Murder Clinic (Ita-Fra-Ger-66)

1800-luku-giallo! Ja varhainen (varhaisin?, mutta ei harhaisin) mielisairaalagiallo. Ensin tämän päivän taustaa: Ensin katselin vähän aikaa vuoden -65 `gialloa` Night of Violence (enemmän Edgar Wallacen mustavalkokrimi kuin giallo), mutta se oli kuvaltaan niin tumma ja toiminnaltaan niin tahmea, että jätin varttitunnin jälkeen väliin. Sitten ajattelin katsoa Salvatore Samperin(!) maasetugialloa Kill The Fatted Calf and Roast It(!), mutta haluan gialloiltani kaupunkia, mutta nyt en pääse sanomaan että `Olipa samperin huono/hyvä elokuva!` (heh, paitsi tässä) ja niin päädyin tähän Murder Cliniciin.

No, mutta tämäkin tapahtuu maaseudulla! Mutta tämä erikoinen vuosisata giallolle ja mielisairaalagialloiden (siis siellä koko ajan tapahtuville, myöhemmin esim Slaughter Hotel, tää on se harhaisin[1]) kantaisyys, kantaäitiys vie nyt voiton.

Tämäkin on Edgar Wallace-maista gialloa krimeä ja koko ajan enemmän kauhua, nyt väreissä ja ilman lainausmerkkiä. Sillä tässä on mustaa hanskaa ja partaveitseä(-gialloa). Ja heti alusta alkaen vauhtia ja värikkyyttä. Paikkaa johtaa naistenmies-murhaaja(?) ja vaimonsa, työväki on omituista, on uutta hoitajatarta ja uutta naisvierasta (vai potilasta?), yläkerran kauhunaamaa… Muutamista 60-luvun alun italokauhisteluiden `paha palvelijatar`-hahmoista tuttu Harriet Medin tässä vanhana (talouden)hoitajana. Ja vaikka nimi Murder Clinic, niin murhia ei mainittavasti, merkittävästi (viimeisen puolen tunnin aikana kyllä vähän), mutta (värikäs) jännitys säilyy… Kultaista kuuskytluvun kauhua.

[1] Michele Soavin Stage Frightin suominimitys Mielisairaalan massamurhaaja ei tapahdu mielisairaalassa, vaan kuten enkkunimi kertoo, teatterissa.

Mainokset

Neuvostohipit (Viro-Saksa-Suomi-2017)

Erittäin mielenkiintoinen dokumentti on virolaisen Terje Toomistun ohjaama Neuvostohipit. Yllättäviä asioita on monia; mm että tällainen aate, meininki oli näinkin ´suurta` Neuvostoliitossa, toiseksi voisi mainita sen, että Neuvostoliitossakin oli Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus 70-luvun alussa (tai se oli saanut luvan, mutta mielenosoitus estettiin ennen toteutumista), mutta lupaa anonut ja saanut Neuvostohippien, `Aurinkokunnan` johtaja Jura `Aurinko` Solntse  pidätettiin ensin, ja loput porukasta heti kohta myöhemmin, ennen mielenosoitusta. (Tämän jälkeen liike alkoi ”loppumaan”, rakoilemaan, maanalaistumaan. `Ja `Auringosta` tuli juoppo (niinkuin monista muistakin neuvostohipeitä), mutta hän oli kuulemma johtaja juoppojenkin keskuudessa.`) Romas Kalannan polttoitsemurha aiheutti laajan hautajaiskapinan Kaunasissa järjestelmää vastaan -71. Kaunaa löytyi. Sitten paikalle tuli armeija.

Lyhyehkö dokumentti (n 50 min) mahduttaa mukaan mm prätkähipit (`Bensa oli NL:ssä halpaa, 6-7 kopeekkaa litra!), liftarihipit (tätäkin tehtiin `paljon` seurannasta huolimatta), tajunnanlaajentajahipit.

