An American Hippie in Israel (Israel-72)

Vietnamveteraani, nykyinen hippi saapuu Euroopan kiertueensa jälkeen Israeliin ja tutustuu heti paikallisiin hippeihin.

Lopulta (elokuvassa melko kohta) aavikkorannikko-hippiyhdyskuntaan lähtee kaksi miestä ja kaksi naista ja torilta ostettu lammas, koska muut hipit `ammuttiin` päähipin perässä olevien kalkkinaamaisten, pukupäällisten hautausurakoitsijatyyppien toimesta.

Ei kovinkaan psykedeelinen elokuva. Päähipin unikohtaus lelutietokonepäisine `robotteineen` ja toisiaan ampuvine kuolemantuomiosuorittajasotilasrivistöineen on enemmänkin surrealistista. Musiikkikaan ole psykedeelistä, ei edes rokahtavaa, vaan viihdejazzia, hippiballadia ja viulu ja puhallinpohjaista ”viihdehippeilyä”. Laulujen sanat ovat kyllä hippikamaa. Neljäs seinäkin rikotaan kun päähippi puhuu ihmisille (”You fools!”) ja hippinelikko kukin vuorollaan koko maailmalle.

Tämä hippiomituisuus (genressäänkin omituinen) on vähän liian hitaasti etenevä (siinä on kyllä jonkinlaista tunnelmaa) ja ”viihteellinen”. Tämä vakavan ja viihteellisen (lähinnä instumentaalimusiikki) tekee tästä oudon viihdyttävän, vaikka ei tämä genressäänkään ole mikään mestariteos. Loppupuolen rantaa vartioivat hait julman nerokas idea. Elokuvassa on kyllä myöskin camp-elementtejä. Aivan loppu onkin sitten jälleen julman nerokasta tavaraa, saari jakautuu kahtia (tai oikeastaan neljään osaan) ja nelikon puhe muuttuu alkuaikojen karjunnaksi. Mutta `loppujen loppu` sitten taas camppaa elokuvan: Lammas saapuu paikalle. Mihin, miten, miksi nelikko, elokuvantekijät olivat hänet unohtaneet?..

Vakava, viihdyttävä, outo.

 

 

Promises…..Promises! (Usa-63)

Tuli katseltua vähän Mickey Hargitay-leffoja. Promises…..Promises`issa on todellakin viisi pistettä, mutta viittä pistettä en anna kyllä tälle kammottavalla komedialle. Ainoat pisteet tulevat (ja mistä elokuva yleensäkin muistetaan) ovat Jayne Mansfieldin alastonkohtauksista: Rintarauhaset näkyvät sängyllä kiehnätessä sekä suihkusta tultaessa ja pyllistävä pylly kylpyammeeseen nojatessa. Ja ehkä pisteitä voi pari myös antaa Hargitayn hellyttävän hömelölle näyttelemiselle. Hän (ehkä) pikkuisen pilaileekin pullistelijamaineellaan. Hän esittääkin, kuinka ollakaan, Herkules-elokuvien tähteä.

Kaksi pariskuntaa (mukana tosielämän pariskuntakin Mansfield-Hargitay) ovat laivamatkalla, ja kännisekoiluiden takia pariskunnat sekoilevat ja sekoittuvat, ja molemmat mammat raskaaksi! No, jo on nopeaa toimintaa! Mutta se nopeus ei kyllä tartu filmille, tämä  kännikomedia on kauhean laahaavaa kamaa, vaikka kovasti yrittääkin jollain lailla sekoilla.

Tämän, kaiken lisäksi luulin että kuuskytluvun poppaavan värikäs rantaleffakomedia Jenkeistä voisi sopia Juhammukseen kuin koivu ovenpieleen ja kokko rantaan. Tämä leffa ei sovi mihinkään ajankohtaan. Kyseessä on tylsä yyberkökköily nimeltään Fat Spy (en viitsinyt laittaa nimeä `ylälootaan`, niin huono se on.) Se sisältää esim niinkin ”nerokkaan” parivaljkakon kuin teinilauman ja nuoruuden lähteen. Tämä sijaitsee saarella jonne lauma lähtee heti alkulaulun ja alkutekstien jälkeen. Nuorisolaumasta yhdellä jätkällä on rinnassaan iso kotkatatuointi ja toinen polttaa tupakkaa jalat pöydän päällä! On ne hurjia! Sitten seuraa, mainittujen lisäksi, tuntemattomia, kamalia popkappaleita, typeriä tansseja, Jayne Mansfield kimittää tarkoituksella pahemmin kuin koskaan, laulaakin, aarrejuonitteluja,  vedenneitoja, henkseleillä varustettuja uimahousuja, nopeutettua teinijuoksentelua ja yleistä rantasekoilua. Erikseen pitää mainita rantarakkauslaulu jossa pariskunta välillä kuvittelee itsensä hevosten selkään, välillä kävelee suihkulähteen läpi (miehellä aurinkovarjo päänsä päällä), välillä istuvat ja laulavat Iwo Jima-patsaan juurella..

