Matka Italiaan (1954)

No nyt ollaan itse Italiassa. Roberto Rosselinin Matka Italiaan on jälleen avioerotarina. Pidän Pelosta (kutsutaan sitä nyt näin)t enemmän, koska sen rönsyt leviävät laajemmalle. Sitä on mielenkiintoisempi seurata. Se pelaa useammilla tasoilla. Mutta Matka Italiaan kylläkin taas enemmän keskittyy itse asiaan, avioeroon. Tällaista se oikeasti enemmän on, kahden ihmisen kinaa, kiistaa ja tuskaa. Itse olen enemmän sen suunnan elokuvaihmisiä, että tuskaiset asiat ’vaativat’ välillä sivuunmenemisiä, laajennuksia. Joskus pehmennyksiä. Tiukasti tuskaan, itse pääasiaan keskittyvät elokuvat ovat parhaimmillaan (lue myös harvoin) erittäin onnistuneita. Esim useatkin Bressonin elokuvat.

Matka Italiaan on vähemmän mestariteos kuin La Paura. Ei ’Paurakaan’ sitä täysin ole, mutta mielenkiintoisempi. Matka Italiaan loppu on parempi. Ei hyvä, mutta parempi. Siinäkin on pehmennystä, mutta se ei tule niin nopeasti kuin ’Paurassa’, vaan reitti on pidempi ja monipuolisempi. Kaoottisempi. Siinä on mukana uskonnollista kaaosta, loitontumista ja löytämistä. Mutta ei tosiaan mikään ’mestariloppu’ sekään. Muilla juonellisilla osa-alueilla Paura pesee ’Italian’ pikkuisen paremmin, enemmänkin. Näytteleminen on molemmissa huippuluokkaa.

Ingrid Bergman on jälleen pääosassa ja George Sanders toisessa. Sanders esittää hänen miestään ja ero on taas voimakkaasti esillä. Elokuvassa puhutaan paljon, mutta puhe on jäistä. Matkaa ja maata kutsutaan sanaparilla ’meteli ja tylsyys’ ja suhdetta mm jäisen ironisella ”Nyt kun olemme toisillemme vieraita, niin voimme ehkä aloittaa alusta.” Dialogi pudottaa muutenkin jääpuikkoja lähes koko leffan ajan. Varsinkin Sanders on tässä täysin suvereeni.

La Paura (1954)

Roberto Rosselinin ohjaama ja Ingrid Bergmanin pääosittama La Paura on taitavasti näytelty synkkä ja surullinen ’jännityskertomus’ uskottomuudesta ja erouhista. Elokuvan lopussa tosin mukana päälleliimatttua pehmennystä. Mutta se ei elokuvaa romahduta, kyseessä on erittäin jämäkästi etenevä elokuva aiheestaan, aiheistaan.

Aviovaimo (Bergman) on tapaillut ja tapailee toista miestä. Tyypillisesti kumpikin suhde on kriisissä, lähes lopussa. Hahmot ovat ahdistuneita, tylsistyneitä. Bergmanin hahmo varsinkin. Kenelläkään ei ole kivaa.

Toisen miehen ex(?)-tyttöystävä alkaa kiristämään naista tiedoillaan. Jos rahaa ja jalokiviä ei ilmaannu tasaisin väliajoin niin hän kertoo aviomiehelle tästä salasuhteesta. Kohtaus jossa nainen vauhdikkaan epätoivoisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti lainaa rahaa palvelijoiltaan ja mieheltään on mukana juurikin tuota vauhdikasta epätoivoa. Nerokkaan julmana teemana elokuvassa ovat myös lääketieteen eläinkokeet. Sekä nainen että miehensä ovat tiedenaisia ja miehiä jotka käyttävät eläinkokeita laboratoriossaan. Kohtaus jossa murtumaisillaan oleva nainen kulkee koe-eläinhäkkivarastossa häkkejä ’halailen’ ja laboratoriossa koeruiskua puristaen on mukana monitahoista pelkoa ja jännitystä. Kuten koko elokuvassakin. Päähenkilön pelkoa ja katsojan jännitystä miten tarina etenee.

