Kungsleden – Luulin, että halusit (Ruotsi-64) Lappi-eksistentialismia, avantgardea, surrealismia

`Jälleen` Lappi on seksin, kauhun, kuoleman, tuskan tyyssija. Ruotsin Lapin. Mies on muistelumatkalla Kungsledenillä. Hän oli kymmenen vuotta sitten vaeltamassa nuorehkon naisen kanssa. Vaellus oli dramaattinen. Niin on nytkin.

Ei ihan onnistunut draaman, mystiikan, jopa kauhun, campin ja trashin sekoitus. Parasta elokuvassa sen maailmaan hyvin sopiva elektroninen, kokeellinen musiikkiraita. Tämä `taiteellistaminen` on toimiva elementti. Mutta kokonaisuus on muuten vähän levällään. Parhaimmillaan, tiiveimmillään elokuva on sen tanakassa trailerissa. Siinä on sommittelua.

Mainokset

Kattorna (Ruotsi-65)

Tämä elokuva ei ole niin eks eikä seksploitatiivinen kuin mainonta (esim katsotun Superklubbkasin dvd:n kansikuva ja tekstimateriaalit), vaan enemmänkin draama lesbiaanisella twistillä. Tai pikemminkin draama lesbiaanisten vivahteiden surullisesta torjunnasta valtaväellisestä vinkkelistä työpaikalla, tässä pesula. Onnistunut aiheessaan. Hyvään draamaan viittaa myös se, että Eva Dahlbeck sai pääosastaan vuoden -65 Ruotsin Guldbagge- palkinnon sekä se että elokuva perustuu suomalaisen Walentin Chorellin näytelmään ja käsikirjoitukseen. Draaman kruunaa vielä se, että musiikin on tehnyt 60-luvun Puolanero Krysztof Komeda ja seksploitaatioon viittaa vähän kuvaaja Mac Ahlberg. Eli kyllä tämä vähän myös genre-elokuvakin on. Siihen viittaa myös tuo dvd- julkaisija Superklubb8. Voi kun Suomessakin olisi tällainen genrejulkaisija, mutta ensin pitäisi olla niitä genre-elokuvia (tarpeeksi) julkaistaviksi.. 🙂

 

 

Hallelujah The Hills (USA-63)

Kokeellisen elokuvan ohjaaja Adolfas Mekasin (kokeellisen elokuvan ohjaajan Jonas Mekasin veli) elokuvassa kaksi moukkamiestä on rakastunut samaan naiseen, mutta he näkevät hänet eri näköisenä! Joten häntä esittää kaksi eri naista. Oivallinen idea ja toteutus! Mutta miehillä menee paljon aikaa ja elokuvaa myös jeepillä tiheitä metsärisukkoja rymistävien ja jalkapatikassa tehtyjen metsuri (tukkeja kannetaan jokeen), metsästäjä (näkymättömän karhun saalistusta, myös mammutin, norsun luu löytyy), sota (näkymättömien vihollisten etsiminen, Vietnam?) sekä talvi, lumi (pulkkamäistä ja lumipesuista alastonjuoksuun hangilla) leikkeihin. Ja jokajouluisiin riiausretkiin. Kesä ja talvi vaihtuvat villisti, samoin hahmot. Vermontin seudut; hienot pittoreskit pikkukaupungit ja jylhät joet ja metsät kuvittavat elokuvaa mahtavasti. ->

-> Katsojana, katsojina elokuvassa; Metsät, varsinkin puut, vuoret toimivat elokuvassa katsomoina. Puiden oksilla istuu ja seisoo ja vuorenhuipulla tanssii isot ihmismäärät päähemmojen touhuja ja toilailuita seuraten. Kiva ”piiloitettu” kikka.

Elokuvassa liikaa nopeutettettua komediakaahausta, mutta myös toimivaa toistoa (ilokänninen mies kantaa muutaman kerran jatkuvalla kohtaussyötöllä joululahjoja ja halkoja taloon), hyviä musiikkiosuuksia (mm mies haitaria joessa ja jousipyssyn narua[!] metsässä soittaen) ja kahden tollon epäonnistuneiden eräretkeilyiden kökönhupaisaa kuvausta (ison kattilan pohjalle pari nötköttipalaa palamaan ja kattila ripustetetaan romahtaen narun nokkaan valtavaan tulikokkoon, lahossa, nojallaan olevassa metsästysmökissä nukutaan soutuveneessä ja kun herätään aletaan heti vimmaisena lattialla soutamaan.)

