Murhamies on murhiin erikoistunut toimittaja (Spencer Tracy) ja Murhamies on oikein onnistunut, vanhan kunnon ajan (ajalleen harvinaisehkolla aiheella ja twistillä) yhdistelmä melodraamaa, sanailua sekä äksööniä.

Ja hyviä näyttelijäsuorituksia; Kärjessä mainittu Tracy, Lionell Atwill, William Demarest ja James Stewart debyyttiroolissaan.

Hyvää, kovaa kolkytluvun kamaa.

Billy Wilderin ohjaaman elokuvan alussa on varsinainen pussauspotpuri: Siinä Pariisissa pussailevat (missäpä muuallakaan) perinteisten pussailuparien lisäksi jopa, myös eksistentialistit ja patsaat, kenraalit ja koirat. Rakkauden pääkaupunki, oh la la! Ihan kivaa pikkupiikittelyä, ja sama meininki jatkuu tämän Pariisikuvauksen edetessäkin.  (”When a man sweats in the morning, it`s either because he´s had a very good night, or a very bad night,” /  What is he, a creature from outer space”” ”No, he is an american.”) Varsinainen piikki, loppupiikki on elokuvan koko elokuvan kestävä nuoren naisen (Audrey Hepburn) jopa idioottimainen, irstas rakastuminen vanhaan, rikkaaseen playboyhyn, Frank Flanaganiin. ( Tosin heinätön heinäseiväs Gary Cooper ikääntyneenä [no se onnistuu jo luonnostaankin], naistenmiehenä, playboyna [se ei niinkään. Playsenior,naistenukko?] ei ole paras valinta rooliinsa,  kumman kevyenköykäisesti hän roolinsa vetää. Liiankin kevyenä, tai oikeastaan liian raskaana; Cooper ei saa esiin yrittämäänsä `kyllästyneencoolin charmanttimiehen` olemusta. Siihen eivät auta jatkuvat jäykät liikkeet ja huulten mutristelut. Päinvastoin. No, kivana clouna on se että hän tilaa aina romaniorkesterin soittamaan hotellihuoneeseensa ollessaan siellä uuden tai vanhan valloituksen kanssa. Hänessä onkin hieman heinää, viljaa, vaihtelua. Vimmaa jopa. No, se megaloomaaninen, megaluokan naistenmies, minkälaista hän tässä yrittää itseään leipoa, siinä hän ei ole tosiaan kovinkaan uskottava, mutta esim kännikohtauksessa hänessä on ytyä. Ja on ytyä jopa vielä sen verran, että hän menee kännissä saunaan! Eikä tässä vielä kaikki, mukaan saunaan lähtee tuo mainittu orkesteri!! Siellä soittaessaan orkesterin puvut  paisuvat ja hikisottaantuvat  kuumuudesta, ja `keikan` lopuksi viulusta kaadetaan litra vettä!!! Kiva käännesuman aiheuttaja on se, että naisen isä on etsivä (maurice Chevalier) joka on palkattu seuraamaan Flanagania, ja nainen rakastuu tähän. Ja lopuksi Flanagan palkkaa saman etsivän seuraamaan Hepburnin hahmoa.

Tässä vielä tätä ihastujaa tosiaan esittää vuosikymmeniä nuorempi Audrey Hepburn. Hän on kyllä raikas ilmestys. Meininki kivasti seurattava. Vaikkakin älytön. Kiva ja kivasti seurattava iltapäivän välipalaelokuva. Mutta ei missään nimessä enempää. Siitä pitävät huolen ajoittainen yleinen laahaavuus, Flanaganin vahanaamazombi-`karisma` ja (rakkaustarinan) yleinen vääränvääntävä-epäuskottava älyttömyys.

Kuka muka? ”Sounds like unbelievable plot.” Tämä ei ole varsinainen Bruce Lee-kloonailuleffa, tämä on Lee`n kuolemanselvitysgenren elokuvaesimerkki; Eli siis selvitellään että kuka, milloin, missä ja miten ”murhasi”, ”tappoi” Bruce Lee`n. Oliko se Iron Fist-tekniikan taitaja (”And you said you killed Bruce Lee!” sanotaan surkealle tappelijalle ja tyhjänkehujalle) vai mikä?

