Blood Rage aka Slasher (Usa-83)

Tässä kyllä släshätään! Blood Rage on pirun, p*rkeleen goreinen. Yksi goreisimmista kasarislashereista.

Leffan alku on järjetön: Auton takapenkillä nukkuvat kaksospikkupojat kyllästyvät vanhempiensa etupenkkipussailuun drive-in teatterissa (asuuko perhe autossa?) ja lähtevät ulos. Ja toinen pojista tekee heti tapon!!?? Ja syytteeseen (=mielisairaalaan) joutuu toinen, syytön. Joka karkaa kymmenen vuoden päästä ja oikeakin murhaajapoika `herää`.. Tohtoritäti taitaa tietää oikean syyllisen, vihaakin tätä, mutta syyllinen on pysynyt vapaana ja syytön sisällä.. Ja äidistä on tullut pyhiä piirakoita paistava syöppö ja juoppo ja jne..

Leffan loppukin on järjetön: loppuaika seurataan pojan, pirunpenteleen mellastusta.

Tanakka goreilu, jossa jännittää loppuratkaisua, tuleeko twistiä. Twisti tulee, mutta heikonlainen.. Vielä mitä, lopputwisti onkin todella jämäkkä, jyräävä, surullinen. Eräällä tavalla lopullinen. Käsitin sen ensin väärin.

P.S. Elokuvalla tosiaan myös lyhyt, ytimekäs ja kuvaava nimi Slasher. Näyttelijöistä voisi mainita: paras on äitiä esittävä, Mary Hartman, Mary Hartman sarjasta `tuttu` Louise Lasser, myös aikuispoikia esittävä Mark Soper on hyvä rooleissaan. Ted Raimi vilahtaa collegen kortsukauppiaana.

Sujuvasti suhahteleva slasher.

Mainokset

The Embalmer aka Monster of Venice (Ita-65)

The Embalmer on trashisesti toimivaa, mustavalkoista italohorroria jossa on kauhuperverssiä karismaa ja tunnelmaa. Tämä voimakkaasti gialloinen elokuva on myös alkugenrensä lujaa keskitasoa. Sukeltajagiallo. Kanaaligiallo

`Embalmer`on sukeltaja joka kauhistuttaa Venetsian kanaaleita ja kujia koska nappaa ja tappaa nuoria naisia vieden heidät veden ja kauhukammionsa ” syleilyyn.” Kammiossaan hän vaihtaa sukeltajankostyymit pääkallonaamarilla varustettuun munkkikostyymiin. Ja nimensä mukaisesti hän on `balsamoija`joka tekee uhreistaan `ikuisia kaunottaria.`

Mutta onneksi möreä-ääninen, mutta siloposkinen toimittaja, wannabe-etsivä on koko ajan niljakkeen kannoilla. (Etsivämme erikseen ilmoittaakin, että hänellä on on hyvä partakone. Tärkeä tieto.) Ja kun märkäpukumies juoksee aidon märän kankeasti pääkallomunkin perässä vanhan Venetsian palatsien vieruistoilla ollaan roska(elokuva)kattilan kiehunnan ytimessä.

P.S. Elokuvassa ponnahtaa myös out of the dark, suoraan pimeydestä eräs musiikkikohtaus: Ravintolan valot sammuvat, kaksi renesanssirytkyihin pukeutunutta tarjoilijaa kantaa kyntteliköt esiintymislavalle mustalla kankaalla peitetyn suorakulmion eteen. Suorakulmio paljastuu pystyssä olevaksi ruumisarkuksi. Kohta mustasta arkusta itsensä ulos potkaisee mustiin pukeutunut paikallinen kitaraElvis ja aloittaa kiekuisan rokin toista jalkaansa arkunkannen päällä vispaten..

P.S.2 Toinen tietämäni sukeltaja/kanavagiallo ei tosin ole italialainen, vaan hollantilainen Amsterdamned, Amsterdamin piru. Siinä ollaan tosiaan toisessa kanaali/kanavakaupungissa.

Päävärkkikauhua osa 1: Brain of Blood (Tulossa myös mm Beast of Blood)

`Avaampa` tässä uuden sarjan. Tänään (tai oikeastaan huomenna) on käsittelyssä Roskamaestro Al Adamsonin Brain of Blood (-70). Ja myöhemmin tulevaisuudessa `Blood`elokuvien kauhuroskamestarin Eddie Romeron Beast of Blood (myöskin-70). Ja joitain muitakin vastaavia on.

Kyseessä siis elokuvia joissa Pää on Pääosassa! Sekä `filmillisesti`, että siten että Katsojan Pää pullistuu kökköydestä/kauhusta. Enpä lähdekään tänään Night Visionsiin, vaan pidämme porukoiden kanssa Pääjuhlat, huomenna tietoa elokuvasta nimeltä Brain of Blood.

Aloitettinkin jo. Eli nyt ”festivaaliraporttia”: Eli, lyhyesti ja ytimekkäästi, Brain of Blood: Kauko-Itämaisen maan Päämiespomolla pää leikkaa kuin partaveitsi, mutta ruumis on heikko. Hänet kuljetetaan folioon käärittynä Amerikoihin jossa vanha (korostan sanaa vanha) Pääkirurgi ja hänen kääpiöavustajansa (korostan sanaa kääpiö) suorittavat dekapitaatiomaisen leikkauksen ja loppu on sitä kuinka hullusta tulee hirviö. Eli niinkuin leffan mainoslauseetkin toteavat: `from maniac to monster.` Eli kannattaisi katsoa etukäteen mitä liittää mihin..