Ärsyttävän monipuolinen kattaus; Materiaalin paljous on uuvuttavaa, mutta samalla yksityiskohtien runsaus antaa eväitä useille, useille katsomisille.

 

Sky Is Falling aka Bloodbath (Espanja-79)

Tässä espanjalaisessa hörhöilyssä, kauhuilussa Chicken (!Dennis Hopper(!) hallusinatoorisesti, hullusinatoorisesti kaahaa ja kauhoo läpi pienen espanjalaiskaupungin katuteurastamisten, kerjäläisten, kirkonkellojen, kuorojen kaaoksen läpi.

Kaupunki on `vallassa`, hippien, Hollywoodtähden (Carroll Baker), Hopperin Dennis Hopperiaanisen ali-ylinäyttelemisen, paikallisten vallassa. `Taivaan vallassa`

Baker, entinen Hollywoodtähti, luottoroolissaan. entisenä Hollywoodtähtenä, loistaa.

Innostavan, kiinnostavan, onnistuneen heiluva, höperehtivä teos joka tempoo vähän vaikka minne suuntaan esimerkiksi `genreen kuulumattoman` musiikin (sirkussellaisen, Jenkkijazzmusikaalisen, torvitoitottavan, paikallisen) voimin. Ja tietenkin hämärän hörhökauhun, hörhökauhuisen hämäryyden, paikallisen ja  Jenkkikulttiuskonnollisuuden voimin. Mitään Jenkkinimistä, rajua, riipivää, riivattua, riivatunmoista, valtavaveristä Bloodbathia elokuvassa ei kyllä ole. Mutta elokuva on kuitenkin onnistuneesti osiensa summa.

 

Beket (Italia-2008)

Davide Manulin ohjaaman elokuvan alku: Mies kantaa olallaan särisevää puhetta tuuttaavaa näkymätttömänä hohkaavaa radiota vetisessä erämaassa. `Toisaalla` pukumies kantaa vaihtokenkiä salkussaan, ja vaihtaakin ne.. Sitten miehet (Freak ja Jaja) nähdäänkin juoksemassa aavikkotietä yrittäen ottaa ilmassa kulkevaa kaksikerroksista bussia kiinni. Siinä onnistumatta. Se leijuu yli. Komea kohtaus. Sitten miehet jäävät odottamaan aavikkotien bussipysäkille ja jälleen elektro-tekno ja miesten kehot alkavat tamppaamaan hiekkaa. Tanakkaa. Odottavaa. Salaperäistä. Laajaa odotus-ajatusmaisemaa. Mutta matka jatkuu; Metsässäkin mennään,  ohitetaan outoja putkia, outoja musiikkiesityksiä (putkien sisäisiä?), törmätään aavikkoteatteriin, tuoleja juuri sopivasti kaksi ja esitys saman kohtauksen erilaista toistoa.  (Aavikko = Toisto. Manulille aavikko näyttää olevan tärkeä ympäristö. Ja toimiva. Tässä[kin] se jytää ja kantaa tarinaa. Esikoiselokuvassa Girotondo, giro attorno al mondo`ssa `aavikko`on käsittääkseni yksi päivä. Ja tietenkin Tekno = Toisto. Nämä kaksi, Aavikko ja Tekno, (Aavikko)tekno, (Aavikko)elektro toistuvat hänen elokuvissaan. Mallikkaasti.) Tv:kin autiomaassa. Tässä aavikkojalkapallokin osuu paremmin maaliin. Entä Itsekseen ilmestyvä, liikkuva pyörätuoli ja rautatie, sopivatko välitykset? Ja miesten perässä, muassa, edellä `agentti` ja agenttiauto, numero 06. (Numero maalattu `taidokkaan` tökerösti ja isosti auton oviin. Konepellissä pääkallo ja luut ristissä. Kova kaara, kova kaveri.)

Tässä elokuvassa leijuu paljon muutakin yli ja ohi (myös sen takia että dialogi on italiaksi ja ranskaksi, tämäkin Manulin toistoaiheita ), mutta on ohjaajalta onnistuneempi teos kuin Kaspar Hauser. Tällaiseen eräänlaiseen post-apokalyptiseen maailmaan ja maisemaan on aina `helpompi` sijoittaa erikoisuuksia kuin normimaailmaan ja maisemaan. Ehkä Hauserissakin haettiin, tai jopa tyrkytettiinkin vastaavaa, mutta heikommin.