Ron Van Clief (äijällä päällä t-paita, jossa lukee Ronnie Van Clief, Master Instructor [of] Japanese Goju) esittää tai oikeastaan on itsensä sekä Black Dragon ja hän on eräs etsijöistä kaverinaan Charles (La Pantera) Bonet. Monet ovat Brucen mysteerin, samoin kuin mysteerin etsijöiden perässä. Monet ovat myös elokuvan ongelmat ja tylsyydet: Se on keskigroovaavasti etenevä puolitoimintailu, puolitylsäily. Lyhyitä matseja on ripustettu roikkumaan muutamia, mutta eivät ole kovin kummoisia. Pääjuoneen ei oikein päästä kiinni. Kysymyksiä kysytään. (How did Bruce Lee die?) Sekavuus vaivaa.

Sekavuus sakenee loppua kohden onneksi matsien, mausteiden, matsimausteiden osalta pikkuälyttömyyksiin (sivustaseuraajanainen heittää käsilaukustaan, käsistään kuristajakauttamyrkkypurentakäärmeitä [hänellä itsellään ilmeisesti immuniteetti tai teräsiho]), kökkönäyttelemisiin (näytteleminen kökkööntyy loppua kohden entisestään) ja iskujen, lyöntien, ovenkoputusten äänet menevät elokuvan myötä yhä aikaisemmiksi itse tapahtumiin nähden. Mutta elokuva ei löydä koskaan tasapainoa toiminnan ja tylsyyden välillä, koska tylsyys voittaa matsit selvin numeroin. No. lopputaistelussa on latausta, latinkia, pituutta.

-Liehulahje-kung fua, lyhyitä matseja, puoliälyttömyyksiä, tylsyyttä. Bruce Lee-teema-touhu oikeastaan unohdetaan loppuvaiheessa lähes täysin.

Niin, entä se Bruce Lee`n tapaus tosiaan? ”There`s one way to be born, and hundred to die.”

-(>)Muutaman tunnin kuluttua katsomisesta elokuva olikin asettunut aivoihin, `lihaksiin`, reflekseihin, sydämeen sen suuntaisesti että tämän haluaa katsoa uudestaan. Jokin kutsu, muisto, (`uutuuden`)viehätys tässä kuitenkin kasvoi, muhi ja syntyi. Syntyi ja kasvoi.

”John?” ”Yeah?” ”Where are you goin`?” ”To the graveyard, gran.” ”You are a good boy, John.”

Jack ja Mary ovat  ”rokkareita”. John asuu isoäitinsä luona ja `nuoret` tapaavat tavata Johnin isoisän (ja isoäidin, tyhjä hautakivi jo valmiina) haudalla, ja heti filmin aluksi Mary kirjoittaa huulipunalla Gran!! tyhjään puolikkaaseen. Hän, he haluavat perinnön…

Mary on manipulaattori, mutta ei Jack`kään ole ”pekkaa” parempi. Mies mm kuvittelee itsensä nuoreksi natsiksi, joka porukoineen vie vanhuksia leireille ammuttavaksi. He siis suunnittelevat isoäidin surmaamista perinnön toivossa.

Tämä Amicus-yhtiön harvinaiseksi jäänyt seniorisurmakuvaus, karmaiseva nuorisoylistysdystopia, kolkko vitaalisuuden palvonta on alusta loppuun tietoisen ankea, harmaa, kalmea, kalsea, kylmä, likainen, pimeä, synkkä, tunkkainen, väritön mutta tekee tehokkaasti kyllä tiettäväksi että tällainen elämä, maailma, toiminta on pelkkää pahuutta, pimeyttä, julmuutta, sairautta. Tyhjyyttä. Tässä maailmassa ei ole valoa, värejä, toivoa. Tulevaisuutta.  Elämää.

Liiankin synkkä. Mutta niin on aihekin. Mieleenjäävä.

Hermoromahduksen kokenut `Big City`n kirjailija saapuu lääkärin kehoituksesta pikkupaikkakunnalle lepäämään. Mutta mies ottaa heti sijaiskämppään saavuttuaan kirjoituskoneen ja paperit esiin! Mutta onneksi vaimo on mukana. Hän laittaa koneen laatikkoon ja paperit roskiin ja viettelee hänet uusioasunnon lemmenpesän lemmenleikkeihin.. Mutta he eivät tiedä että polkupyöräilevä(!) okkultistitar tarkkailee heitä metsästä, ja kohta pyöräileekin heidän elämäänsä..

Jos näin voi sanoa, niin jazz-leppoisa (sähkökitara, pystybasso, piinallisen pinnassa olevat rummut) ja kiltti, dialogiton (vain selotusääni) elokuva seksihköstä okkultismista (pyllypaljas, rintarikas sellainen) ja ensimmäisiä näiden aiheiden yhdistelmiä. Aihe, jazz ja mustavalkokuvaus, softseksi yhdistyvät suht sykkivästi.

