Tehokas(?) torso

..mutta liian lyhyt. Nimittäin Orson Wellesin ilmeisesti ohjausaloittama, mutta Norman Fosterin `loppuun` saattama, Eric Amblerin romaaniin perustuva, Journey into fear – Matka kauhuun (Usa-41). Amerikkalainen insinööri (Joseph Cotten) pakenee Gestapoa Istanbulissa ja varsinkin pako/piilolaivassa. Elokuvassa tapahtuu oikeastaan koko ajan, mutta vääränlaisia asioita vääränlaisilla tavoilla. Paon ja pelon yhteisvaikutus kyllä näkyy Cottenin kasvoilta, mutta tarina on liian pakotettu, pieneen aikaan (n 70 min) pakattu, puristettu. Varsinkin laivalla  (siellä ollaan pitkään, liian pitkään, koska mitään ei juurikaan tapahdu) tapahtuvat kulkemiset ja kurkkimiset on toteutettu tylsän kehämäisesti, jokseenkin ilman jännitystä; Portaikkokulkemisia, turhia ravintolakeskusteluita, reelinkiinnojaushetkiä. Aivan kuin porukka esittelisi ennen kuvauksia miten tätä portaikkopeliä pelataan, ilman kohokohtia, ilman ratkaisukohtia. Pyörintää.

P.S. Vasta elokuvan lopussa, kun ollaan taas mantereella ja kaupungissa, kaatosateessa tapahtuvassa ikkunalautataisteluissa on komean ja korkean näköistä meininkiä. Tämä kohta elokuvasta yleensäkin nostetaan ja näytetään esiin.

P.S2 Tehoton torso. Pelkoa ehkä joo, mutta kauhua ei. Ei edes matkaa sinne. Tai, no joo, matkalla sinne kai ollaan. Tylsällä matkalla. Tai jopa vasta matkan alussa. Matkan suunnittelussa. Niin hajanainen ja avonainen tämä elokuva on. Lyhyenläntä. Raakile. Ehdotus elokuvaksi.

Redeemer (Usa-78)

 

 

Uskonnollissaatanallinen (slasher)sekoitus. Ryhmä (kuusi kappaletta) kutsutaan High schoolin luokkakokoukseen kymmenen vuotta koulun päättymisen jälkeen. Katsoja, ja sitten myös kuutosten näyttelijät ihmettelevät samaa, kutsuttujen, paikallaolevien pientä määrää, kun huomaavat että enempää porukkaa ole paikalla, eikä tule paikalle. Paitsi tietenkin tappaja..

Sitten tietenkin huomataan, että talosta ei ole poispääsyä ja tehokas tappo kautta jännitysralli alkaa. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen on pohjustusta tähän, liiankin yksityiskohtaisesti, perinteisine `leikkaan uhrien kuvia kirjasta irti`. Mutta kun talolle tosiaan päästään, mystinen, mysteerinen selviytymis (ja jutun, jännityksen selviämis)kamppailu alkaa. Kuka heitä oikein `kiusaa` ja kalmailee? Tottakai ja tietenkin mukana on slasher-sääntöjen mukaan älyttömiä kohtauksia (slashereiden suola, yksi niistä):   kun eräs hahmoista kuulee muovisen metsästyssorsan(!) kutsun, niin hän huomaa että yksi ovi ulos on auki, eikä tietenkään kutsu muita muassaan, vaan viuhtoo itse, yksinään tuhoonsa. Tai kun kohtapuoliin törmätään porukalla (four to go) itse mysteeritappajaan, niin hänen kimppuunsa ei tietenkään hyökätä joukkovoimalla, vaan vain yksi porukasta viuhtoo taas perään. Mutta kun mainittujen slasher-sääntöjen mukaan tapot tapahtuvat aina yksitellen, niin sitä ei muuteta! Tästä huolimatta, ja varsinkin sen takia, elokuva on tosiaan tehokas slasheöinti jota vielä mystis-sumuinen uskonto-saatanallisuustaso selkeyttää ja sekavoittaa mukavan hämärästi.  P.S. Alussa tämä hidas sumuisuus vähän ärsytti, mutta elokuvan edetessä loppuunsa se puolusti paikkaansa yhtäaikaa älyttömänä ja johdonmukaisena. Eli (selviämättömän?) sekopäisenä. `Mukavan` sekava elokuva.

P.S.2 Pitää ottaa tässä kohtapuoliin, tai joskus katsontaan Umberto Lenzin ohjaama släshäröinti Nightmare Beach aka Welcome to Spring Break eli Suomikassuiluna Kuolema kahdella pyörällä. Eräänlainen muistaakseni moottoripyöräilevä (no, sen sanoo nimikin :-)) zombislasher. Sen takakansitekstissä on `pikkuisen` Popedoitu: ”On pitkä kuuma kesä, ja vain harvat tulevat elämään sen.”

