Dead Dudes In The House (Usa-89)

Tai The Dead Come Home. Tromailu tämäkin. (Tuolla Dude-nimellä.) Ja hyvä sellainen. Hyvä-huono sellainen.

Autoja ja nuoria saapuu Kauhutalolle jälleen jonoksi asti. Ja jälleen talon ovet ja ikkunat sulkeutuvat, eikä kukaan pääse ulos. Vähemmän jälleen talossa mellastaa ilkeä, kähisevä, käkättävä, tuhiseva,  zombiintunut murhaajamummo. (Jota taitaa esittää ”vaari”.) Kekseliäästi tai tahattomasti nuoret eivät näytä zombiintuvan mummon suorittamasta purennasta (sellaista ei näy), vaan yleensä hänen tekosistaan, muista murhaustavoistaan. (Vai olisiko niin, että talo puree?) Erään duden ikkuna halkaisee kahtia (Talo Puree!) tyyliin pääpuoli pihalle, jalat lattialle. Silti hän on kohta kokonaisena zombina talon sisällä?!

Yllättävän verinen slashaily, zombeilu ”yllätys”lopulla. Jämäkkää keskisuuren tilan kauhua.

P.S. Olen jo pitkään pohtinut Vitsikirjan tekoa Sen nimi olisi Vitsikirja ja se olisi ”Vitsikirja vitsikirjoista”, eräänlainen antivitsikirja, niin huonoista `omista` (pyrin tähän)  vitseistä että ne ovat jo hyviä. Ainakin omasta mielestäni. Tämä elokuva on niitä elokuvia jotka ovat elokuvallisia vastineita tuolle, tuollaiselle kirjalle. Dead Dudes on eräänlainen `vakava vitsikirja` `vakava kökkökauhuilu` mehevällä, messevällä gorella.

P.S.2 Nyt on pakko pitää vähän pitempi tauko kauhisteluiden katsomisesta. Ei jaksa. No, jos joku tekee elokuvan isoista mutaatioperhosista, niin sen vois ehkä katsoa.. 🙂 Big, Bloody Butterflies!

Mainokset

Return of The Family Man (Etelä-Afrikka-89)

Etelä-Afrikkalaisessa(!) slasherissa pizzapoika joutuu keskelle huumemiesten välienselvittelyä, ja pakenee paikalta. Ja pakenee kavereidensa kanssa vuokraHuvilaan. (”Where are we going?” ”We are going to hell! No microwave, no phone, no tv!”) No jo on huonosti varustettu huvila! Mutta huonompaa on luvassa, tulossa, sillä sarjamurhaaja Family Man palaa rikospaikalle…

Mukavan kamalaa, karmeaa näyttelemistä, suorastaan surkeaa. Veristäkin.

Ihan toimivaa sunnuntaiaamuslasherointia.

Sorority Girls and The Creature from Hell (Usa-90)

Maan alla, alta Intiaaniproffa nostattaa harvahammaspatsaisen räkänauruisen (tai taitaa Proffa itse nauraa, vai onko Joku Korkeampi Voima kyseessä?) Muinaisen Miehen, maan päällä useakin `teini` sekä vankikarkuri pyörii ja pörrää ja ilmassa pörrää usempikin helikopteri. Ja tietenkin sisarkunta metsäilee myös. Eli sakeana sakkia maan alta yläilmoihin. Sakea slasher. Sakea sotku.

Mutta ei liian sakea soppa, ei mene padaksi. Liikkuvutta riittää. Ei liian kuiva keitto, ei kuivu, kutistu vedeksi. Juuri sopiva. Juuri sopivat mausteetkin; Slasherointia, tissejä, tyhmyyttä, typeröintiä.

Ei liian paksu pata, ei liian laiha liemi, litku, vaan juuri sopivan tyhmä typeryys tylsään lauantai-iltaan.

P.S. Jengin juoma `Bud Light` varmaan selittää jotain. Pitääkö vedestäkin vielä olla light- versio? Näköjään, ainakin Amerikassa.. (`Only in America…`)

Blades (Usa-89)

Golfgorea. Golfkauhua. No, sinnepäin.. Golfkenttärakennelmasta (mukana myös laajoja vesialueita) löytyy hiekasta kohoavia käsiä ja muuta möhnää. Mutta tuleva turnaus on pidettävä koska ”We are talking tv!” Wau! No, onhan se siinä tapauksessa pidettävä!