Pelosta puheenollen elokuvan nimi on suurimmassa osassa julkaisumaissaan ja kielissään juuri Pelko, mutta Suomi-nimessä pureudutaan, poraudutaan eräänlaiseen pääasiaan, siihen mistä kaikki sai alkunsa. Monissa muissa nimiversiossa keskitytään siihen mitä tämä pääasia tekee ihmisissä. Suomi-nimi on Uskottomuus.

P.S. Klaus Kinski vilahtaa teatteriravintolan lavalla saksalaista runoa lausumassa. Elokuva sijoittuu Saksaan, niinkuin muutamat muutkin Rosselinin senaikaiset elokuvat. Kinski oli tosiaan ihan elokuvauransa alussa, mutta hänet kyllä tunnisti heti näin nuorenakin ja näin vilahtaen. Raivoisat roolit olivat vielä kaukana edessäpäin. Nyt vielä vilahdeltiin pienesti esim juuri teatterilavalla (teki teatteria aikoinaan paljonkin) tai vaikeroivana sotilaana, kuten edellisessä elokuvassaan, Anatole Litvakin Vakoilijana omassa maassaan.

It takes a thief, aka The Challenge (1960) Dog eat Dog (1964)

 

Tummatukkainen Jayne Mansfield esittää Billy(!)-nimistä kovaa gangsteripomoa ja keikkakuskia (mielenkiintoinen yhdistelmä) ja Anthony Quayle hänen poikaystäväänsä ja alaistaan. Erään keikan jälkeen Quaylen tyyppi napataan kiinni, koska ”somebody make a phonecall.”

Vuosien jälkeen hän vapautuu vankilasta ja Billy on häntä vastassa, nyt vaaleatukkaisena.Hänestä on tullut ’glamoröösin’ kellari-kökköstripparijointin pomo myöskin, rahat tähän on tietenkin saatu ryöstelyillä. Ja poliisi, poliiseja on perässä. Pettämiskuviot pakostakin (sekä suhteessa, että porukassa) mukana, niinkuin usein näissä vankilastavapautumissa. Tyypillinen kuvio ”Hei, mihin kätkit ryöstörahat?” alkaa repimään rikki gangsteriporukkaa ja kovat ja kusipäiset katugangsterihemmot kidnappaavat tämän ex-vangin pojan ja valtataistelu konnajengissä alkaa, mutta pomo pysyy pomona, niukin naukin. Kusipääkaverit koittavat kaikenlaista.

Tämä John Gillingin ohjaama gangsterointi on tyypillinen tarina ja toteutus. Loppuratkaisussa on yhtäaikaa kekseliäisyyttä ja uskomattomuutta ja elokuvan viimeisissä lauseissa helpottavaa ironiaa. Näiden takia elokuva paranee aika lailla ja kyllä se on siihenkin asti ollut ihan katsottavaa kamaa. Vähän lyhyempi se voisi olla. P.S. Elokuvan printti melkoisen surkea, kuin harmaan verhon läpi katsoisi. Alkutekstit välillä luettavat, välillä eivät. Syynä siihen juuri tämä suttuverho joka tekee sanoista värisevän mutkikkaat, suttuisen mutkikkaat. Elokuvan edetessä tämä verho onneksi alkaa avautua

 

`Lyhyenlännästi loistavasta elokuvasta tähän loppuun: tuli katsottua perään toinen Mansfieldeily. Eurokrimeily Dog eat Dog. Mansfield teki 60-luvulla kökkökomedioita jotka ovat kohkauksissaan kammottavia. Päämäärättömiä. Mutta nyt kun obskuurius ja absurdius yhdistetään tässä (rikos)draamaan niin jälki on toimivaa. Sopivasti outouksia yhdistetään julmasti jytäävään juoneen.