Ei mikään.

 

 

Hot Rod Girl (Usa-56)

Autoiluleffat ovat olleet aina meikäläiselle tylsää tavaraa. (Kuten autoilukin.) Katsastin joidenkin alan perus jopa huipputeokseksi nimetyn Hot Rod Girl`in. Perusjuoninen tapaus (katuratakuolemaa, katuajon lopettamista ja uudelleen aloittamista) on liiankin perustapaus meikäläiselle (johtuen paljonkin tuosta autoelokuva-antipatiasta) ja elokuvan `parhaudeksi` jää elokuvan suomentamani julistejulistus: ”Teini-ikäiset terroristit vauhtihullussa raivossa.”

Pääosassa Chuck Connors, sivuosassa mm Frank Gorshin.

 

Granaattiomenan väri (Armenia-68)

Viktor Shklovsky kirjoitti vuonna 1927: ”On vain kaksi elokuvagenreä, proosallinen ja runollinen.” Granaattiomenan väri on vahvasti jälkimmäistä. Tämä Sergei Paradjanovin ohjaus perustuu 1800-luvun armenialaisen runoilijan Sayat Novan (myös elokuvan alkuperäinen nimi) elämään.

Elokuva on kuin silmä ja korvakarkkia taivaasta: Vahvasti asetelmallisia (sekä ihmis, eläin että varsinkin esine) kohtauksia kauniin kansan -ja kirkkomusiikin säestyksellä koko elokuvan ajan. Varsinkin keskitytään käsityöläisyyteen. Näytetään mm lampaan keritsemistä, lankojen värjäämistä, mattojen kutomista ja kuivaamista. Matot ja isot leivät on nostettu naruille. Lisäksi näytetään uskonnollista asetelmallisuutta, ruoka-asetelmia, vaatteet vaihtuvat.

Kirjat. Kirjoja on aseteltu puristuksiin rakennusten koloihin, ikkunoihin, oviin, vuorenonkaloihin. Vesi valuu niiden lomitse. Vesi puristetaan pois. Kirjat asetellaan riveiksi tuuleen kuivumaan, luettaviksi? Tai yksittäinen kirja. Kirja/kirjat on/ovat joko framilla, edessä tai taustalla, mutta aina siellä.

Granaattiomena on etnografinen, uskonnollinen, uskollinen (visiollensa), runollinen elokuva. Ja näitä kautta myös poliittinen. Mutta lähinnä runollinen. Runoa.

Ja kerrankin DVD:n lisämateriaalit eivät ole lisää, vaan tukimateriaalia, tukevat tarinaa. Second Sightin DVD:ltä löytyy dokumentti (yhtä pitkä kuin elokuvakin, 70 minuuttia) elokuvan tekemisestä sekä tarkoin valituista elokuvan kohtauksista ja pois leikatusta materiaalista kertojanäänellä varustettu `lyhytelokuva`. Se selventää.

Itse elokuva on visuaalisesti vähän vino ja vahva ja värikäs elokuvahelmi joka mykistää kauneudellaan, pikkutarkkuudellaan – laaja-alaisuudellaan, omalaatuisuudellaan, omaehtoisuudellaan. Tätä tarinaa sitten DVD:n `lisät` avaavat lisää.

Room of Chains (Ranska-72) Electronic Lover (Usa-66)

Ronskia roskailua. Kaksi miestä, antiikkiliike(homo?hetero?bi?)`pariskunta`, omistaja ja apulainen (,omistaja myös naimisissa) kulkee kylissä ja kaupungeissa antiikkia ostamassa. Mutta myös naisia katsomassa. Mutta vain katsomassa, sillä keltasiivous-tiskihanskainen kumisaappainen pikku-ukko vangitsee heille naisia, joita he portaiden raoista katselevat. Unelmoinnin puolelle mennään kun antiikkiliikepomo kuvittelee kirkon urkujensoittajanaisen alastomaksi.

Näytteleminen  huonoa, juoni on ohut, mutta huuruinen, höyryinen.

Ylitunkkainen, mutta myös rehtiä, rehellistä ja rehevää roskaa.

Toinen outo `parivaljakkoilu` on Electronic Lover. Siinä jonkinlainen Johtaja lähettää Brotheriksi kutsumansa palvelijan heilumaan mikrofonin näköisen `kameran` kanssa pitkin kaupungin ikkunoita. Tulosta hän katselee on-linena asuntoonsa (myös Brotherin asunto?) pystyttämässä teltassa. Hän myös harrastaa peiliseksiä itsensä kanssa.