Tässä Troman(kin) julkaisemassa eräänlaisessa Jaws-johdannaisessa näytetään kyllä heinää halkovaa hirviötä, voimaa. Tai siis näytetään sitä lakoavaa heinää. Pitkään. Tai ruohoa, sillä kyseessä on omatoimista, omavoimaista golfkärry-niittokonegorea-ruohonleikkaajakauhua. (Ooops! Paljastus!) Mutta ei tämä tosiaan mikään Braindead ole (no mikäs nyt olis). Liian lälly, löysä, pitkä, puhelias….

Tanakka nimi, torso toteutus.

Tromahdus.

Pummi – Accattone (Italia-61)

Parhaita Pasolineja. Pier Paolo Pasolinin ensimmäinen elokuvaohjaus (apulaisohjaajana Bernardo Bertolucci) pyörii köyhien keskuudessa, niiden keskuudessa `jotka eivät kelpaa vankilaankaan` ja `pääosaköyhä` ei unessaan pääse edes omiin hautajaisiinsa hautausmaalle, hautajaiskulkueeseen hän kyllä osallistuu!!! Mutta heistäkin löytyy katupaskiaisia, paljonkin. Ei siis mikään pelkkä ja silkka `köyhien ylistys`, vaikka Pasolini siihen aikaan vielä vahvasti oli heidän puolellaan ja vaikka `pääosaköyhän` (loistava, Tomas Milian-maista `laiskaa` auraa, karismaa, vimmaa ja voimaa, näköä, olemusta, otetta omaava Franco Citti) matka onkin kuorrutettu kristustematiikalla.

Sujuvasti, voimakkaasti kerrottu tarina. Tanakka debyytti.

Haukat ja Varpuset (Italia-66)

Isä ja Poika (loistava koomikko Toto ja loistava poika Ninetto Davoli, Pasolinin luottokasvo) vaeltavat (en tiedä miksi, tietävätkö itsekään) pitkin (tyhjiä) moottoriteitä, tehdasalueita, maaseutupolkuja peltoja marxilaista liturgiaa jauhavan Korpin(!) kanssa tässä Pier Paolo Pasolinin hersyvässä, satiirisessa komediassa. Hersyviä, hienoja hahmoja, hersyviä, hienoja kökköjä keskusteluita, vakaviakin; Pasolinin elokuvissa kuolema on aina framilla; Tässä poika sanoo suoraan ”Mietin usein kuolemaa.” Ja että minkähänlaista se mahtaa olla… Isä vastaa ”En tiedä, kun en ole koskaan kuollut.” Parivaljakko näyttelee upeasti, tai no sanotaan että koko kolmikko, korppi on myös mahtava. Ärsyttävä hyppelijä. Miten se on saatukin hyppimään Isän ja Pojan vierelle? (Isä ja Poika ja Pyhä Lintu? Isä oppiikin välillä rukoilemaan linnun äänillä, Poikakin.. Mutta opitaan myös että kaikkia lintuja ei kutsutakaan visertäen, vaan pomppien!) Aikamoista pomppimista on elokuvakin, mutta selkeää sellaista. Välillä Korppi kertoo pitkän tarinankin entisajoilta. (Mukana munkkeina tietenkin Toto ja Davoli.) Siirtymät ovat oivia, lyhyitä; Nykyaika esitetään miesjoukon rautalanka-rivitansssi tanssiaskelharjoitelmana. Tekoluminen talvi halloweenkurpitsapäisine lumiukkoineen vilahtaa sekunneissa kalseaan kesään.

Kalseaa, mutta kieron, oudon hauskaa. Parasta Pasolinia.

P.S. Ja mikähän onkaan Korpin Kohtalo? Ai niin, alku ja lopputekstit, tekijäluettelot tulevat tietenkin tekstinä, mutta myös laulettuna!! Nimistä on yritetty (onnistuen) etsiä vähän loppusoinnillisuutta. Mainio idea, ja varsinkin mainio onnistuminen. Sekin.

Heart Attack (Puola-67)

Wojchiech Wiszniewskin ohjaama lyhytelokuva (7 min) on näytelty dokumentti sydänkohtauksesta autossa. Filmin, näyttelijän näkökentän aaltoilu, avantgardeilu, blurraantuminen, musiikin freejazzailu tekee asiasta ja elokuvasta kylmän tehokkaan näköisen. Julman. Onnistuneen. Herättäjän. Elokuvan lopussa lainataan Unescoa; Neljäsosa maailman ihmisistä kuolee sydänsairauksiin.