 

 

 

Solo Sunny (DDR-79)

Itä-Saksalainen menestyselokuva (lännessäkin) Solo Sunny kertoo Sunnystä, bändin baarilaulajattaresta. Luulisi ja uskoisi että elokuva tuo edes hitusen Itä-Berliiniläistä ja DDR:räläistä katu, koti, piharealismia esiin. No, kyllä se sitä hitusen tuo, mutta enimmäkseen tämä on kuin minkä muun maalaisen, lähinnä amerikkalaisen, länsimaisen elokuvan takapiharealismia. Kaikkein eniten, lähimpänä tämä on valmistusaikansa amerikkalaisia  elokuvaverrokkeja, Hollywoodindyilyjä. Tämä on elokuvan heikkous ja voima. Itse olisin mielelläni nähnyt enemmän aikansa Itä-Berliiniläistä, Itä-Saksalaista elämänmenoa ja `aitoutta`. Enemmän kansaa. Tämän elokuvan asunnot ja takapihat ovat tosiaan melkein samanlaisia kuin näissä läntisissäkin versioissa. Ehkä varmaan varovaisuussyistä ja siitä että haluttiinkin sitä menestystä maailmalla. Sillä tämä tarina on universaali; voitoista tappioihin ja takaisin ehkä tuleviin voittoihin. Tässä se tämänkin elokuvan voima, hyvä tarina. Sen takia tämän erittäin mielellään katsoo.

P.S. No, se Itä-Saksalaisuus, Itä-Blokkilaisuus tulee eniten esiin bändin, bändien keikkamusiikeista; He soittavat järjestään kulmikasta jazz-rockia. Ja joskus encoreina yleisöiden pyynnöstä, mukana hoilattavia kaljaschlaagereita. Sunnyn laulut enimmäkseen erilaisia teatterischlaagereita.

Ei oikestaan ajan ja paikan kuva, vaan elokuva.

Psychout for Murder (Ita-69)

Millainen mies vie naisensa bordelliin `rauhallista rakasteluhetkeä` kanssaan viettämään. No, täysi nulju m*lkku, sillä se muuttuu vähemmän rauhalliseksi kun lehdistö höökii paikalle kuvia ottaen. Sillä nainen on tehtaanomistajan tytär ja juippi yrittää saada kuvilla kiritysrahoja. Jätkän m*ulkku nuljuus on niin päällenäkyvää että kumma että nainen on yleensäkin hänen kanssaan, puhumattakaan että vielä menee hänen kanssaan bordelliin! (`Only in giallo…`Only in Italy…`) Mutta nainen onkin kova kostaja! Tai ainakin tulee sellaiseksi. Sillä hänen isänsä laitattaa hänet mielisairaalaan, koska bordellikäynti kertoo muka sen että nainen on epävakaa persoonallisuus. Mutta sieltä päästyään naisesta viimeistään kuoriutuu kostaja…

Tämä kiristysgiallo, korruptiogiallo on ehkä lähempänä trilleriä, mutta esim elokuvan alkulaulu (”Love your neighbour as yourself…Kill them all…All right..”) ja tuo alkuälyttömyys bordellissa vie enemmän juuri sinne gialloiden älyttömään maailmaan. Eikä tässä vielä kaikki.. Esim kun hän menee (ennen mielisairaalaa) tapaamaan poikaystäväänsä tämän murjuhuoneistoon (jonka seinät ovat täynnä tökerösti piirrettyjä pornokuvia) hän huomaa rahalaukusta että tämä on mukana juonessa ja isä myös, niin hän sanoo  ”Papa, I know you are here.” Ja isä tulee ulos kaapista! Ja sitten sairaalaan!

Elokuvan miehistä löytyy kaksi vanhan/nuoren kaartin mainstream-näyttelijää joista tuli myöhemmin myös hyvin syvälle genreviidakkoon sukeltavaa; Rossano Brazzi (esim Hollywoodmenestyksistä Kolme kolikkoa lähteessä, Paljasjalkakreivitär, South Pacific niinkin sakeansuttuiseen, jopa sontaiseen roskaan kuin Frankenstein`s Castle of Freaks`iin) esittää isää ja Nino Castelvuono (Cherbourgin sateenvarjojen miespääosasta esim Strip Nude to Your Killer-giallon nuljuvalokuvaajaa esittämään).  Elokuvan pääkolmikko vetää roolinsa oikein hyvin. Varsinkin Brazzi, mutta eritoten kostajaa, perhetyttöä esittävä (amerikkalainen) Adrienne Larussa (tässä Adrienne La Russa!) on erittäin hyvä. Hänessä on Soledad Miranda-maista kauneutta ja voimaa. Muutkin yrittävät huijata toisiaan, mutta ovat pelkkiä pulaajia tässä pelissä. Mukana muka myös siskoa ja hänen miestään (hekin vetävät hyvin) sekä isän rakastajatarta ja hänen politiikomiestään. Ja kaikenmaailman kiinteistökauppoja. Loistava elokuva!