Pakeneva konnakolmikko on kohta kaksikko, koska toinen  `tappaa` toisen (Cameron Mitchell). Mansfieldin kanssa sitten pakosalle..

Pakosalla olo tuo elokuvaan virkistävää, vaihtelevaa paikanvaihtoa. On mm veneilyä, ”autiota” saarta ym. Mutta ennen kaikkea se tuo alkugiallomaista ”maisemaa” mustine hanskoineen, takkeineen, laseineen, Cameron Mitchelleineen.. Mitchellhän pääositti (samana vuonna, samalla reissulla?) Mario Bavan Blood and black lacea.

Absurdismia ei tule tulvimalla (poikkeuksena dialogi), vaan sopivalla tahdilla: Tyyppiä haukutaan julmasti `julmaksi, likaiseksi ja rumaksi` ja mukana on jälleen Mansfield- elokuvien `tavaramerkkikohtaus`, yksin sängyllä kieriminen. Nyt Jayne `kylpee`siellä setelien seassa.

Juoni on myös julma, ja on lopussa moninkertaisesti julma.

”Crackers!” Voihan nuts and bisquits, pähkinät ja pikkuleivät mikä leffa!

 

 

 

 

 

Sex kittens go to college (USA-60)

Pieneen collegeen saapuu uusi professori, pyssysankari jne, kaikkien alojen asiantuntija, nuori naisnero (Mamie van Doren). Hänen saapumisensa aiheuttaa pyörtymisiä, vastustusta, kuhinaa, seksuaalista suhinaa. Doren esittää leiviskänsä hyvin. Samaa ei voi sanoa muista pääosanesittäjistä: löytyy collegen hullu tiedemies Mr Zorch, collegen oma(!) massiiviskokoinen, massivislonksuleukainen robotti(!!) Thinko, tyhmä jalkapalloilija, häneen rakastunut nuori nainen (Tuesday Weld), jatkuvasti huolestunutta naamaa näyttävä suoraselkätyyppi, beatnikkejä apinoiva apina ja viimeisimpinä ja vähäisimpinä gangsterikliseitä”humoristisesti” suoltava gangsterikaksikko.

Kohkaus ja kaahauselokuvissa itse ”juoneen” kuulumattomat kohtaukset ovat parhaimmillaan (ja siitä aika paljon alaspäinkin) usein hyvästä. Ne voivat sitoa tarinaa yhteen tai muodostavat hullujen kohtausten helminauhan jossa uutta älyttömyyttä odottaa, vaikkeivät mitään kummoista kokonaisuutta muodostaisikaan.

Tässä teoksessa kumpikaan ei oikein onnistu. Siinä ei auta John Carradinen(!) sinänsä sujuva rokkaus ja muu tanssiminen, siinä ei auta Vampiran valjuilu labbisapurina, siinä ei edes auta savuavan robotin paljastissiset(!) strippariunelmoinnit, eikä siinä varsinkaan auta ikiaikainen gangsterivitsi jossa viulukotelogangsterin kotelosta viulu putkahtaa esille aina väärässä paikassa. Samoin pyssy. Ei auta ei, varsinkin kun elokuva on kökkökohkauskohtauksistaan huolimatta tylsä. Tylsä kohkaus.

P.S. Robotin absurdis-seksuaalisessa kohtauksessa erottavaa ja erikoista imua, mutta ei paljon pelasta.

Dr Minx (USA-75)

Sairaanhoituri Carol Evans (Russ Meyer-tähti Edy Williams) on ns ’Shady character’, mutta hänen ’nykyinen’ (kohta entinen, konkreettisestikin) miesystävänsä Gus (tämän ajan tunnetuimpia viiksipahiksia, William Smith) on tätä samaa sekoitusta ehkä vielä sakeammin. Vai kuinkapäin se nyt loppujen lopuksi onkaan?…

Hoiturin rikas mies on kuollut ’onnettomuudessa’ ja kummatkin mainitut henkilöt ovat ehkä osallisena siihen. Gus varsinkin, siltä näyttää.. Nyt Gus haluaa puolet vakuutusrahoista ja Carol nakkaa niljan pihalle..

