Siinä on aina jotain hienoa kun aviopari tekee yhdessä elokuvaa. Ja varsinkin kun se elokuva on straight to video-kauhuelokuva! Campusgoreilu, kampuskauhuilu Blood Cultin on ohjannut Christopher Lewis ja tuottanut Linda Lewis.

Elokuvassa Salem-tyylinen noitailu yhtyy campuskulttiseen murhailuun ja uhraamiseen. Perushyvää, tai paremminkin sanottuna, perushuonoa, hyvää perushuonoa (sopii meininkiin) elokuvantekoa, kuvausta, gorea, kauhua, näyttelemistä. Kahvilakohtaus aikamoista meininkiä sormisalaattineen, roskislöytöineen.

Vampyyrit ovat kulkeneet, liikkuneet elokuvissa eri kulkuneuvoilla, erilaisilla epeleillä; mm laivalla (ruumassa arkussa [Itse Dracula]), lentokoneessa (Old Dracula [-74] ”Olen lentänyt monta kertaa…En koskaan koneella”.), ja junajuttua ei tule nyt mieleen.. Deathmasterissa Itse Arkku tömähtää Kalifornian hippirannalle. Ja sisällä tietysti varmaankin Vampyyri, mutta emme vielä pääse kurkkaamaan sisään, koska ensimmäisenä paikalle saapuva surffari (no, kukapa muukaan, kun kerran Kaliforniassa ollaan!) saa surmansa. Mutta ei Vampiksen voimasta, vaan hänet huilumusiikilla paikalle, ainakin osittain, ohjaaman ja kutsuman kiliseväkaulaisen afroavustajan. Se olisi ollut vielä vaikuttavampaa jos Vamppis olisi saapunut surffilaudalla paikalle!

No, hippikommuuniin liitytään, tai tarkemmin vampiroiva hippikultti perustetaan. Asiaa helpottaa että vampyyri on valmiiksi hippihiuksi-pitkäparta-vampyyri. (Karvat kasvaa kulkiessa, reissussa rähjääntyy.) Harvoin tällaista näkee, ainakaan `länsivampyyrien` seassa, `itävampyyrien` joukossa enemmän. Ehkä tämä on sekoitus niistä, ottihan hippiliike paljonkin oppia ja otteita Itämeiningeistä, miksei sitä sekoittaisi myös vereen ja vampyrointiin.

Robert Quarry (Count Yorga, Dr Phibes Rises Again) on Vampyyrina valju (sopii laiskaan hippikuvioon) sekä myöskin `hurja`. Ja pakostakin, hippihiuksivampyyrina, myös camppinen ilmestys. Elokuvakin on alustaan ja aiheestaan huolimatta melkoisen löysää, laiskaa ja laimeaa lipittelyä, mutta on siinä uhkaavuuttakin, mainittua `hurjuuttakin`. Mutta tunnelmallisena tv-palana menee. Tuo Old Draculan kohdalla mainittu `Never by plane` voisi tässä monissa kohdissa olla muodossa `Never By plan`, sillä sen verran junnaavissa vesissä vellotaan. Elokuvassa kuultava kappale nimeltä Man wihout a vision ehkä tarkoituksettomasti kuvaa tätä yksipuolisuutta, vaikka kaunis kappale onkin. Musiikkia on muutenkin aivan liikaa, vaikka se hippikontekstiin sopiikin.

P.S. Elokuvan on ohjannut näyttelijä Ray Danton.

Yksi kokokoelmani kökköyden kruununjalokivistä. Mr Magnum (leffan aluksi jo kehuu ja lohduttelee naiselle että hänellä on sänkypöytälaatikossaan Kolmeviisseiska Magnum, joten älä huoli ja murehdi), elikkä Tom Selleck (viikset väpättävät jo silloin) Tom Selleck esittää taidetuntija-ostaja-playboyta, joka ihmettelee miksi vaimoke luhistuu lattialle kun hän leffan aluksi ostaa taulun joka esittää ihan vaimokkeen näköistä noitaa taulussa, ja vielä poltettavaa noitaa!

Karmeankökköinen taulu (sitä sanotaan kököksi elokuvassakin), karmea suu auki toljotusnäytteleminen ja seitkytlukulainen värikuvaus ja klassismusiikkinen tausta viuluineen, ksylofoneineen ja patarumpuineen selostaa ja saostaa soppaa mukavasti. (Elokuvaajalleen tyypillisesti, aina kun jotain yllättävää yhtäkkiä tapahtuu viulut vingahatavat nopeasti kuin vimmassa.) Ja taulusta vielä katoaa elementtejä! Voi Herra Piru ja Paholainen, että osaakin olla kökkö leffa! Välillä verinenkin jopa, mutta ei se elokuvaa paremmaksi tee. Onneksi.

