Fiend Without a Face (Bri-58)

Brittileffa amerikkalais-kanadalaisen solttupaikan hirviörymistelystä. Yllättävän aivomässäisää menoa ja toimintaa aikalaisekseen. Hirviö hurja, hassu ja hirveä. Ja on tosiaan kasvoton. Mutta ei aivoton! Sillä tämä hirviö muodostuu aivoista ja selkäytimestä. Ja on tietenkin vielä vampyyriaivo (`mental vampire`), oikeastaan vähän eräänlaisen `aivoetanan` näköinen, mutta ei vauhtinen. Tämä imuhirviö mennä viipottaa kuin ajatus. Harmi että se tulee näkyväksi vasta viime metreillä. Nämä metrit pelastavat elokuvan, Stop-motion-aivot mylläävät ja mössäävät verisesti ja limaisesti pitkin maita ja mantuja, puita, puistoja ja pientareita. Talotkin ovat tuttuja. Enpä tiedä toista elokuvaa jossa ammutaan talossa, puutarhassa ja puissa puikkelehtivia aivoja! Tämä on onneksi taas näitä leffoja jossa hassutus ja vakavuus lyövät jämäkästi kättä.

Mainokset

The Man from Planet X (Usa-51)

Jotkut, useatkin sanovat että tämä on ensimmäinen avaruusinvaasio, planeettainvaasioelokuva maapallollemme. No ainakin ensimmäisiä. Ei tämä muuten ole kyllä ensimmäinen, ensimmäisiäkään genren parhaita listattaessa. Kaukana, kaukana Avaruudessa siitä listalta. Pessimistinen, mutta tylsä, uuvuttava tekele. (Pessimistisyys onkin elokuvan ainoa avu.) ;  Uusi planeetta kasvaa ja lähenee ja `Man` saapuu Skotlantiin..

On tässä jotain pientä. Mutta nyt ei jaksa… No, Ingrid Bergmanin Joan of Arcin lavasteiden käyttö tuo elokuvaan kummallisuutta ja suht toimivaa, sumuista jännitystä. Mutta muuten teos on taaperrusta…

The Black Scorpion (Usa-Mex-57)

Kun leffan nimi ensin vilahti silmäkulmassani, niin luulin tämän olevan joku giallo tai vaikka vakoilusaaga, ehkä jostain leffannimisestä rikollis/sankarimiehestä kertova tarina. Mutta tottakai tämä  on Jenkkiläinen hirviöelokuva, olishan se pitänyt tietää. Nimittäin ensin siitä nimestä ja sitten julkaisuvuodesta.

Ja onkin muuten varsin mainio hirviötekele, mainio hullutus; Vulkaaniset voimat nostattavat jättiläismäisiä irviö-hirviöhämähäkkejä maan pinnalle pyöriskelemään. Ja tämä (h)irviöhämisvoima on niinkin voimakasta ja ulottuvaa, että jopa ilmassa pörräävä hulilupterikin joutuu sen `kynsiin`. Mutta nämä hämmärit eivät olekaan mitään heh-heh-kamaa, vaan hienoja `tekeleitä`, tekijänä itse alkuperäisen King Kongin stop motion- motivaattori Willis O`Brien! Paikalliset tosin ensin luulevat että teot ja tuhot on tehnyt Paikallinen Legenda Paholaishärkä, Helvettihärkä, Hirviöhärkä. `Rakkaalla` legendalla on monta nimeä…

Hieno hullutuksen ja taitavuuden, taidonnäytteiden sekoitus. Viihdyin.

Who`s Crazy? (Usa-Fra-Bel-66)

Thomas `Tom` Whiten vuosikymmeniä kadoksissa ollut (häneltä itseltäänkin[?], vaikka löytyikin vastikään kotoaan) avantgarde-elokuva, ainoa ohjaustyö Who`s Crazy on `mielisairaala-avantgarden` parhaita töitä. Toisteinen (pakostakin) näytteleminen saa tukea Ornette Colemanin(!) free jazzista. Molemmissa puolissa on toisteisuutta (free jazzissakin, nimestään huolimatta) ja tässä, kun kaksi toisteisuutta lyö toisiaan vasten, tapahtuu sulautuminen. Tämä Ranskassa, Belgiassa kuvattu elokuva on myös nimeään myöten onnistuminen; nimi on yhtä aikaa liian laaja, liian pieni, liian latistava, ennalta-arvattava, epätosi, pyöristävä, kapeuttava, sullova, ympäripyöreä ymmärtävä, yleinen,  tavanomainen, itsestäänselvä, selittelevä, jopa banaali, mutta myös iskevä, jämäkkä. Se on onnistunut kiteytys, ilman krumeluureja. Se on se mitä se kuvaa. Siitä ei ole tehty suurempaa. Eikä pienempää. Sillä ei voi olla muuta nimeä.

The Living Theatre-ryhmän kanssa tehty elokuva kertoo mielisairaalan bussista karkaavien potilaiden saapumiseta belgialaiseen maalaistaloon. Aina kun näyttelijä näyttelee mieleltään sairasta mukaan tulee liiallista, toisteista riehumista, niin tässäkin. Mutta koko elokuvan päällä lepää, riehuu veisu, hymni, hyminä, humina, lumous joka antaa sille voimaa pakoon. Ärsyttävintä elokuvassa on ikiärsyttävä korkealta kirkuva välillä puhe, välillä ”oopperallinen” laulu sinne tänne sinkoilevine taidelauseineen. Mukana myös mainintaa siitä, että vaikka porukka on mikä ja ketä tahansa (vaikka hippimäinen teatteripoppoo), niin kokoukset voivat olla oikeudenkäyntejä jo ennen kuin aloitusnuija kumahtaa. Hyvä huomio, hyviä huomioita. Ei pelkkää riehuntaa, ei pelkkää elokuvaa, eikä mitään epämääräistä, korottavaa ja kohottavaa (=kohokas), tyhjää `puhdasta elokuvaa`, vaan oivallusta, sanomaa, merkitystä. Ilman (tyhjää) glooriaa.