Arvioksi riittää samat kaksi viimeistä lausetta kun Room of Chainsissa, lisättynä lapsellisuudella ja överimmällä outoudella.

Confessions of a Psycho Cat (Usa-68)

Jousipyssyilyä Manhattanilla! Psycho Cat on kuin Most Dangerous Game siirrettynä Suurkaupunkiin.

Rikas ja hullu nainen lupaa 100 000 dollaria mieheen tai miehiin (yhdelle, kahdelle tai kolmelle), kolmesta erilaisesta tyypistä (vuorenvarma, itseään täynnä oleva ylimielinen näyttelijä, narkkari ja painija) koostuvalle porukalle, jos he pystyvät olemaan vuorokauden hengissä Manhattanilla! (Syy tähän on ehkä seuraava: Nainen ei päässyt veljensä kanssa safarille, koska hermoromahdus on päällä. ”Miksi hermoromahdukseni eivät tule paremmalla ajoituksella?”)

Tämän elokuvan erityisyys ja erikoisuus (ja se on kyllä erikoisuus isolla eellä!) on se että painijaa näyttelee itse Jake La Motta!!! Ja vielä erikoisemmaksi elokuvan tekee se, että Raivo Härkä kohtaa loppunsa huoneiston härkätaisteluareenalla!! (Kuvattu kalansilmälinsillä, naama kiinni linssissä.)

Lyhyydestään huolimatta elokuvassa on yllättävän paljon tylsää taaperrusta, mutta muutamat umpihullut näyttelijäsuoritukset ja kohtaukset vetävät elokuvan ”kuiville.” Loppua ei osaa etukäteen välttämättä arvata. Se ei ole mikään täysin `out of the blue`- lopetus kuten esim Something Weirdin erään toisen julkaisun Love after Death’in The End. Siinä elävänä haudattu(!) impotentti-rahamies stondaa pystyyn haudastaan ja yöllisessä loppuratkaisussa katoaa katolta näkymättömäksi, näkymättömiin.. Aave, ufo, uni?

Love Captive (Usa-69)

Love Captive on kuin Ed Woodin Orgy of The Deadin sisarteos. Hyvää on se että elokuvaryhmä huomasi käyttää Greenwich Villagessa sijainnutta Manzini`s Museum of The Macabrea kuvauspaikkanaan, sillä tämä (kieltämättä varsin karun ja alkeellisen näköinen) museo oli toiminnassa vain hetken, ja sen kulttuuritallennus filmille oli paikallaan.

Vähemmän paikallaan on siihen ympätty juoni, joka on huomattavasti alkeellisempi ja karumpi kuin sitä ympäröivä lokaatio:

Nainen jää illalla lukkojen taakse yöksi tähän Makaaberiin Museoon. Hän oli ilmeisesti varastamassa siellä seinällä roikkuvaa pakkopaitaa ja talo ilmeisesti huomasi sen ja lukitsi ovet. (Muita ihmisiä ei paikalla näy.) Sitten nainen ja katsoja alkavat tuijottamaan koko yön jatkuvaa absurdia tylsyyttä. Nainen  pakkopaita sylissään sähkötuolissa ja katsoja juoma sylissään nojatuolissa..

Sitten alkaa tosiaan tylsä tuijotus. Nainen ei liikahda tuolistaan, eikä ilmekään värähdä, kun hänen edessään olevasta ruumisarkusta nousee alaston vampyyritar ja aloittaa pitkän ja perusteellisen (lue tylsän) pyörinnän.. Samoin tekee kohta  ilmestyvä Voodoopapitar sekä pari muuta tanssityttöä.  Sitten mestaan materialisoituu ihmissusi joka pelottelee ja alkaa imeskelemään vampyyritarta.. Tämmöistä.. Pitkään..

Museo sijaitsee hotellin alakerrassa ja museoon alkaa lappamaan hotellin asujaimistoa, tai siis, loukkuun jäänyt nainen sekä nämä hänelle `esiintyneet` ovat heitä, niitä.. Ja alkavat tehdä pahojaan..

Sitten loppuhuipennus. Poliisitiedotus kaikuu ympäri hotellia ja museota: ”Tiedämme kaiken sinusta, tyttönen!” Ja tyttö vastaa: ”Selvä, selvä, minä tein sen!” ja tuijottaa tylsänä hotellikaappiin jossa on alaston mies kahleissa.

Teki tiukkaa katsoa, mutta lopussa tuntui että oli nähnyt, kuullut pienen-pienen kaistaleen kulttuuritekoa, kulttuuriteosta (se museo), mutta muuten, muu huttua. Mutta absurdia (tosin tylsähköä) sellaista..