Male Animal (Usa-42)

Yhdysvaltojen `rally`-kulttuuri on parhaimmillaan/pahimmillaan yhtä aikaa sekä kiehtovaa että keskenkasvuista, railakasta ja tyhjänpäiväistä, jopa tyhjäpäistä. Amerikkalaisen elokuvan yksi peruspilareita ovat paatokselliset puheet `mielipiteen ja sananvapaudesta`. Tässä elokuvassa nämä kaksi asiaa yhdistyvät, erottautuvat toisistaan ja liimana, magneettina/erottuvana tekijänä on aviokriisi.

Komedia kertoo yliopiston opettajasta (Henry Fonda) jonka vaimo (Olivia de Havilland) ihastuu uudestaan nuoruutensa voimamieheen, jalkapallolegendaan. Tältä osin erittäin tuttua komediahuttua, mutta tätä ympäröi melkoisen `merkillinen`maailma, tai kaupunki. Se maailma on tämä kaupunki. Tuttua huttua sekin. Mutta nyt niihin `merkillisyyksiin`: Elokuvassa viitataan useastikin Yhdysvaltojen fasismiin, kauhistellaan kommunismia sekä anarkismia, kaikkia lähes aina syystäkin, sillä onhan sananvapaus iso asia,moniin suuntiin. Mutta kommunismista, anarkismista, ja varsinkin sitä tätä kautta siitä sananvapaudesta yritetään löytää kansalaisille, kaupungin yrmyille, vastustajille hyviäkin puolia; Opettaja aikoo pitää puheen jossa hän lukisi (ja lukeekin) anarkistin ja murhasta hämärässä oikeudenkäynnissä yhdessä Nicola Saccon kanssa kuolemaan tuomitun Bartolomeo Vanzettin kirjeen. En tiedä kuinka iso ikoni Confessions of a Opium Eaterin kirjoittaja Thomas de Quincey Yhdysvalloissa on, mutta silti tuntuu oudolta hänen yhdistäminen Edgar Allen Poeen ja Karl Marxiin opettajan omassa puheessa: ”Thomas de Quincey was an opium eater, and  Edgar Allen Poe was a drunkard, and Karl Marx was a communist”, mutta onhan siinä aikamoinen lause. Lisäksi Vapaudenpatsaasta vaahdotaan vähän väliä, vähän vaikka missä välissä.

Melkoisen harvinaisesti siis yhdistetään politiikkaa komediaan, mutta aviokriisin, `rally`-kulttuurin (tässä amerikkalainen jalkapallo paraateineen, pelineen) sekä sen politiikan (mainittujen asioiden lisäksi puhutaan mm demokraatti ja republikaanikaupungeista) väliset liimat kautta erotukset tekevät tästä aikamoisen sekavan kokonaisuuden. Onnellinen loppuratkaisukin tulee aivan liian nopeasti, mutta sehän on näiden elokuvien perinteistä lopetusmallia. Itse elokuvan nimenmukaista touhua ei oikeastaan ole kuin opettajan lyhyehkössä kännivaahtoamisessa, jossa hän puhuu mieseläimistä, tiikereistä ja kodinpuolustamisesta, mutta krapulan ja selviämisen jälkeen palaa tutuille urilleen. Ja siihen puheeseen.

Nykivä, sekava, mutta kyllä tämän kuitenkin kerralla katsoo.

P.S. Vielä näistä `ihmisoikeus ja sananvapauspuheista amerikkalaisissa (muidenkin maiden, mutta varsinkin amerikkalaisten) elokuvissa`-teemasta. Ne pyörivät mielestäni melko usein myös kornin pateettisuuden, pateettisen korniuden, patetian ja korniuden rajoilla. Tässä elokuvassa se puhe ei ole niitä pahimpia, mutta kyllä tässäkin niillä rajoilla käydään. (Opettaja vaahtoaa ihmisoikeuksista ja sananvapaudesta, mutta esim yliopistossa pelkkiä valkoisia opiskelijoita ja opettajia ja hänellä kotonaan musta palvelija.)