`Idän` ja `Lännen` pahuudenpalvonnat törmäävät tyynyisesti tässä Manilassa möyryävässä kökkökauhistelussa. Mukana myös laulava ruumisvalokuvaaja-pervertikko-pappa.

”That`s The Dog!” – ”I`m a catman.”

”Seuraavaksi” aiheesta olisi tulossa The Touch of Satan (-71). Nuori mies kohtaa maalaisnoidan. Naissaatanointi, mutta ei nicesaatanointi. Eli ei kovinkaan hyvä, mutta ei pahinta roskaakaan. Ja se kosketus kadoksissa. Mutta hyvää ja roskaa, ei niinkään hyvää roskaa, mutta kyllä tämän kummaltakin puolelta katsoi. Typerää, outoa roskaa, joskus elokuvasta enemmän…

Kauhuelokuvien tehokasta, mutta samalla myös tylsää, tyypillistä ja tavanomaista tavaraa ovat painajaiset, iänikuiset painajaiset…

Tohtori (niinpä tietenkin! joko tohtori tai potilas, tai molemmat), hilloa kahviin laittava outolintu, jota esittää Michael Moriarty kärsii murhapainajaisista ja välillä valveillaoloaikakin blurraantuu painajaisiin. Ulkomaailma on kuulumatonta, osittain näkymätöntä. Mutta pääjuttuna näissä on se että Tohtori on Murhaaja…

Moriarty on sopivan `naamaton` näyttelijä, vähä ja hiljaapuheinen rooliinsa jota pikkukaupungin lumilatteus ja Ennio Morriconen musiikki ”onnistuneesti latistavat”. Eli tavoiteltu tylsyys tulee onnistuneesti esiin. Amerikan ja amerikkalaisen elokuvan yksi ominaispiirre, pienelläkin (syrjä)paikalla on kummallisesti isot koulut, poliisiasemat, tässä sairaalat, tekee tästä myös siinä mielessä onnistuneen. Tekee tarinasta siitäkin kulmasta hämärämmän. Sitten lähdetäänkin etsimään `tulipalossa kuollutta` siamilais(?)veljeä Euroopasta, Hampurista… Onko Murhamies siellä?…

Siellä sitten törmätään tuttuihin ja `tuttuihin` heti (loistava, lyhytkäyntinen [kuolo korjaa] Cameron Mitchell), ja tietenkin englantia puhuviin tuttuihin. Ja vieraisiinkin. Taas tätä kauhuelokuvien fysiikkaa ja kemiaa.

Ihan toimiva yhtälö ja onneksi painajaisissa ei uida, vellota koko aikaa. Ja riippuu ketä kulloinkin kuvataan. Vai onko kaikki painajaista?

P.S. Tää on taas näitä elokuvia joiden kansikuvassa Puukkomies kohoaa kaupungin ylle. Itse näin sen kuvan ensi kerran Lucio Fulcin New York Ripperissä.  Samalta vuodelta muuten.

Tai tietenkin myös Bloodbeat. Tämä teos on vaikea, mutta palkitseva pala; Yhtä aikaa elokuva `johon kaadetaan kaikkea ja kaikenlaista koko ajan`, mutta on silti rauhallisesti, hitaasti etenevä elokuva joka perustelee ratkaisunsa juurikin näillä `elementeillä`, hitaalla, rauhallisella kiirehtimisellä…

Wisconsilaiselle metsästäjätilalle saapuu joulunviettoon perheen poikaa ja tytärtä ja pojan naisystävää. Perheen äiti on `näkijä` ja niin `näkyy` olevan myös naisystävä. Tästä syntyy ”rauhallista mellakkaa”  kun he ottavat (tai antavat) mielissään yhteen. Yhteen elokuvassa ottavat varsinkin erilaiset äärilaidat. Lähes kaikki tyypit ovat kummallisia sekamelskoja, kummankin laidan kulkijoita; He ovat yhtä aikaa (tai pikemminkin erikseen, mutta kuitenkin saman ihmisen sisällä) esim stereotyyppisiä  metsästäviä toppaliivitolloja (lippalakki sängyssäkin), mutta myös avantgardistista taidetta maalaavia taiteilijoita. Aluksi kovajunttiselta vaikuttava sängyn lippalakkityyppikin haluaakin sänkyyn teetä ja tuoremehua. Ja pääosassa oleva perhe sekä myöskin talo on rinnakkaisuuksien `tyyssija`; Kivääreitä hivellään joulukuusen katveessa, mutta talo on myös täynnä erilaisia buddhapatsaita. Joulukuusikauhussa ei mennä yhtä kökön, kekseliään pitkälle kuin Jose Mojica Marinsin Bloody Exorcism of Coffin Joe`ssa (kuusenkoristeet muuttuvat käärmeiksi), mutta kyllä tässäkin kuusi välkkyy ja värisee tehokkaasti.  Perheen pukeutumisessa (ainakin siinä) korostuvat junttius, myöhäishippeys, intiaanimytologia, Etelä-Amerikka…

