Green Slime (Usa-Jap-68)

Nyt pika-arvio ennen Uudenvuoden ”juhlintaani”: Vihreä Lima on Kinji Fukasakun ohjaama asteroidielokuva vuodelta-68. Ja paljon muutakin. Asteroidi uhkaa maapalloamme, eli Armageddonhan (siis elokuva, heh) siiinä kummittelee tulevaisuudessa. Armageddon oli tietenkin paljon (j)ysärimpi kuin tämä tuotos, mutta ei tämäkään mikään harmaageddon ole: Värikkyyttä löytyy muustakin kuin Vihreästä Limasta, näyttelijätyöstä samaten ja efektit eivät ole aivan leluisimpaa laitaa ja hirviö(t) sekä camppia että kauhistuttavia. Sillä sitä Vihreää Limaa pääsee lorahtamaan alukseen ja kohta lonkerot silmäilevät ympäriinsä ympäristöjä..

Kova kolmikko, camp, trash ja ihan peruskama vuorottelevat ja yhdistyvätkin tarinassa, näyttelemisessä ja efekteissä. Välillä huteraa jännitystä, tahmeaa jännitystä, välillä tanakkaa jännitystä. Kivaa seurattavaa. Mukana muutama mössöisempikin kohtaus ja ilmestys. Ja kun yksisilmäiset lonkerohirviöt heiluvat päälle muodostelmassa kapeita käytäviä pääsee katsojaltakin  kauhu ja nauru, nauru ja kauhu.. (Avaruudessa (ja katsomispaikassa) vain paikallaolijat kuulevat kauhusi ja naurusi..)

”Green Slime are coming!”

Mainokset

The Dark (Usa-79)

Kyllä seitkytluvulla huonoakin tehtiin. John `Bud` Cardosin ohjaama The Dark on nimensä veroinen. Pelkkää pimeyttä. (=Tylsyyttä.) Jos olisin tuijottanut puolitoista tuntia oikeaa pimeyttä, esim ikkunasta, olisin ollut huomattavasti etuoikeutetumpi ja tyytyväisempi.

Joku sädesilmä avaruudesta tappaa kaupungin populaa. Varsinkin kaksi hemmoa ”rientää” otuksen perässä. William Devane yrittää (eli ei onnistu) esittää rikasta, eksentristä kauhukirjailijaa ja Richard Jaeckelin esittämä etsivähahmo kaikkoaa kaikenlaista karismaa. Hirviön karismasta vaikea sanoa juuri mitään, koska sitä ei juurikaan näy.. Eikä juuri mitään muutakaan. (Pimeys?)

Eli  tahmaista, jahkaavaa jännitystä, tahmaista toimintaa,  näyttelijätyöt ylimalkaisia ja tahmaisista tahmaisin juoni ”etenee” kohti edes jonkinlaista loppukaronkkaa, mutta se ei pelasta p*skaakaan..

Tuhlasin elokuvaan puolitoista tuntia (tai enemmän, koska tylsyyden vuoksi oli pakko pitää useita taukoja) elämästäni. Älkää te tehkö samoin.

.

Death Machines (Usa-76)

Elokuvassa on harvinaisehko alku. Kaksi kiikaritähtäinkiväärimies-salatappajaa tapetaankin itse kyttäyspaikoille. Toinen lentää poliisiauton päälle ja toisella on tähdätessään piippu (ei aseen, vaan tupakkasellainen) suussaan. Mutta kuolo korjaa kuitenkin siis hänetkin. Hänet singotaan. Kolmas jyrätään katepillarilla puhelinkoppiin. Muovisia, punaisia buddha`patsaita`ilmestyy sinne ja tänne. Kun sellainen löytyy spagetin seasta, luulin että se on pizzerian pastapommi, mutta se olikin `vain` varoitus.. Muutenkin tämä alku on kuulemma roistojärjestön tulevien tappajien (`death machines`) testausta toista roistojärjestöä kohtaan ja vastaan. Maailmanvalloitustahan siinä taas `todellisuudessa` (toisessa) taidetaan testata..

Ensiksi mainitun järjestön (`nimeltään` Madame Lu`n porukka) `kuolonkoneet`ovat kolme martial arts-special serum-sci-fi(?!)`zombeja`.