-Tämä leffa toimii. Tosin lopun merenrantailu hiekkarannan keittiöpöytineen ja tuoleineen latistaa elokuvan historiassa moneen kertaan käytetyllä, ankealla, arkisella, arvattavalla avantgardistisuudellaan, mutta onneksi lähdetään vielä takaisin. (Tosin  Dario Argentomaisen vellovan meri-verikohtauksen jälkeen. [Elokuvan ainoat värisekunnit])

”Buongiorno, cowboys!” ”Si, signore.” ”No, signore.”

”Minun Poikani.”

 

The Legend of Kaspar Hauser (Italia-2012)

”Opetan sinut uimaan, tanssimaan ja puhumaan”. Kaspar Hauserista, `tyhjästä` tulevasta, puhumattomasta miehestä on tehty monta tarinaa, teatteriesitystä, elokuvaa (Werner Herzog). Tämä Davide Manulin ohjaus tuo esiin naispuolisen (vaikkakin mieheksi kutsutaan, sekä nimessä että muutenkin) Hauserin (Silvia Calderoni. Onkohan sukua mm Renato Polsellin slaze-tähdelle Rita Calderonille?)

Kaspar Hauser on näitä sukupolvielokuvia, tarinoita, näytelmiä. Tässä Hauser laskeutuu avaruudesta ja nousee merestä kuulokkeet korvillaan, verryttelyhousut ja lenkkarit jalassaan, paljaaseen yläruumiiseen on kirjoitettu, tatuoitu, tussitettu Kaspar Hauser. Hän on rave-teknoajan `lapsi`. Elektro (ranskalainen Vitalic) soikin usein. Häntä italialaisella saarella tuolilla rannalla odottaa, hänet vastaanottaa amerikkalaisia latteuksia suoltava pitkätukkasheriffi (Vincent Gallo!) Sheriffi on myös murjunnurkan lo fi-mies ja sähkökitara-singer songwriter sekä aavikko-DJ. Mies ja muuli kuljettavat Hauserin ”kaupunkiin”…

Luulisin, että tässä, tästä on taottu tarkoituksella huonon ja hyvän elokuvan `synteesi`. Ei se aina toimi, välillä ei ollenkaan. Ei erikseen, ei yhdessä, mutta kun toimii, toimii. Elektron ja mustavalkokuvan (teos on kokonaan mustavalkoinen) yhteys toimii yllättävän hyvin, mutta Gallon jatkuvat ”Okay, allright, yeah”-örinähuudahdukset eivät. Toisaalta sekin alkaa olemaan lopulta eräänlainen käänteisvitsi, metavitsi, joka naurattaa toistuvalla typeryydellään. Kirjoitin, sanoin sekin, koska tässä teoksessa tällaisia on muitakin vastaavia toistuvuuksia. Ne ovat, voivat olla, eri katsojille eri asioita. Minulle yksi tällainen oli esim vielä alun hitaat mopoajelut ympäriinsä. Siis kyllästyttävä asia. Tai esim kohtaus jossa pappi pelaa jalkapalloa. Luulisin, että se on otettu mukaan ”Mitähän tällä tarkoitetaan? Miksi tämä on tässä”-katsojakysymyksenä ja `outoutena`. Kohtauksessa ei ole mitään outoa. Se on tavallinen, tylsä. Tällaiset pallo ja pappi-kohtaukset ovat yleisiä (varsinkin vanhoissa) italialaisissa, espanjalaisissa elokuvissa, mutta mikään kunnianosoituskohtaus tässä tuskin on kysymyksessä.

Itäblokkiscifailu Jenkkitwistillä. Elokuva on kuin happoinen, härö 70-80-luvun Itäblokkiscifailu jonkinlaisella Jenkkikierteellä-kritiikillä, Jenkkisilauksella.

Tämä on vähän pakotettu, pihtisynnytetty,  pinnistetty outoilu , mutta hyviäkin kohtauksia on ja toistuu, joten katsojakokemus melkein balanssissa.

”Ei profeetta, ei idiootti”.

”Kaspar Hauser ei ollut kuningas”.

”Kaspar Hauser on kaikkialla”.