Luulin jo vähän ennen loppua, että joudun kirjoittamaan ”Loppu olisi voinut olla lohdullisempi”, tähän suuntaan suunnataan, sännätään vähän, mutta se olikin onneksi absurdin hauska. Kummankinlaisia lopetuksia tämäntapaisissa teoksissa harrastetaan..

”Where is the water?!”

Mad Mutilator (Fra-83), Dinosaur from The Deep (Fra-93)

Norbert Georges Mount, ”tuttavallisemmin” N. G. Mount on eräänlainen esi-Tarantino; Mount oli ranskalainen videoliikepäällikkö, kauhulehtipomo, josta ”kasvoi” elokuvaohjaaja. Enimmäkseen elokuvat olivat julkeaa paskaa. (Olen nähnyt niistä kaksi, ohjauksia yhteensä kymmenkunta mutta muutkin vaikuttavat samalta paskajatkumolta, hyvässä ja pahassa, enimmäkseen kuitenkin ilmeisesti pahassa. Eli vähän pahaa paskaa luvassa..)

Mad Mutilator eli Ogroff ; Hullu naamamaskinen mutilaattori tappaa ja tuhoaa kaiken eteensä tulevan, ja sivussakin näkyvän, vilahtavan. – Sairasta paskaa, sairasta saastaa, sotkua, suttua.. Välttäkää tätä kaikki! Välttäkää kaikki tätä!

Dinosaur From the Deep; Ihan katsottava Kökkösauruselokuva, jota voisi kuvata nimellä Ray Harryhausen lastentarhaversiona (tosin [muovailuvaha]goreisena sellaisena), päiväkodin muovailuvahapajan/piirin pimeimpinä (videoituina) tuotoksina. Siis silloin kuin Muovis-Kökkis-Saurus elokuvassa sauhuaa. Sitä siis olisi saanut olla enemmänkin. Eikä muistaakseni (katsomisesta vähän aikaa) teoksesta valitettavasti löytynyt elokuvajulisteen lupailemaa Dinosauruksen vedestä nousua, eli siis sieltä `deepistä`… Tähän `diippiin`ainakin juliste viittaa. (`Diippii shittii` , `Shit from The Deep.`)

Proffessoori (Jean Rollin!!) tekee porukoineen aikamatkustuskeissin, ja he joutuvat saarelle jossa Saurusmeno jyllää.. Täällä meno on ihan roskaisen (siis tosi kökön) jylläävää ja mylläävää. Sauruskeissin lisäksi saadaan nähdä saarineidin jatkuvaa meikkausta ja puuterointia (myös Saurushyökkäysten välillä), pääkallonpussailua, käsigorea ja kaikenlaista muutakin kökköyttä. Mutta elokuvassa on myös paljon ei saarella tapahtuvaa tylsyyttä, onnistunutta ja epäonnistunutta kökköyttä. Enimmäkseen epäonnistunutta, mutta kyllä tämän kuitenkin kökkönä roskana ihanan kivuliaasti katsoo.. Mukana myös 60-70-lukujen euro-art-genre-näyttelijätär Tina Aumont.

P.S. Rollin on muuten pääosassa myös Mountin vuoden -92 Trepanator`issa (kai jonkunlainen Re-Animator-versio), Tohtori Roll`ina!!

Eli: Mad Mutilator: Törkeää paskaa, härskiä, härskiintynyttä paskaa. Törkeää roskaa. Sydämetön

Dinosaurus: Härskiä paskaa, härskiä, härskiintynyttä roskaa, julkeaa roskaa. Sydämellinen.

The Nine Demons (Hong Kong-84)

`Pääkalloiset Faust-vampyyrit vauhdissa`. Kahden kaveruksen isät tapetaan taistelusa, poijjaat selviävät monien mutkien kautta (tai, no selviävät ja selviävät, kukin tyylillään): toinen pakenee paikalta, mutta putoaa `manalaan` , jonka pääjehu antaa tyypille demoniset voimat, jotta tämä voisi pelastaa kaverinsa. Ja pelastaakin. Mutta hän on nyt demonisoitu, eli hänen kaulakorukseen tulee yhdeksän pääkalloa, jotka ovatkin vampyyreja!!!

Vampyyritoiminta onkin tämän elokuvan absurdinhörhö suola; Pääkallot pyörivät narukeränä ilmassa, mutta iskevät vampyyrikalloina uhreihinsa (kallon `verisuonet` punertuvat..) Välillä (usein) he materialisoituvat myös kikattavaksi lapsivampyyrilaumaksi, joita päävampyyritar ja juippi johtaa. Vampparilapset osaavat myös tehdä erilaisia ihmis, eikun vampyyripyramideja..

Täyttä absurdia ufoa, mutta melkoisen toimivaa sellaista (välillä pyöritykseen kyllästyy). Lopussa tietenkin hyvien ja pahojen voimien mittelöä, esim veden, jään ja tulen päällä tapahtuvien taisteluiden vaihteluna.