Poliisiautoon potkaistaan, uskovaiskaljabaarissa käydään ja lukiko yhden moottoripyöräjengiläisen liivissä Santa Claus? Tappeluksia riittää. Niin karateklubi (kökön verinen) kuin baarikin. Täyttä (roska)mättöä alusta loppuun.

”Accident my ass!” ”You took my driver, I took your waiter.” ”Talking to you, Tarzan!” (liian) moneen kertaan) ”Is it a nice bar?” ”It`s them! Guys that took my hand!”

Psychic Killer (Usa-75)

Psychic Killer on onnistunut yliluonnollis-eksploitaatio-etsiväelokuva tuolta ison rahan weirdoelokuvien kultaiselta vuosikymmeneltä. Se on kuin vähän weirdomman pidennetyn tv-sarjan osan ja puolihullun feature filmin sekoitus. Loistava cocktail, kaksi puolikasta muodostaa mainion kokonaisuuden. Lähes täyden.

Syyttömänä vankilaan tuomittu (mutta kohta sieltä vapautuva) vanki saa vankitoveriltaan ennen hänen itsemurhaansa muinaisen medaljongin, sen voiman ja tiedot ja taidot suorittaa yliluonnollisia murhia, vaikka itse istuu, makaa vankilassa, kotonaan (kuolleena). Murhien jälkeen elo palautuu aina killerin ruumiiseen.

Mies alkaa harventamaan hänen tuomioonsa vaikuttaneita tyyppejä tai jopa vain tyyppejä joita hän on kohdannut matkalla sinne. Eräs sairaalan sairaanhoitajastrippari kokee kuuman suihkun kauhut, lihakauppiaan tappavat `elävät ruhot`, tennispelaaja-asuinen, oopperaa laulava grynderimoguli kokee, oikein omalla nimellään varustetun, murskaavan lopun ja sitten on esim tyypillistä vieras voima ottaa auton käyttöönsä-materiaalia. Mukana tietenkin etsivälauma, joista yksi erityisen kiinnostunut, suorastaan pakkomielteinen, tapauksesta. Hänen aisaparinaan tietenkin ensin vastahakoinen, sitten sekunnissa häneen rakastuva tutkijanainen.

Toimivaa tavaraa, elokuvan loppu sekä hämmentävä että hauska, siirtyykö medaljongin voima pieneen eläimeen?

555 (Usa-88)

Tässä straight to video-suhmuroinnissa on useaan lähtöön: näytteleminen ja dialogi ovat useimmiten karua kamaa,  välillä jopa joku keskustelunpätkä kuin etsiväelokuvasta, lokaatiot ovat karuja huoneen nurkkia, ollaan sitten poliisiasemalla, kotona tai murhapaikoilla, murhat lähinnä veriviirugorea. Pari pahempaa.

Joka viides vuosi joku vanha(?) hippi tai hipiksi pukeutunut (” Sixties hippie. Flower shirts and so on..”  ”No-one dresses like that anymore! Those sixties, anti-everything people”) murhailee muhinoivia pariskuntia, eräs vanha Vietnamveteraaniupseeri on joko todistaja tai epäilty, syyllinen jopa, erästä pikkupoliisipomoakin epäillään..

Tylsän ja toimivan sekoitus, yllättävästi toimivinta ovat pitkät poliisien väliset kuin kaapissa kaikuvat keskustelut (tämmöistä kaikua tulee, kun puhutaan lähes huonekaluttomissa tiloissa, halpisjärjestelyjä), niissä on outoa vimmaa, ei aitoa, mutta outoa. Murhat tyypillisiä stv-suttuja, sotkuja,  jonkunlainen jännityselementti ilmassa kuitenkin murhaajan henkilöllisyydestä. Näppärähköä (halpis)menoa, mukana myös stv-leffojen perihauskuus, (pikku)kaupungissa ei näytä liikkuvan muita kuin muutama poliisi, pari epäiltyä, innokas lehtinainen, murhaaja ja murhattavat. Kaduilla ei ketään. No, ei niillä paljon liikutakaan, enimmäkseen ollaan hätäisesti ja vähäisesti sisustetuissa huoneissa.

Pikkuista parempi perusstv-soppa.