Tässä tämä oikeastaan tuli jo kehuttua; Yksi Adamsonin parhaita ja vauhdikkaimpia tekeleitä, mukana myös muuta toimintaa takaa-ajoineen ja räjähdyksineen ja totisine kieliposki-näyttelemisineen. Ja se leikkaushan onnistui??.

Eddie Romeron ohjaama Beast of Blood on jatko-osa hänen Mad Doctor of Blood Islandille. Biisti on jopa parempi kuin eka osa. Mainiota Mad Doctori menoa ja meininkiä. Romero käyttää (ja yleistä muutenkin sen aikaisissa Kauko-Itäkauhisteluissa) hirviön hyökkäyksissä paljon erilaisia värisuotimia. Ne tekevät elokuvan, näiden elokuvien toiminnasta liian löysiä ja sotkuisia, epäselviä, mutta tunnelmasta jonkun kerran, pari kertaa ihan toimivaa.  Pääasiat eli ne päät, niitä voisi kutsua vaikka nimillä ’letkuja, johtoja ja irtopäitä.’ Nämä päät ovat tietenkin kökösti `koottuja` ja asemoituja. Kuten kuvioon kuuluu. Kuten (elo)kuvaan kuuluu..

Baghead (Usa-2008) – Kädenlämpöistä ’kauhu’`komediaa`

Laitoin otsikossa kauhu ja komedia-sanat ’puolilainausmerkkeihin`, sillä vaikka Bagheadia on kutsuttu villiksi ja hurjaksi parodiaksi indiekauhuleffoista ja varsinkin niiden tekemisestä ja mukana on `lots of fun`ia jne, niin minusta tämän leffan huumori on enemmän hiljaisempaa (mikä tekee huumorista ja koko elokuvasta vähän liian laimean) kuten kauhukin. Huumorin sijasta on enemmänkin jopa oikeanlaista ankeutta ja jännitystäkin on jonkikinverran mukana, mutta kauhu tosiaan melkein puuttuu; Veri ei valu, tappoja ei tehdä.

Elokuva alkaa erään indieleffan avajaisnäytös`juhlallisuuksista`. Tässä on mukana juuri aidonoloista kotikutoisuutta; Elokuvaohjaajan ”haastattelu” ja Q & A-sessio kestää ehkä minuutin ja muutenkin pelaillaan pienesti koko `juhlallisuuksien`ajan. Elokuvan paras kohtaus. Kohtauksen käppäisyyttä (aitoa, arkista sellaista) korottaa vielä todella kuiva, mutta mainio `lompakko kännykkänä`-kohtaus.

Juhlallisuuksissa eräs kahden pariskunnan (toinen tiiviimmin yhdessä, toinen vähemmän, kankeasti) muodostama porukka saa idean tehdä oma kauhuindyily eräässä maalaislukaalissa. Jonne lähdetäänkin..

Lukaalilla lähinnä ruoditaan ihmissuhteita, ryypätään vaisusti ja mennään heti nukkumaan. Kauhuleffatyyliin elokuvan tunnetuin näyttelijä (nimi myöhemmin) paljastaa sentään rintansa. Kässäriäkin väsätään vilahtaen pariin otteeseen. Leffan pahikseksi valikoituu paperipussipäinen tyyppi, joka elokuvassa kiusaa `nuoria`. Mutta tiluksilla alkaa liikkumaan oikeakin paperipussipää, mutta onko se joku pariskunnista vai aivan joku muu?…

Baghead on indienäppäräily, indienäpräily jonka idea/toteutus on liian kapea. Hyvää elokuvassa on näppärä näytteleminen (mm Greta Gerwig(!)) sekä näppärähkö loppukauhutwisti. Ihan lopussa on yllättäen(?) mukana mukavaa onnellisuutta. (Tai ainakin viitataan siihen suuntaan. Ja se toimii myös melkoisen hyvin. Tai toimii vähän katsojan mielialan, mieltymysten mukaan.) ”Goodnight, my movie girlfriend.”

P.S. Näppärä (tää on juuri kuvaava ja toistuva sana elokuvasta) indyily (mutta ei juurikaan tosiaan kauhusellainen) jonka kyllä melkoisen mielellään katsoo (vaimeana, laimeana) genrekummallisuutena, genresotkuna, mutta ei ole mikään kummoisuus. (Epäilenkin, että tämä löysäkauhuisuus on tekijöiltä tietoinen ja tarkoituksellinen valinta. Mutta jos teosta mainostetaan kauhulla, tai edes kauhuhuumorilla, niin kyllä siinä pitäisi olla kauhuelementtejä huomattavasti enemmän mukana. Edes maltillisia. Nyt tästä tosiaan muodostuu laimeilu ja vaimeilu joka ei jää puolitiehen, vaan ihan alkutekijöihinsä, jotka  ovatkin kyllä kekseliäät.)