Blödaren – Bleeder (Ruotsi-83)

Ruotsalainen(!) autio(!)kyläslasher Blödaren on aikamoinen latteilu, mutta muistettaneen harvinaisehkosta pääosaporukasta ja oudosta tapahtumapaikasta.

Naisrockbändin Rock Catsin bussi hajoaa syrjätielle. Kitarakamoja kantaen rokkarit lähtevät kulkemaan pitkin seutuja. Hyvin pitkään he vain kulkevat autiotalosta autiotaloon oikeastaan sen kummemmin ihmettelemättä. No, ehkä vähän. He ihmettelevät mm miksi niin monien autiotalojen ovet ovat auki. Niin, miksihän? Viimeinen puoli tuntia he sitten yhdessä tai tahoillaan juoksevat paikallista autiokylähullua pakoon. Tässä tulee ihan onnistunutta kauhuvibaakin esiin. (Yhtä taloa eräs naisista kutsuu nimellä ”Draculan kesämökki.”) Naiset näyttelevät hyvin. Kaikkein kummallisin kulkija on metsänvartijatyyppinen tyyppi, nuori juippi joka lähes koko elokuvan ajan soutelee kanootilla pitkin seudun jokia ja puhuu radiopuhelimeen. No, lopussa hänkin rantautuu. Viimeiset minuutit, varsinkin viimeinen minuutti tykittää useanlaisia kauhulopetuksia, ja en osaa oikein sanoa onko se hyvä vai huono asia.

Hitaasti etenevä slasherointi joka terävöittää kulkuaan lopussa, mutta ei tarpeeksi. Mutta naapurimaakauhisteluna ja ei niin yleisenä juonikuviona kiinnostaa kyllä.

Demonwarp (Usa-88)

Tässä elokuvassa Bigfoot näemmä tulee Avaruudesta. Tähän viittaa elokuvan alun uskovaisen raamattumiehen ja hevosensa näkemä savujana taivaalla ja kuulema tussahdus vuorilla. He tapaavatkin matkaajan, mutta lopputulos ei näy elokuvan katsojalle, katsojille. Ja pelit ovat vaarallisia! Taas se tulee todistettua! Elokuvan alkupuolella isä (George Kennedy) ja aikuinen tytär pelaavat Trivial Pursuitia, ja kohta tulee hirviö kylään ja vie tyttären. Mitään ei nytkään näytetä.  Goreilu alkaakin vasta elokuvan keskivälin krouvissa, eikä se ole kovin krouvia, jonkinlaista kuitenkin. (Ja jos on tarpeeksi iso tähti (tässä Kennedy), niin kuolema ei ole kovin goreinen, Hollywood-hommia.)

Tää on taas näitä leffoja jossa toisiaan tuntemattomat, toisistaan tietämättömät tyypit rynnivät ja rymyävät pitkin metsiä. Täysin tolkkua vailla olevan juonen mukaan nytkin metsissä velloo nuorisoporukka joka saapuu metsämökille huomatakseen että siinä ei ole ovea  ja kaikki paikat sekaisin (mutta tämä tietenkään ei estä sinne majoittumasta ja kohta sieltä pakenemasta), paikallinen haalarihemmo (George Kennedy ”This place is dangerous… and so am I”, tytär edelleen kadoksissa), naiskaksikkoretkeilijät (toinen Michelle Bauer!), yksinäinen miesretkeilijä ja tietenkin se Bigfoot!

Huonoa näyttelemistä (varsinkin nuorisoporukan, välillä bermudashortseihin ja havaijipaitaan, välillä farkkuihin ja t-paitaan, farkkuihin ja ruutuflanellipaitaan pukeutunut synkkäsilmämies), elokuvan alun `gore on sanoissa`-tyyliä (”Well, be careful, Fred… There are testicle-eating monsters out there!” ), hienoa elokuvan lopettamista, sillä sellaista perikadolta pelastamista ovat viimeiset parikymmetä minuuttia, sellaista sumuista zombimenoa että kyllä, scifiympyrä sulkeutuu, palataan takaisin Alun Avaruuteen. Nämä minuutit tekevät elokuvasta hyvän (huonon-hyvän), toimivan, yhtenäisen, vaikka alku pykikin.