Ennen vallankumousta (Ita-64)

Bernardo Bertoluccin Prima della rivoluzionessa puhutaan paljon. Nuoret porvarit puhua papattavat politiikkaa. (Lähinnä vasemmistolaista). Puhe on välillä täyttä, tiheää, mutta monesti myös tyhjää, joskus jopa tyhjää täynnä. Mutta nuori porvaristo on `mukana` liikkeessä, ainakin aina niin kauan kuin puhetta riittää, lause loppuu.. Ja sitten taas uudestaan… Kiertokulkuahan tämä on, (lähes) aina palataan sinne mistä lähdettiin. Vai lähdettiinkö edes? Vastapuolta ei juurikaan näytetä.

Puheen avulla siis noustaan mukaan kommunismin kärryihin (ja milloin minkäkin aatteen tai trendin), mutta myös hölkötellään vierellä, käveleskellään takana.. Puheissa käytetään välillä toisensa kumoavia vastapareja, kuten tyyliin `Palatessa ei mikään, eikä kukaan ole aivan ennallaan, ei paikat eikä ihmiset.` ja `Olen kiveä. Enkä muuksi muutu.` Lauseella tai lauseilla pyritään tietenkin saada viesti perille, tai sitten vasta-argumenttien `kumouvuudella` voi olla hyppäämättä kärryihin, jäädä niihin tai hypätä pois. Kaikki vaihtoehdot on `perusteltu`. Voi olla mukana, velloa jossain välimaastossa tai sanoa olevansa mukana.. Tämähän vertautuu kaikkeen politiikkaan. Tilat, ihmiset ovat sakeana sanoista, mutta ne varsinaiset sattumat tässä sopassa ja sen höyryissä ovat kortilla.

Vaikkakin tämä on `puhe-elokuva`, niin sen parissa ei pääse kyllästymään. Puheet (ne tyhjätkin) ja koko elokuva on toimivalla tavalla jäsennelty. Parasta Bertoluccia.

P.S. Elokuvan nimi muuten voisi olla myös Vallankumouksen jälkeen. Italiahan (kuten moni muukin maa) on käynyt monet vallankumoukset (kaukaisemmat ja läheisemmät) jo tuohon mennessä, ja eläminen on kuitenkin taas (tässäkin) asettunut vanhoihin uomiinsa..

The Search for Weng Weng (2007)

Lyhytkasvuisesta näyttelijästä (`lyhytkasvuisin näyttelijä pitkän elokuvan pääosassa`), filippiiniläissyntyiseltä, ja siellä uransa tehneestä Weng Wengistä tehdystä dokumentista tulee hyvälle tuulelle, pahalle päälle ja surulliseksi. Suomessa lähinnä James Bond-spoofista For Your Hight Only (Erittäin Lyhyt) tehdystä vhs:ssästä `tunnetun` näyttelijän elämään syvennytään tässä dokumentissa. Hyvälle tuulelle katsojan saa elokuvan tekijöiden ja haastateltujen lämpimästä suhtautumisesta kohteeseensa ja tietorikkaasta lähes kadonneiden elokuvien etsinnästä, pahalle päälle ja surulliseksi saa mm tiedot Weng Wengin palkkojen, palkkioiden mahdollisista maksamattomuuksista sekä varsinkin viimeisten vuosien unohdus, köyhyys ja sairastelukierteestä.

Dokumentin tekijä, australialaisen Trash Video-ketjun perustaja Andrew Leavold ei tiennyt (kuten ei moni muukaan) että hän oli tehnyt muitakin elokuvia kun tuon mainitun, sekä sen eräänlaisen jatko-osan The Impossible Kid`in. Dokumenttia tehtäessä selviää että Weng Weng teki monia muitakin elokuvia, varsinkin westerneitä. Ja olipa sellainenkin seikka, kuin Weng Wengin oikea nimi jokseenkin hämärän peitossa. Kaikkiin näihin saadaan vastaus dokumentissa.

Vastauksia saadaan myös mm Imelda Marcosilta(!), entiseltä presidentin Ferdinandin Marcosin leskeltä, joka tuli tunnetuksi valtavasta tuhlailustaan, esim varsinkin kenkiin. He tukivat myös kulttuuria. Löytyy dokumenttimateriaaipätkiä Manilan elokuvajuhlilta.

Tosiaan monenlaisia tunteita herättävä dokumentti.