Gialloihin viittaa myös elokuvan instrumentaalimusiikit, näppärät leikkaukset esim sängyn ja kylpyammeen välilllä ja se, että tämä on yksi esielokuvista mielisairaalagialloille, ja jopa mielisairaalaslashereille. Mikään täysVERINEN giallo tämä ei tietenkään ole, nimenomaan verettömyytensä vuoksi. Mutta oikein toimiva trilleri, vahvoin esigiallovaikuttein. P.S. Niin ja tietenkin se giallovaatetus! (Mainittakoon esim Larussan oranssi-musta-valkoviiruinen vetoketjullinen `ralli`nahkatakki!)

Ehkä `hulluinta` koko onnistuneessa sopassa on se että se on Brazzin alkuperäisstoori ja ohjaus! Tosin käsikirjoittajakaartista löytyy sellainenkin sottamaakari kuin Renato Polselli!

”I`m not your factory!”

 

 

Brainiac (Meksiko-61)

50-60-lukujen kauhuelokuvien yksi aloitusvaihtoehto on noita roviolla. Mutta tässä on muutosta `genreen`: Vuonna 1661 Isopahis-mies(!)noita poltetaan roviolla jonkinlaisessa solvaavassa pila-piispa-asussa ja asennossa, mutta tähdenlento pamahtaa liekkeihin! (Tai tähdenlento siis pysyy paikallaan, värisevässä valokuvassa. Mutta elokuva väittää että näin tapahtuu. Kyllä siinä rovioinnin lopussa vähän liekehtii ja savuaa, jopa `räjähtää`.) Ja sama tähdenlento pamahtaa paikalle kuulemma kolmensadan vuoden päästä.

Ja näin tapahtuu. Miehen kokoinen pahvikivi leijuu maahan vuonna 1961. Ja siitä kömpii piru-porsas-lepakko-rotta-vuohinaamainen, noitanokkainen, monimetri-pitkäpahvikielinen (hemmon tappokalu), pitkäkulmahampainen ihmissusinen isokorvainen, käyräkynsinen hirvitys-ilmestys imeäkseen ihmisten aivoja!!!??? Paikalle saapuva paroni-professori pyörtyy ja otus ottaa häneltä puvun päältä jonkinlaisena näkymättömyyssiirtona. Vain alushousut jäävät makaavan ukon päälle (varmaan liian likaiset.)  Ja näin pahvikivimiehestä tuli pukupäällinen paroni-proffa. Mutta pahuus jää paroniin ja tämä esitetään vilkuttamalla taskulampun valoja hemmon silmissä. Mutta toki hän aina välillä muuttuu pukupäälliseksi avaruusotukseksi noilla aiemmin luetelluilla letkuilla, lonkeroilla ja ulokkeilla varustettuna. Varo ja vapise, Meksiko!

Ja mutta tiedättekö millä hän pitää avaruus-liha-verihimoaan (ja muuttumistaan lonkerohirviöksi) aisoissa. No, hänellä on linnan takahuoneessa hopea-jalokivi-mikä lie-malja josta hän syö lusikalla aivoja!!!

Mutta hän on myös tönkkökatseinen, kuunaamainen, hiljalleen huojuva naistenmies (se taskulamppuvalokatse hypnotisoi naiset) sekä ”bile”paroni, ”bileitä” (isäntä ja vieraat tuijottavat tolloina ja tylsinä toisiaan, hyvä meno 1) linnassaan järjestävä paikallinen julkkis. Niinpä sitten paronin bileisiin saapuukin joukko hänelle ennestään tutunnäköisiä hahmoja, eli hänet 300 vuotta sitten roviolle heittäneiden heebojen ja heidien, leidien nykysukulaiset, ja kaamea, karmea loppuselvittely on valmis alkamaan…

Mahtavaa, mukavaa mössöä, kivaa campia ja outoa obskurointia. Tykkäsin.

1) Koko elokuvan kaikki näyttelijät (paitsi peto) ovat tönkössä unessa, he ovat jäykkiä, tönkköjä, uneliaita mikä sopii hyvin elokuvan muutenkin jäykkään, tolloon, tönkköön, uneliaaseen tunnelmaan. Trash-camp- entusiastit kiittävät.