Horrors of malformed men (Jap-69)

Murha mielisairaalassa laittaa potilaan pakosalle, lähes heti hän törmää tuttua laulua hyräilevään nuoreen sirkusnaiseen, joka myös murhaantuu mystisesti. Mies pakenee pohjoiseen ja näkee lehdessä kuolinilmoituksen, kuollut on aivan hänen näköisensä. Hän päättää nousta kuolleista tuona lehti-ilmoituksen pomomiehenä…

Tässä tämän Teruo Ishiin ohjaaman huikean mestariteoksen juoni noin elokuvan puoliväliin. Tämän jälkeen elokuva vasta huikeille kierroksille lähteekin, se on eräänlainen H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saari-adaptaatio, mutta se perustuu kirjailija Edogawa Rampon koottuihin teoksiin.. (tästä tuonnempana..)

Pääosamiehemme silmissä ja korvissa kuuluu, kaikuu ja näkyy jo mielisairaalasta (todellisuudessa syntymästään saarella (tästäkin tuonnempana)) lähtien eräs laulu lapsuudesta ja piirros aallokkoisesta, kallioisesta rantaviivamaisemasta. Laulu kaikuu sairaalassa, kuva ilmestyy samoin, mies huomaa, `tunnistaa` sirkusnaisen juuri tästä hänen hyräilemästään laulusta, ja lopulta kun hän saapuu pomomiehen palatsille, hän huomaa että tämä mainittu, mystinen saari on siinä aivan `nurkan` takana. Saari, jossa pomomies/mies on syntynyt… Saari josta hänellä/heillä on muistoja, painajaisia…

Erilaisten myötä – ja vastoinkäymisten `vaimonsa`, `palvelijoidensa` kanssa porukka lähtee saarelle. Elokuvan alku on ollut todella mielenkiintoinen, liukkaasti etenevä ja asioita yhtä aikaa taidokkaasti petaava kuin sotkeva, mutta nyt vasta astutaan varsinaiseen hullunmyllyyn. Surrealistisen saaren elämän, kuoleman ja uuden elämän rajapintaan. Pomomiehen/miehen isä on `paennut` saarelle tekemään häkeissä ja irrallaan olevia hirvittäviä eläimellisiä ihmisyhdistämisiä, ihmisen ja eläimen yhdistämisiä, ihmisen ja ihmisen yhdistämisiä…  Heille syötetään ruohoa. Tulokset ovat hirvittävän tökerönnäköisiä (mitä muutakaan ne voisivat olla), voisi jopa sanoa `aidon näköisiä`. Tökeryyttä tuovat `halvat´, mutta nerokkaat ratkaisut. `Halvimmillaan´ näyttäisi kuin näiden surkeiden ihmis/eläinkohtaloiden kasvoihin olisi survottu salaatinlehtiä ja savea sekä sulkia että sideharsoa. Kipsivaletut ihmiset liikkuvat pitkin poikin saarta. `Luomusten` liikkuminen on kuin modernin tanssin ja baletin yhdistelmä, jäykkää ja sulavaa. Heidän elämänsä, esityksensä tuodaan välillä esiin peileillä, pelleillä, foliopapereilla heijastettujen vilkkuvalolamppujen `säestyksellä`. `Halpaa`, mutta tehokasta. Elokuva päättyy täysin uniikkiin, teatterimaisen tökeröön räjähdykseen, ilotulitukseen. Tai voisi tässä yhteydessä sanoa, surutulitukseen. Lopulliseen löytämiseen.

Olen viljellyt tuota tökerö-sanaa, mutta tässä yhteydessä se on tosiaan kehu. Se kuvaa hyvin heidän ulkoista, ja sisäistäkin olemusta loistavasti, taidokkaasti. heidän kauheaa kohtaloaan.

Elokuva yhdistää loistokkaasti mystisen sukulaissuhteiden sotkun ja sekamelskan (ja tapahtumienkin, tapahtumapaikkojen), ja heidän loppujen lopuksi `selvän` yhteyden, varoituksen kammottavista kokeista ja kadotetusta rakkaudesta, joka vielä jonkinlaisessa, kauheassa muodossa jyllää.

Kauhistuttava, sekopäis-seksuaalinen Horrors of malformed men on taideteos isolla teellä. (Tai paremminkin isolla, terästetyllä teellä.)