Gamma People (Englanti-56)

”The train is coming!” ”The train is coming!” ”The train is coming!” ”What does he say?” ”The train is coming!” (No, uskotaan, uskotaan…)

Elokuva alkaa kun kaksi äijää pelaa shakkia junanvaunussa. Ja he ovat vaunun ainoat matkustajat!? Yht`äkkiä tämä junan viimeinen vaunu irtoaa (irroitetaan?) vaunun matka jatkuu. Ja jatkuu samalla vauhdilla kilometrikaupalla tasaisella maalla!? Ilmankos ukot eivät huomaa mitään… Eivät sitäkään kun kaksi Hitler-jugendin oloista lasta (”Must be a pack of local teddyboys.”) kääntää vaunun toiselle raiteelle joka vie sen kaupunkiin. Kaupunkiin, jossa ei junaradasta huolimatta ole juurikaan junia nähty. Siitä tuo alun huutomyrsky. (Ei siellä ole muuten autojakaan…) Kaupungissa puhutaan saksasekotteista englantia, vaikka ollaankin `syvällä` Itä-Euroopassa, `Gudoviassa`……. Ja kun vaunu pysähtyy, vaarit eivät pitkään aikaa muka huomaa veturin ja muiden vaunujen puuttumista??????…… Kreisi käsikirjoitus vai kreisit papparaiset??..

Carnival verboten! Gudovian Hullunjulma, julmanhullu johtaja/tiedemies tekee säteillä nuorista pojista joko neroja tai päinvastoin. (”You mean idiots?”) Tämmöiseen maahan pappakaksikko saapuu…

Erittäin erikoinen, outo ja omituinen (strangeweirdandodd) sekoitus kauhua, komediaa, politiikkaa ja pöljyyttä. Erittäin julmia asioita käsitellään tällaisen sekosekoittimen läpi. Ei oikein pääse selvyyteen mitä puolta näistä korostetaan vai korostetaanko mitään. Mukana  genretyypillisyys, puolivälin pitkä, tylsä vaihe minnekäänjohtavine, paikallaanpyörivine keskusteluineen ja mukana myös toinen genren peruspiirre pitkä, pitkä pimeys.. Paremmin keksitty ja koreografioitu kohtaus oli kiviä heittävät zombit vuoristossa. Ei hyvä elokuva, mutta käsittämättömyydessään `mielenkiintoinen`.  Päänatsipojan yliärrräily ja näytteleminen karrmeaa kuultavaa ja katsottavaa. Varsinkin porukkana lapsilauma näyttelee todella vapisevasti. Kuin lapset. Eivät kuin robotit, mikä oli varmaankin elokuvan tarkoitus. (Ajatus-toteutus siitä että porukan alta kulmien pelokkaana pälyily  olisi pelottavan näköistä on kuolleena syntynyt ajatus-toteutus. Enneminkin hellyyttävän.) Älytön/”nerokas”,”kekseliään” kökköisen mitätön kohtaus on päälapsen ja toisen ukoista tappelu keinussa. Potkua perään. (”There`s a little child in all of us.”) Ei hyvä, tylsä, mutta `huikea`, hullu, `huikeanhullu`, `hullunhuikea` kohtaus. Ja elokuva.

-Outo, mutta tylsä. Tylsä, mutta outo.

Mitätönkin. Varsinkin lopetus. Tai toista katsantokantaa käyttäen, hörähdyttävä. Kerran.

 

 

 

 

The Violence Movie 1 (Usa-88), The Violence Movie 2 (Usa-88)

Kun roskan repii, tekee sydämestä, niin siinä käy kuin muunkin taiteen kohdalla; Jälki on ihastuttavaa, sydämellistä. Vaikka kyseessä olisikin ”vain” lyhytelokuvat. Mutta niihinhän parhaimmillaan pakkautuu se olennaisin.

”Hey Joe, it`s me, your best friend!” (Lopputeksteissäkin nimellä best friend.) Näin vähäsen ”Jimi Hendrixittäin” alkaa ensimmäinen (tai oikeastaan toinen) lyhäreistä ja tähän tosiaan on onnistuneesti, kökön, todella kökön, onnistuneesti saatu pakattua pelkästään sitä talosläsheröintiä; Lyöntejä, potkuja, juoksua, kökkö, todella kökkögoreilua talossa kaapista kellariin ja ullakolta uima-altaaseen… Ja kakkosessa sitten tuodaan painajaistyyliin, Elm Street-tyyliin, Freddy- tyyliin jne unimaailmaa mukaan. Ja jääkiekkomaskia, tiedätte minkä-tyyliin. Kakkosessa kisaillaan ja goreillaan jo jopa katolla!  Ja esitellään repaloitu Smiths-t-paita!! Ja lopputeksteissä kiitetään äitiä cateringista ja sitten vielä erikseen kiitetään gynekologia, urologia ja jopa peräpään proktologia!!! Eka kestää kolmetoista minuuttia ja toka peräti 19 minuuttia! Sydänjuurikamaa molemmat! Kesän parasta elokuvaa!

P.S: Ja elokuvissa soi mm Friday The 13th-säveltäjän Harry Mnfredinin musiikki!!??..