Sekavatilassa autoa ajava Carol saapuu onnettomuuspaikalle, josta löytyy kaksi kaverusta. Pahemmin loukkaantuneesta tulee Carolin hoidettava ja uusi miesystävä. Toisesta ’tulee’ etsiväfriikki joka alkaa seuraamaan pariskuntaa raivostuttavuuksiin asti. Hänestä ’kasvaa’ ja kuoriutuu jopa KökköColumbomainen, heitä stalkkaava etsivätyyppi Columbomaisine maneereineen ja vaatetuksineen. Poplari viuhtoen hän on joka ajassa ja paikassa pariskunnan perässä. Hän on ’mestoilla’ kun kaverinsa ampuu Gusin, ja lähtee kertomaan tiedoistaan, auttamaan ja kiristämään.. Mutta hänkin tekee tapon… Ja mitä vielä? Vai ei mitään.

P.S. Poplari on pop muutenkin, sillä ’mestoilla’ pyörii myös poplarisheriffi, mutta tämä poplaripollari ei saa mitään aikaan..

Hämmentävästi sekä laahaava, että sekava seksploitaatioilu, trilleri ja camp-elokuva. Viimeksi mainittua vahvimmin jäykän ja irvistelevän näyttelemisen vuoksi ja ensiksi mainittua useiden kiltihköjen vaakamambokohtausten vuoksi. Laahaavuus ja sekavuus ovat tässä suht oiva parivaljakko, koska absurdit juonenkäänteet tekevät niistä ja elokuvasta kumma kyllä selkeämmän.

 

 

 

 

 

Vampyyrien yö (1974-1979)

Kerrankin kirja-asiaa! Kyseessä on Mustanaamio-pokkari Vampyyrien yö. (Alkup. 1974, suomennos 1979. Alkuperäisnimi kummallisesti kirjoitettu muotoon Bambires and the witch.) Ja kyseessä on täystekstiteos, ei siis sarjakuva.

Uutistenlukija luhistuu vähän väliä naurunturskahduksiin kertoessaan kaukaisen Koquavian kuningaskunnasta jota vainoavat vampyyrit. Ja heitä johtaa vielä noita!

Mustispa päättää ottaa asioista selvät, ja huomaa että esi-isänsä on törmännyt tähän samaan noitaan. `Noitaan joka pehmentää miesten luut.` Ja vain Mustanaamion suudelma herättää hänet!

Niinpä Nykymustis lähtee maahan, mestoille huomatakseen että paikan väki on vihamielistä muukalaisille ja toisilleen.. Niinpä `tämä mies joka ei koskaan kysy kuinka voitte` alkaa toimintaan..

Vampyyrien yö on aluksi kivan camppisesti kirjoitetun kerronnan ja toiminnan tauottelua. (Mustis ei sano muuta kuin ”WAU!” kun hän lukee noidan vuosisataisista tempauksista. Häntä tituleerataan muutaman kerran Musanaamioksi ja selviääpä semmoinenkin seikka että Mustiksella on aina suolasirotin mukanaan, kun pitää esim maustaa Devilin tuomaa jänispaistia.)

Toiminta jatkuu kirjan `toisella puolellakin`  vankkana mutta kirjoittajan-kääntäjän kynä menee siellä vähemmän camppiseen suuntaan. Tästäkin huolimatta tanakka teos, kiva kioskipokkari. Tiukan toiminnallista tavaraa, pokkarityyliin. `Mustanaamion seurassa kaikki on mahdollista – paitsi pitkästyminen.` Näin oikein ohjaava tekstiplanssi on `piiloitettu` kirjan loppuun, muun tekstin lomaan. Hienoa.

Mutta nyt niin kuin Mustiskin teoksessa rauhallisesti mutta tiukasti täräyttää: ”Nyt riittää tätä juttua.”