 

 

 

 

Sumpah Pontianak (Singapore-58)

Naulitsevaa vampyrointia Itämailta. Mitä olen sen suunnan vampyyrielokuvia katsonut ja saman suunnan kauhuista folkloristiikkaa ”tutkinut”, niin siellä se yleisin vampyyrintappoväline on naula. Eikä sen suunta kovinkaan usein ole se sydän, vaan yleisin(?) on otsa (kyllä on vampyyrilla otsaa!), sitten kai kurkku, tässä elokuvassa naula”vaarna” nuijitaan niskaan. Tässä elokuvassa vampyyri on ruma, tautinaamainen, huonohampainen hylkiö, zombimainen kampurajalka. (Spitaalinen.) Surkea ilmestys. Ja kun vampyyrinhampaat ilmestyvät, ovat ne mursunhampaat. Tai jäätyneet räkäpaakut. Muutenkin efektit ovat roskaisen mainiot; Lintuhirviö on kahdella jalalla kulkeva mies, jolla on viirullinen kokokeho-oloasu ja linnunnaamanaamio päällään ja päässään. Mainiota! Ja hänet pystyy säikyttämään pakoon yhdellä huudahduksella. Mainiota myöskin. Ja pirulla on pahvisarvet päässään ja pitkät kynnet!!

Mutta roskafanien ei kannata heittäytyä pehmeään roskapumpuliin, sillä sitä ei ole paljon. Kauhua vielä vähemmän. Elokuva on viisikymmentä minuuttia e-rit-täin laa-haa-vaa (on sitä paikoin lopussakin) ja vain viimeiset puoli tuntia tapahtuu. Eikä silloinkaan koko ajan, kuten mainittua. Komein kautta kököin kohtaus kauhusta ja roskasta on pöllön muuttuminen vampyyrinpääksi, siinä on molempia mukana. Mutta mitä siihen naulitsemiseen tulee, niin monissa tämän leffan nettiteksteissä kirjoitetaan tästä niskanaulitsemisesta, mutta ainakaan minun versiossani ei tällaista ole. Ehkä sydämetön sensuuri on iskenyt siihen. Eikä tämä leffa muutenkaan mikään tuoliin naulitseva kauhu-roska-menopaukku ole, mutta kyllä tämän tauotettuna katsoo.

Bloody Vampire (Meksiko-Usa-62)

Elokuvan alussa kaksi miestä ja yksi nainen ovat muina miehinä ja naisina rennosti rupatellen lähestymässä puunoksaan hirtettyä miestä! Mutta he ovatkin keräämässä kukkia!!?? Sillä hirtetyn alla kasvaa ja keskiyöllä kukkii harvinainen salaperäinen seerumikukka! Siitä saa seerumia, vampirinaa(!) joka tappaa, tuhoaa vampyyrin, vampyyrit!! Kukka saadaan kyytiin, mutta silloin, sitten sumusta sukeltaakin äänenettömät hevosvaunut! Kuskina kalpea luuranko ja kyytiläisenä viiksekäs vampyyri!! Viimeksimainittu käykin kurkkimassa ja kuskille huutamassa vaunujen ikkunasta. Kolmikkomme ei äijän vampirismia vielä tiedä, mutta `kohta` tulevat tietämään…

Kohta lainausmerkeissä, koska kyllä siihen tietämiseen aikaa menee, mutta ihan tunnelmallista aikaa…

Kukka viedään Cagliostrolle(!) hyvälle(?!) tiedemiehelle ja vampyyri (`leijaileva pahuus`) on oudon Frankensteiniaanisesti nimeltään Frankenhausen!! Suvuilla on on olleet vuosisatojen vihat ja nyt he ovat naapureita!! Karmea kamppailu on pikku hiljaa tuloillaan…

Kirjoitin pikku hiljaa, koska tapahtumien eteneminen on melkoisen matelevaa, mutta tosin tunnelmallista. Viiksivampyyrin olemus on sopivasti överijäykkä ja varsinkin hänen jenkkidubattu äänensä on muhevan matalan mörisevästi kaikuvaa. Oikeastaan kaikkien henkilöiden äänet ovat tehty, tahallisesti tai tahattomasti, samaan tyyliin se antaa elokuvalle mukavan kauhuista kaikupohjaa. Ja vampyyrimme ei olekaan mikään perinteinen kulmahammasvampyyri, vaan koko hammaskalusto näkyy olevan terävinä käytössä. Mainittakoon vielä, että vampyyrilla on (vampyyriton) vaimo vankina linnassaan. Hän on muka mentaalisesti sairas, ja siksi lukkojen takana. Vampyroinnin hän on onnistunut välttämään vuoteensa vierellä olevalla vaarnalla uhkailemalla. (Aika tehokas lähestymiskiellon toteutusväline!!) Vankeuden lisäksi heidät pitää yhdensä tyttärensä, jota ei kyllä koko elokuvan aikana näytetä.

