Vinegar Syndrome julkaisee nyt näköjään vimmassa vanhaa roskaa. Blue Ice-niminen pätkä vaikuttaa strangelta: Mystinen kirja-nymfomaaneja-natseja. Ja tapahtuu `tietenkin` kaheksankytluvun New Yorkissa, Sleaze Cityssä.

Ja P.S. 3 Oivan outo `aavikkoelokuva` on myös roskaruhtinas Al Adamsonin ohjaama Blood of Dracula`s castle, elikkä Verilinna. Siinä Draculan linna lötköttää `keskellä` aavikkomaisemaa. Onpa mesta kaukana pelipaikoista, mutta sitten toisaalta se on piilopaikkana hyvä. (-Aavikkotouhuiluille tulee virkistävän vetistä vastapainoa elokuvan alun vesipuistotouhuiluiden muodossa. Perinteisempää kauhukuvastoa edustaa mm linnan kellarin kyttyräselkäkaiffari ja kuuhulluus). Ja Dracula tai oikestaan Draculat ovat tässä elokuvassa erikoisesti vanha vampyyripariskunta. Ja kaiken lisäksi pariskunta on niin vanha ja aristokraattinen  ettei se jaksa, halua käydä itse verireissuillaan, vaan sen tekee, uhrit hakee palvelija. Tällainen ei kuulu hienostuneen aatelisto-elitisti-intelligentsian kuvioon eikä pirtaan. (Siniveriset janoavat punaverta.)  Itse asiassa he ovat niinkin hienoja että he juovat veret viinilaseista! Ja haaveilevat scifi-kauhu-fantastisfuturistisesti synteettisestä verestä!! (Ovatko vampyyreja ollenkaan, ainakaan `perinteisiä`?) Eikä se linnakaan täytä ehkä täydellisiä linnan `vaatimuksia`, on enemmänkin jonkinlaisen minilinnan ja hulppean huvilan sekoitus.

Aikamoinen sekoitus on elokuvakin, mutta hyvällä tavalla.

 

 

 

 

Killing spree (Usa-87)

Weirdohahmo Asbestos(!) Feltin pääosittama Killing spree on yksi omituisimmista kökkögoreiluista. Pääjuoneltaan melko tavallinen mustasukkaisuusgoreilu sisältää paljon `pieniä` pistoja, piikkejä ja repeämiä, jotka tekevät siitä eräänlaisen klassikon. Kovin piikki ja pisto tähän arkkuun on valtavaviiksisen ja partaisen Feltin epämääräisen raivokas näyttelijätyö jota tukevat (tai paremminkin huojuttavat) vielä elokuvaa jaksottavat päiväunet ja painajaiset, totuus, tämä päivä ja tuonpuoleinen.

Asbestos on paskiainen perusduunari, joka on sitä mieltä että hänen palkkansa pitää riittää hänen ja vaimonsa elämiseen. Vielä silloinkin kun palkkaa lasketaan roimasti Stewmaster(!) nimisen `pomon`  taholta. Vaimo ei saa käydä töissä, eipä juuri kodin ulkopuolellakaan. Syynä on mustasukkaisuus. Hemmo kyllä elättää heidät. Tosin tuo roima palkanlasku tietenkin tuo vakavaa vajantoa ja vaikeutta laskujenmaksuun sekä yleensä  elämiseen..

Vaimon kaksikon auttamiseksi kirjoittamat rakkausromaanikäsikirjoitusliuskat joutuvat tietenkin äijän käsiin, ja tämä käsittää ne tietty rakkauskirjeiksi ja killing spree pyörähtää käyntiin.. Se sisältää sitä mainittua fantasian ja totuuden, tämän päivän ja tulevaisuuden häränpyllynheittelyä kökönkekseliäiden gorekohtausten ja oiva-älykääpiö-onelinereiden nousuissa ja laskuissa. Se sisältää myös unen ja toden sekoittavia hyökkäyksiä tuonpuoleisesta. Yhdessä unessa valtavan kokoiset huulet leijailevat huoneessa…

 

Alan klassikko tosiaan. Felt ”loistaa” roolissaan ja aika kökkö on myös hänen työkaverinsa, nuoren `punkkari`naisen kanssa seurusteleva, puolikalju  vanhus-naistenmies.

(Roska)Mannaa.

 

Rentadick (Bri-72)

Hillittömän huono elokuva, eikä sen nimi tarkoita sitä mitä te luulette. Tai mistä minä tiedän mitä `te` luulette, mutta tässä tapauksessa se tarkoittaa `private dickejä`, eli yksityisetsivävuokraamo on kyseessä.

Ja se vuokraamo on varsinainen paikka; talon ylä – ja alakertaa hallinnoivat aivan erityyliset etsivät. Ylhäällä ne `hyvät` ja pomo(t), alhaalla ne `pahat`. Ja sitten sekoillaan ja sekoitetaan, ja sekoillaan ja sekoitetaan tietenkin niin sakeasti, että kerrosten valtasuhteet heittelehtivät. Mutta alakerran `rosvoetsivien` suunnitelmat, teot ja touhut ei tietenkään oikein millään ilmeellä selviä pomo-osastolle. Samassa talossa ollaan ja samoin aatoksin.. Ja tästä seuraa tietenkin hauskaa. Hillittömän hauskaa. H-vetin hauskaa. No ei.

 

Eräässä tutkimuslaitoksessa (varasto) on kehitetty hermokaasu, joka lamaannuttaa, halvaannuttaa uhrinsa joksikin aikaa. Näin käy elokuvallekin. Tämän kaasun perässä ovat  tietenkin nämä etsivät, mutta sitten mm kiinalaiset ja esim Julie Egen esittämä vaimoke ja hänen mustasukkainen miehensä, kaasun keksijä ja kehittäjä.

Aika kaasussa on kyllä koko elokuva. Aikamoista höyryssä haahuilemista on havaittavissa. Siinä on sekä scifi, kauhu että roskatatsia mukana. Scifitatsia siksi että juoni jyllää niin sfääreissä (tylsissä sellaisissa), kauhutatsia siksi että tämä on kauhean huono ja roskatatsia siksi, koska sitähän tässä on.

 

Sakea sekoilu, jossa joitain hyvin harvoja `hyviä’ roskan pilkahduksia; jäätelöautotakaa-ajo (tötteröitä heitellään, jätskihanalla spruutataan), vitsit pari kertaa niin huonoja että ne naurattavat, samoin kuin piinaavuuksiin jatkuva toisto ja huuto. Mutta moskaahan tämä on.

 

Short: Typerä, surkea, rasistinen roskailu jota ei juurikaan jaksa. Pari kertaa nauratti, mutta huonohan tämä on. H-vetin huono.

 

P.S. Monty Pythonin John Cleese ja Michael Chapman vetivät pois käsikirjoittajakrediittinsä pois lopullisesta versiosta. Enkä ihmettele yhtään.