Elokuvan päätempo syntyy kuitenkin Muinaisen (Toinen Maailmansota!?) samurain hengen  tunkeutumisesta perheen pojan naisystävään. Murhat ja masturbaatio yhdistyvät. Jos slashereissa seksi on kiellettyä syntiä, niin masturbaatio on varmaan perversioista pahin. Eikä se rajoitu yksinomaan slashereihin, kauhuun, vaan varmastikin mihin tahansa elokuvaan. Miehen tai tässä naisen yksin suorittama masturbaatio on pahasta; Samuraihenki suorittaa samanhetkisesti muualla kuolemantekoja.

Elokuvaohjaaja sekä muusikko (ihastuttava ininää, syntsaininää sekä munkkikuoroilua) Fabrice-Ange Zaphiratos, yksittäiset/molemmat taiteenlajit hallussa ilmeisesti ainakin tässä teoksessa.

Erittäin mielenkiintoinen, toimiva sekamelska stereotypioineen, kärjistyksineen, ironioineen kaikkineen.

Joillekin vhs-vanaatikoille Roberta `Michaelin vaimo, tässä vaiheessa jo leski` Findlay saattaa olla tuttu Blood Sisters – Verisiskot, elokuvasta, bordellikauhuilusta, bordelli`goreilusta`. Findlay täräytteli kaheksankytluvulla muutamia kökköisiä suurkaupunkikauhisteluja. Tämä lyhyttrilogia käsittelee niistä lyhyesti (se on niille oikein ja oikeutettua) trilogiatyyliin kolme:

The Oracle (-85) Tämä `nostetaan` `monesti` esiin Findlayn kauhutuotannosta. Ihan katsottava Ouija-Seance-sotku muuttoasunnossa jonkunlaisella gorella (Roberta Findlayt eivät ole yleensä `kovaa gorea`, vaikka niin voisi luulla), mutta suurkaupungin, suurkaupunkien sotkuisuus, sekavuus, sumuisuus niissä kyllä välittyy, vaikka välillä vahingossa. Kyllä tään katsoo.

Prime Evil (-88) New Yorkin (siellähän nää Robertan leffat paljolti peuhaavat) saatananpalvojat tylsästi turisevat. No on tässä jokin juju, mutta kovin pieni sellainen. On tässä mukana jotain halpaa hellyyttävyyttä.  Juuri ja juuri katsoo.

Lurkers (-88) Näkyy olevan ”hyvä” vuosi Findlaylle tämä kasikasi. No joo, tylsä tämäkin. Kuinka ollakaan. Ihmeellistä! Suurkaupungin pikkutyttöä piinaavat sekä Äiti että Painajaiset! Äiti on psyko (ja kohta kuollut) ja painajaisissa kaikennäköiset tyypit leijuvat kohti. Sama jatkuu aikuisena… Nainen on sellisti ja poikaystävä malli/muotivalokuvaaja. Valokuvaussessiot ovat ihanan kökköjä ja typeriä ja klassinen musiikki, muusikko kauhuelokuvassa on onnistunut veto.  Ei taaskaan kovin kummoinen, mutta heräsin välillä muutamiin onnnistuneisiin dialogiturskahduksiin: ”We are already sleeping together”. ”Yeah, like a log”.  – ”I really want to have some babies”. ”That`s prehistoric”. / ”Even a priest can be a psycho”.

Roberta Findlayn kasarikökkökauhistelut ovat tylsiä (välillä tosi, todella tylsiä), joten en suuremmin suosittele. Mutta välillä tosiaan suurkaupunkien sumuisuus nostaa elokuvat hetkeksi (tai sitten vastaavasti liian pitkäksi aikaa) pinnan ylle, mutta sekin tosiaan vain vähäksi aikaa. Tai esim useasti uneen asti… `Olen unessa useasti, sinun leffoissas, Roberta…”

Taas näitä moninimisiä; Tää kulkee myös nimellä Prison Ship tai vaikka pitkällä nimikoostehirviöllä The Adventures of Taura : Prison Ship Star Slammer.

Vähän parempaa Fred Olen Ray´ta. Pääjuttuna naisvankilaelokuvien lainalaisuuksien siirtäminen avaruuteen! Ei mikään kummoinen mestariteos, roska-alallakaan, mutta suht vauhdikas, värikäs. John Carradine, Aldo Ray, Bobbie Bresee, Johnny Legend.

Iilimatokidutusta, kattilapäistä kääpiötä, avaruusdominatrixeja. Ja lopussa perinteisesti, perinteinen pako.