The Playgirls and The Vampire (Ita-60)

Walter Brandi oli 60-luvun Italian pieni-suuri vampyyritähti. Hän pääositti muutamia vampyyrikreivi-inkarnaatioita, joista parhaana pidän tätä Piero Regnolin ohjaamaa Playgirls and The Vampirea. Samana vuonna valmistui myös toinen `tanssivampyyri`elokuva Vampire and The Ballerina (ohjaajana itse tuleva saatanallis- eroottisten kauhusliizailuiden mestari ja metsuri Renato Polselli) ja vuonna-64 tuli kauhutaivaalle vielä Roberto Maurin ohjaama Slaughter of The Vampires. Lisäksi Brandilla on toinen pääosa Mickey Hargitayn hurjassa (ja hassussakin) Bloody Pit of Horrorissa, mm näissä.

Playgirls on jopa yllättävänkin tunnelmallinen kauhuelokuva, odotin enemmän campia, roskaa, hassuttelua. Niitäkin on, mutta pienemmällä mitalla annosteltuna. Ne ovat mauste lihan päälle. Jo elokuvan alku(teksti)kohtaus on onnistuneen tunnelmallinen sillä pienellä roskasiluksella: Valo (auringon tai kuun, voimakkuudesta päätellen auringon, mutta mistä sitä vielä tietää) siivilöityy kauniisti jylhän linnan kellarissa olevaan kiviseen ruumisarkkuun, koirat haukkuvat, MUTTA MITÄ, KUKKO KIEKUU?! Ja silti ruumiarkun kansi alkaa hiljalleen avautua, käsi näkyy.. Ehkä vampyyrimme vain oli sanomassa ”Kita kiinni kukko, täällä yritetään nukkua!”

Sitten siirrytäänkin seuraamaan rämäbussin verkkaista etenemistä johonkin suuntaan. Sen suunta on tosiaan johonkin, sillä sen sisuksissa majaileva nuorten naisten tanssiporukka pomonsa-`koreografinsa` ja säestäjänsä kanssa on jälleen ”vauhdikkaalla” pakomatkalla, kun se hotellilasku jäi jälleen maksamatta…

Ja geneerisistä varoituksista huolimatta porukka saapuu geneerisen jylhään linnaan ja yksi tanssijattarista on tietenkin geneerisesti talon vanhan valtijattaren näköinen, kauan sitten kuolleen valtijattaren. Tämän voi tarkistaa linnan tauluista. Geneeristä, mutta tunnelmallista, tehokastakin. Linnan jylhiä, ja pienempiä  tiloja käytetään tehokkaasti hyväksi, näytteleminen on sopivan jäykkää (Vampyyri) ja hassua (tanssitytöt) ja kauhun luomisessa on jopa esikuvallisia elementtejä. Tätä mainostetaan ensimmäiseksi `alaston naisvampyyri-elokuvaksi`, ja kyllä sellaiselle ainakin osittainen (tissit) meriitti täytynee antaa. Hänet kyllä kohdakkoin vaarnoitetaan tulisella soihdulla juurikin sinne rintojen seutuville. (Näytetään myös veren valuminen jalkoja pitkin.)

Hassuttelusta ja roskasta voisi mainita seuraavaa: Kun bussilla ollaan tulossa linnalle, pitää ylittää huojuva silta. Seuraavaksi näytetään kun rämärakkine kovasti kaasuttaen vaivalloisesti pääsee noin metrin korkuisen mäen päälle, ja ”silta” on ylitetty.. Ja heti kun päästään linnaan, eräs tytöistä lausahtaa pöydän nähdessään: ”Tuon päällä voisin esittää `korkea potku-numeroni`” Ja kun naispääosan esittäjä (se taulun inkarnaatio) kerran katsoo peilistä kahta hampaanjälkeä kaulallaan, niin tähän asiaan ei enää elokuvassa palata (?..)

Mutta, kuten sanottua, kuusikymmenlukulaista kauhutunnelmaa riittää (jopa pikkuriikkisen pioneerimeininkiä, aikaansa edellä) hyvinkin sen verran että tämän oikein mielikseen katsoo. Loppu ei sitten ollutkaan aivan niin geneerinen kuin odotin, sekin auttaa asiaa. Geneerinen kyllä, mutta ei aivan loppuun, viimeiseen vedetty..