 

Elokuvan erikoisuutena, hullunhauskana-hulluntylsänä väli(s)piikkinä, wanhalle ajalle kun sijoittuu, kahvin voittokulun ensimmäiset askeleet; Sitä maistellaan, vampyyrikin, ja vaikka ollaankin vasta tosiaan tämän jalon juoman maailmanvalloituksen alkutaipaleella, niin sen virkistävistä, jopa riippuvuutta aiheutuvista vaikutuksista puhutaan, tiedetään jo silloin.. Ja nimenomaan vampyyri varoittaa näistä addikovista vaikutuksista!  Vanha (veri)addikti kyllä tietää näistä asioista!!

Melkoisen hidastempoinen, mutta sinne tänne sijoitellut genressä ennen esiintymättömät erikoisuudet vetävät tämän verevälle linjalle, polulle, tielle…

 

Ghost in The Convent (Meksiko-34)

Vai Ghosts? Mummies? Skeletons? Zombies? Luostarikauhua. Vähän harvinaisempaa haamuilua. Kaksi miestä ja yksi nainen eksyvät synkkään, vaikuttavaan (kauhu)luostariin. Varsinkin yössä se kohoaa kuin kauhu konsanaan. Myös munkit (kaikki valkopartaisia vanhuksia) ovat värisyttävä näky. Tuuli ruokapöydässä-kohtaus antaa osviittaa mitä t(u)uleman pitää.. Mitä luurankoja nämä muumiomunkit oikein ovat? Päämunkin puheet järkyttävän, väsyttävän pitkiä, mutta hän on vaikuttava näky. Kolmikko on pantu ja puettu liiaksi aikansa seikkailijamoodiin ja muotiin, mutta he antavatkin sitten enemmän kauhumunkkien loistaa, loistaa pimeyttä. Varsinkin viimeinen puolituntinen on tanakkaa kauhua.

 

La Formula Secreta (Meksiko-65)

Nytpä ei olekaan kysymyksessä Kauhuelokuva Hullun Tohtorin Formulasta, vaan kolmevarttinen Surrealistinen Sukellus Vaikka Mihin: Aluksi kökkövarjoinen `lintu` (kamera-auto) kaahaa ylinopeudella ympäri kaupungin tyhjää toria muutaman minuutin, sitten siirrytään jauhosäkkejä (ja miestä!) pinoon kasaaviin työläisiin, sitten ”rakasteluun” (muuttuu välillä naiseksi, vanhukseksi) kovaa vauhtia kiitävän kuorma-auton jauhosäkkien päällä… Sitten autiomaahan jossa istuvien, makaavien ihmisten päälle ladataan kapinallisen kovaa, esseemaista tekstiä kuumuudesta, nälästä, vainosta… Ja heti tämän päälle ravintolaan, jossa avantgardistisella toistolla tehdään mexicana hot dogeja! Valtava makkaraketju lähtee liikkeelle; Se kulkee kaduilla, se hieroo kirjakaupan kirjoja, mersun merkiä, elokuvajulistetta (Taras Bulba), elokuvan kameraa ja kuvaajaa, marssii paraatissa, kulkee jalkojen, kenkien, keskusteluiden, patsaiden, ravintoloiden, tehtaiden, televisioiden yli, kietoutuu tolppiin, käy avaruudessakin…… ”Lopuksi” makkaralassolla ”pelastetaan” pukumiehiä hukkumasta! Aikamoista tykitystä! Ja aikamoista ammuskelua, surrealistista ammuskelua on tykittää konekiväärillä huvipuiston ammuskeluteltan maaleja! Puistossa lapset tippuvat telineiltä ja muuttuvat kuolleiksi aikuisiksi!! Ja Jeesuksella hame!!!

Entä se Secret Formula? Se on salaisuus meissä ihmisissä. Synkkä salaisuus, synkkä sellainen. Julma, vaikuttava. Julma, vaikuttava elokuva.