Tällä tv-elokuvalla on monta genreä, monta elokuvanimeä ja monta kovaa näyttelijänimeä. Sen mukaan mitä genreä on mainostettu, on elokuvaa vuosien varrella nimetty: Kun korostettiin kauhua, nimeksi tuli geneerinen-genreinen The Demon Within, ja kun taas scifiä, niin nimeksi tuli yhtä lailla geneerinen-genreinen The Mind Snatchers. Otsikon nimi on alkuperäinen elokuvanimi. Elokuva on näitä kaikkia, mutta ei paljoa. Voisi sanoa että jopa liian vähän jokaista osa-aluetta. No, eipä ole myöskään liikaa. Mutta niiden (vähän vai liian vähän)  kautta elokuva on epäsuhtainen. Kova näyttelijistö näyttelee kyllä  kovaa, hyvin; Esim ilmeisesti ensimmäisessä pääosassaan on Christopher Walken raivopääsotilaana, Joss Ackland tiedetohtorina ja Ralph Meeker majurina. Mukana myös Ronny Cox. Taitaa olla yksi hänen ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Vaikkakin on tv-sellainen.

Tohtori on kehittänyt implantin-stimulantin joka stimuloi aivojen, mielen mielihyväkeskusta. Aihe ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, jopa loistava, mutta jotain, oikeastaan aika paljonkin puuttuu. Olisiko yhtenä syynä vielä tämä tv-elokuvamaisuus?

Nuorisojoukko lähtee katsomaan vanhaa farmia, jossa yhden heistä isovanhemmat ovat vuosikymmeniä sitten kuolleet oudoissa olosuhteissa. Mutta he olivatkin olleet tekemisissä pirun, paholaisen ja liittolaistensa kanssa; Zombien, hirviöiden jne. Ja onko farmi vieläkin näiden voimien jylläyskenttä?…

Välillä junnaavaa, välillä ihan mainiota roskaa. Gorea ehkä olisi saanut olla enemmän zombailuun, hirviöilyyn, tai ainakin pidempään, sillä ainakin alku on enemmänkin sitä junnausta.

Palavaa luurankoa ristillä, pääkallon ruoskakuristusköyttäkauttakieltä/ kieltäkauttaköyttä, tissidemonia, karatepotkutaikuria. Liikkuvaa autoa osoitetaan kepillä, munasta kuoriutuu möyrivä matokasa ja demonisessa aavikkobaarissa on tarjolla `Kaljaa, kolaa, vettä ja vuohenmaitoa`. Mies ryynii mannapuurot rinnuksille ja muuttuu rupinaamaksi, mutta kaikkein `huikein` efekti on kyllä seuraava muodonmuuutos: Mies->hirviö->mies->vauva (nukke)->lintu (kyyhkynen). Niin ja sitten on tietenkin sitä Demonituulta, Demonisumua.  Eli yksityiskohdiltaan kekseliästä. Eivätkä efektitkään ole ihan sitä pohjinta ja on tässä jonkinlainen jännitys koko ajan päällä. Elokuva menee ehdottomasti plussan puolelle.

P.S. Kaikkein kekseliäintä ja komeinta on kuitenkin katsomamme vhs:n (myös ainakin jonkun dvd-version) hirviö-hologrammikansi. Harmi ettei ole oma…

P.S.2 Lou Diamond Phillips vilahtaa elokuvassa Demonina (heitä on paljon) ja loppukrediiteissä nimellä Louis Gem Phips!

”I think something bizarre is been goin` in that farm for a loong time and I´m gonna find out what. I need your help.” / ”God changed you into a snake and chickenshit same time”. / Zombitappajat sanovat: ”They are playing our song”. ”Alright, let`s dance”. ”I think this is goin`wrong” ”Me too”. ”Ouu Noouuu…”

Brittileffa amerikkalais-kanadalaisen solttupaikan hirviörymistelystä. Yllättävän aivomässäisää menoa ja toimintaa aikalaisekseen. Hirviö hurja, hassu ja hirveä. Ja on tosiaan kasvoton. Mutta ei aivoton! Sillä tämä hirviö muodostuu aivoista ja selkäytimestä. Ja on tietenkin vielä vampyyriaivo (`mental vampire`), oikeastaan vähän eräänlaisen `aivoetanan` näköinen, mutta ei vauhtinen. Tämä imuhirviö mennä viipottaa kuin ajatus. Harmi että se tulee näkyväksi vasta viime metreillä. Nämä metrit pelastavat elokuvan, Stop-motion-aivot mylläävät ja mössäävät verisesti ja limaisesti pitkin maita ja mantuja, puita, puistoja ja pientareita. Talotkin ovat tuttuja. Enpä tiedä toista elokuvaa jossa ammutaan talossa, puutarhassa ja puissa puikkelehtivia aivoja! Tämä on onneksi taas näitä leffoja jossa hassutus ja vakavuus lyövät jämäkästi kättä.