Winterbeast (Usa-92)

Pöljää kuraa. Vuosien jälkeinen tsekkauskatsonta – Muistelin tätä vauhdikkaammaksi, mutta hidastempoinehan tämä on. Mieleen olivat jääneet vain monenmuotoiset muovailuvahahirviöt jotka tässä elokuvassa tasaisen tappavaan tahtiin (eli harvakseltaan) ilmestyvät riehumaan. Myös uhrit tehty samasta aineesta.

Usan intiaani/vuoristoseuduilla intiaanilegendat ja hirviöt jylläävät. Porukkaa katoilee. ja selviää että on kadonnut ennenkin, mutta ei ole pidetty niistä laajempaa ääntä koska legendat ovat totta. Kylillä voi kartsata, mutta metsiin, vuorille varsinkaan, ei mennä. Mutta Päärangerin (välillä viikset välillä ei), kaljapulloa kallistavan apulaisen ja parin muun on mentävä, koska on mentävä..

Tosiaan välillä aika totista ja tahmeaa taaperrusta, juttelua legendoista riittää, mutta onneksi ne harvat hirviökerrat ovat sen verran avuttoman visuaalisia, avuttoman innovatiivisia, että ne vetävät elokuvan jokseenkin kuiville. Tai siis suohon, mutta sitten kunnolla sinne. Elokuvan settingit ovat muutenkin kivan kädenlämpöisiä, mm local library on päältäpäin komea tolpparakennus (tosin kyllä ehkä pahvikyltillä), mutta sisältä mökinnurkka jossa on nojatuoli, jakkara ja kolme kirjaa. Elokuva muuten päättyy kaljavitsiin, jolle tekohohotetaan.

P.S. Vai että Winterbeast? Käsitän kyllä että `beastit ja se varsinainen Winterbeast tulevat lumivuorilta, mutta elokuvassa on kuitenkin koko ajan ehkä syksy, talvi tulossa.. Nimen perusteella odotin jotain muuta. Talvea, lunta.. (Mutta menköön..)

Quicksand! (Usa-50)

Opetuselokuvan onttoutta. Quicksand! on tylsä, mitätön älyttömyys, jossa autonkorjaajamies (Mickey Rooney) `lainaa` kakskymmentä dollaria naiseniskentäiltaa varten. Sitten seuraa erittäin epäsukottavasti sellaista että mies sortuu koko ajan pahempiin ja pahempiin rikoksiin edellisiä peittääkseen. Elokuvan juoni on tylsästi toimivaa, paksua potaskaa. (Tällaista ei tapahdu kenellekään koskaan. Ei ainakaan näin kökösti käsikirjoitettuna.) Tämä on harmi, sillä Rooney rahanpuutteessa riutuvana miehenä ja Peter Lorre niljahkona huvipuistopomona ovat rooleissaan hyviä. Ilman heitä elokuva olisikin pelkkä älytön mitättömyys.

P.S. Ja elokuvan nimessä vielä muka oikein huutomerkki, rauhoittukaapa nyt. Tässä elokuvassa ei ole paljoakaan nähtävää. Ei ainakaan tällaisen `tehokeinon`, tyhjän, onton huudahduksen, kera.

Hellmaster (Usa-92)

Vanha Mestari John Saxon (Mestari muuten vaikuttaa vieläkin) on pääosassa proffana joka huumaa, myrkyttää mm opiskelijoita ja heistä tulee `gory killereitä.` Mukana Hellraiser-  `tyylistä` roikutusta.

Kauhean huonoa menoa. Traileri ihan katsottava. Elokuva ei. Ei tästä ole paljon sanottavaa. Saxonin kököimpiä. Hellmasterina ei hän ole kovinkaan kummoinen masteri, mestari. Taivas mä pelästyin kun collegen vaate kautta kirja kaapit alkoivat yhtäkkiä paukkumaan ja muutuivat yhtä yhtäkkiä höyryiseksi hautausmaaksi.. No, en… Stooges-yhtyeen edesmennyt kitaristi-basisti Ron Asheton Mama Jones nimisenä sekonunnana ei paljon tylsää menoa paranna. Päinvastoin. P.S. Asheton näyttelee muuten mm Mosquito-leffassa. Ja `paremmin.` Ron on näköjään pääosassa Frostbiter-nimisessä leffassa. Velipoikansa Scott, myöskin Stooges-miehiä (rumpali) ja myöskin edesmennyt, vilahtaa elokuvassa `Tavern personina`.

Tää on kyllä totisesti tylsä elokuva! Taivas tää on tylsä! Ei ihme että Saxon pys(s)yttelee enimmäkseen varjoissa.. Tylsää tarinaa. Tylsää tärinää.