Koko elokuvan mittainen Itämaisen kitaroinnin, helistimien ja päällehakkaavan kaleeriorja-rumpusaundinen musiikkimatto vie katsojan 60-lukulaiseen, New Yorkilaiseen, softcoreaaniseen vaihtoehtomaailmaan, jossa kiltit okkultiaaniset kuviot, vampyyrielokuvamaiset läpihohtoyöpaidat ja karvamiehiset, paljaspyllyiset, rikasrintaiset muhinoinnit muodostavat pahuuden pyörteen…

Ei mikään alan klassikko, mutta omaa alkupään uniikkiutta. Huvittava kohtaus: Okkulttisisar, okkulltitistitar piirtää paperille ympyrän. Pimennys. Hän viimeistelee laajalleleviävää, monimutkaista, vaikeahkoa piirrosta. Sitten laittaa aurinkolasit paperin päälle ja polttaa koko p*skan! Ei taida mennä, ei taida olla ihan `protokollan` mukaan!! (Aurinkolasit muuten selviävät tulesta, ja ei muuta kuin silmille!) Onhan tää aika, Hellvetin (heh..) hyvä. Hyvää roskaa.

”Perhaps I am..mad” ”This is no hallucination.” ”The last I remember was a mocking laughter. Perhaps it was my own…”

`Avaruus`vampyyrit, seksi-natsit (vai mitkä lie, elokuvan alussa on pitkä luettelo) saapuvat `maahan`; vaihtoehtomaahan, vaihtoehtomaailmaan, vaihtoehtokaupunkiin. Kaupungissa ei näytä olevan kuin vaihtoehtojengiä, punkporukkaa. Kaduillakaan. Hämy-hörhö-lumemaailmaa. Aivan alussa kyllästyshuokasin, että taas tätä avantgardemaista negatiivikuvausta. Mutta kun selvisikin (muutaman sekunnin ajan), että tällä ylivalottuneella valkoisuudella ehkä kuvataankin sitä miltä auringonvalo vampyyreista näkyy ja tuntuu, niin sehän on hieno idea.. Ja selviää myös, että kävelykeppiä ja/tai sateenvarjoa voi käyttää vampyyrintappovaarnana. Mutta tätä ei ole oikeastaan tosiaan kuin muutama sekunti, vaikka vampyyrielokuva muka onkin, koska pitää päästä pornoilemaan, provoilemaan.. Ja taitaa vilahtaa kohtaus, jossa vampyyri ei näy kuin peilissä. Sehän on aivan mainiota. Vielä kun vampyyri olis valkusipulia rakastava pappi. Eikä tämä tähän, tässä minään vitsinä… Mutta on tässä tällainen mainio juttu: Nämä vampyyrithan eivät pelkää valkosipulia, mutta pelkäävät vhs-kantta johon on kirjoitettu Andrei Tarkovski! Tähän teemaan liittyy myös paikka missä elokuvassa paljon aikaa vietetään; Kyseessä on (joko elokuvaa varten rakennettu tai olemassa oleva) undergroundbaarin -ja videovuokraamon yhdistelmä. Seinillä mm Anthropophagouksen ja tietenkin Nekromantikin julisteet.

Mutta enimmäkseen: Pornoilua, provoilua, semisplatterointia…

Tämä on eräänlainen mustavalkoinen versio, tai oikeastaan ylitys, yritys Slava Tsukermanin Liquid Sky`sta. Ylitys siksi, koska tässä myös pornoillaan, ja yritys siksi, koska tästä tuli toisteisen tylsä (porno)provokaatio. Tyhjästä provoilusta vielä, elokuvassa myös (teko-)oksennetaan vähän väliä. Mutta mielenkiintoinen teos yhtä kaikki; Avantgardekuvaus tekee elokuvasta paremman kuin se oikeasti on. Ja lisäkatsonnat. Näiden ansiosta pornoilu asettuu paremmin elokuvaan. Ja vie, vähentää provoilua pois silmistäni, mielestäni. Vaikkakin ohjaaja ja muutkin(?) tekijät nostivat nimenomaan sitä haastatteluissa framille? Minulle tämä/tässä alun, ensimmäisen katselukerran tylsä toisteisuus tekee toistuvien katselukertojen jälkeen tylsästä elävän, provakaatiosta vain katoavan sanan. Eli ”kertomus” siitä kuinka elokuva muuttuu katselukertojen myötä; Minua alkoi ensimmäisen katselukerran (sekä elokuvan että haastattelujen) rasittamaan ohjaajan `Lisäsimme pornon provokaationa`-heitot. Ja provosoiduin itsekin alussa provosoitumalla; Melko paska elokuva. Halusin antaa ( 2012 kuolleelle!) ohjaajalle ”jotain” takaisin tästä heitosta. (Milloin opin, että älä arvostele haastatteluja, vaan elokuvaa?! Arvosta omia ajatuksiasi siitä, elokuvasta, kirjasta jne [vaikka myöhemmin muutaisitkin mielipidettäsi] Älä eksy liikaa teosten ulkopuolelle. Älä anna muiden vaikuttaa. Ainakaan näin nopeasti.) Hän teki hyvän elokuvan. Heitostaan huolimatta.