”I see lot of televisions..” ”Concrentate… Please, relax, and try it again…” Nouuuu…

Bloodbath in the house of death (Bri-84)

…ja taas lössi rynnii taloon…`Tahalliset` kauhukomediat ovat meikäläiselle pahoja paikkoja. Ja `pahoja paikkoja` nimenomaan, sananmukaisesti ovat johonkin kauhupaikkaan, yleensä taloon sijoittuvat huumorilliset elokuvatarinat.(Ja `paha`tässä tarkoittaa yleensä huonoa meikäläisen kategoriassa.) Ne ovat yleensä tarinoita joissa joku joukko, joukkio menee mestaan ja hommasta muodostuu matka talon pimeän perähuoneen taakse, komeron pahnanpohjimmaiseen laatikkoon jossa lymyää vitsi tai pari. Joille sitten hymähtää tai kertanaurahtaa. Niin on kysymys tässäkin. Aina joskus. Useinkin.

Mutta kauhukomediat ovat genre joka meikäläiseltä vaatii olotilaa jota en usein saavuta, jonkinlaista flow-tilan, eräänlaisen tarkkaavaisuuden ja tietynlaisen huumorinsiedon mystistä rajapintaa. Sen saavuttaessani tämä hienosti nimetty (myös Suomi-vhs nimi `Lisää verta pyttyyn, pojat` pamahtaa kaaliin) on parasta kauhukomediaa; Elokuva iskee hyvin Kenny Everettin komiikan, välillä railakkaan kauhumenon ja onnistuneen genreideoinnin/vääntelyn (talossa kymmeniä, satoja vuosia sitten sattuneet tapahtumat pulpahtelevat pintaan) huumoristaminen.

Sähkötuoli odottaa – Beyond a reasonable doubt (Usa-56)

Fritz Langin Sähkötuoli odottaa-elokuvassa Dana Andrews on jälleen Mediamies, tällä kertaa kirjailija joka alkaa tekemään kirjaa jossa hän tekeytyy selvittämättömän tanssijatarmurhan tekijäksi. Kirjailija on kiinnostunut kuolemantuomion teemoista; lainalaisuuksista, laillisuuksista, laittomuuksista. (”There are six states in this country that don`t have capital punishment.”  ”But this state does.”)

Huulipunamurhaajassa Andrewsin hahmo joi paljon, ja sama ”show” jatkuu tässäkin (ja kuulemma Andrewsin elämässäkin silloin.) Elokuva onkin kuin pitkä `mitä tuli tehtyä, vai tuliko?`-morkkismatka.

Tässäkin tuijotetaan tv:tä; kirjailijan oikeudenkäyntiä. Eli mediamyllytys jatkuu, mutta ei yhtä intensiivisesti ja laaja-alaisesti kuin Huulipunamurhaajassa. Mutta media värisee taustalla tässäkin vahvasti ja väkevästi.

Ei todellakaan tavallinen `Porukat yrittävät auttaa syytöntä miestä`-tarina. Vihonviimeinen loppuratkaisu ehkä epäuskottava ja kaukaa haettu, mutta tottavie tehokas.

Lang ei pitänyt elokuvasta (jäi Jenkeissä viimeiseksi), mutta (makaaberi) mestariteoshan tämä on. Andrews (känni)värisee antumuksellisesti ja muistettavasti.

 

Huulipunamurhaaja – While the city sleeps (Usa-56)

Fritz Langin ohjaama Huulipunamurhaaja on eksploitatiivinen mutta taidokas `media-noir`, jossa tv ja sarjakuvafriikkinen murhaaja kulkee kuolemaa tuoden. Hahmo selviää katsojille heti elokuvan alussa. Tätä voisi verrata Langin M-elokuvaan, sillä erotuksella että kadun Kansan, perustallaajat, poliisit, rikolliset, on nyt yhä enemmän vallannut media eri muodoissaan: mm etsivä puhuu televisiossa. Ja onhan murhaaja tosiaan jo valmiiksi medialisoitunut, tv on hänelle tärkeä, samoin sarjakuvat, mutta se/ne ovat roskaa taitaa elokuva katsojilleen `puolitiedollisesti` kertoa. Elokuvaan on myös onnistuneesti syötetty mediamaailman sisäisiä myllerryksiä, taisteluita.

Ja onhan tämä tietenkin noiria, rikoselokuvaa, etsiväelokuvaa. Medianoir kun on kyseessä, niin murhaajan (John Drew Barrymore) etsijänä, `etsivänä` on tietenkin reportteri (Dana Andrews). Elokuvassa on yllättävän kova kaarti, mainittujen lisäksi Vincent Price, George Sanders, Ida Lupino..