”We are the World. We are the children.”

P.S. Ja kyllä mä tätä ohjaaja Carl Andersenin ohjaamaa elokuvaa katson vaikka joka päivä kuin hänen vuoden-90 tökeryyttään, harhauttavasti, tökerösti ja kökösti `kansainvälisesti` nimettyä Mondo Weirdoa. Se, viimeksimainittu on kuin huono, vähän rajumpi ja reilusti ylipitkä industrial- punkbändin video. Tylsä. Vampiros Sexokseen on kuitenkin ripoteltu kekseliäitä kohtauksia sen verran koko elokuvan mitalle, ettähomma pysyy  mielenkiintoisena, tylsää ei pääse tulemaan.

`Jälleen` Lappi on seksin, kauhun, kuoleman, tuskan tyyssija. Ruotsin Lapin. Mies on muistelumatkalla Kungsledenillä. Hän oli kymmenen vuotta sitten vaeltamassa nuorehkon naisen kanssa. Vaellus oli dramaattinen. Niin on nytkin.

Ei ihan onnistunut draaman, mystiikan, jopa kauhun, campin ja trashin sekoitus. Parasta elokuvassa sen maailmaan hyvin sopiva elektroninen, kokeellinen musiikkiraita. Tämä `taiteellistaminen` on toimiva elementti. Mutta kokonaisuus on muuten vähän levällään. Parhaimmillaan, tiiveimmillään elokuva on sen tanakassa trailerissa. Siinä on sommittelua.

Tämä elokuva ei ole niin eks eikä seksploitatiivinen kuin mainonta (esim katsotun Superklubbkasin dvd:n kansikuva ja tekstimateriaalit), vaan enemmänkin draama lesbiaanisella twistillä. Tai pikemminkin draama lesbiaanisten vivahteiden surullisesta torjunnasta valtaväellisestä vinkkelistä työpaikalla, tässä pesula. Onnistunut aiheessaan. Hyvään draamaan viittaa myös se, että Eva Dahlbeck sai pääosastaan vuoden -65 Ruotsin Guldbagge- palkinnon sekä se että elokuva perustuu suomalaisen Walentin Chorellin näytelmään ja käsikirjoitukseen. Draaman kruunaa vielä se, että musiikin on tehnyt 60-luvun Puolanero Krysztof Komeda ja seksploitaatioon viittaa vähän kuvaaja Mac Ahlberg. Eli kyllä tämä vähän myös genre-elokuvakin on. Siihen viittaa myös tuo dvd- julkaisija Superklubb8. Voi kun Suomessakin olisi tällainen genrejulkaisija, mutta ensin pitäisi olla niitä genre-elokuvia (tarpeeksi) julkaistaviksi.. 🙂

Kokeellisen elokuvan ohjaaja Adolfas Mekasin (kokeellisen elokuvan ohjaajan Jonas Mekasin veli) elokuvassa kaksi moukkamiestä on rakastunut samaan naiseen, mutta he näkevät hänet eri näköisenä! Joten häntä esittää kaksi eri naista. Oivallinen idea ja toteutus! Mutta miehillä menee paljon aikaa ja elokuvaa myös jeepillä tiheitä metsärisukkoja rymistävien ja jalkapatikassa tehtyjen metsuri (tukkeja kannetaan jokeen), metsästäjä (näkymättömän karhun saalistusta, myös mammutin, norsun luu löytyy), sota (näkymättömien vihollisten etsiminen, Vietnam?) sekä talvi, lumi (pulkkamäistä ja lumipesuista alastonjuoksuun hangilla) leikkeihin. Ja jokajouluisiin riiausretkiin. Kesä ja talvi vaihtuvat villisti, samoin hahmot. Vermontin seudut; hienot pittoreskit pikkukaupungit ja jylhät joet ja metsät kuvittavat elokuvaa mahtavasti. ->

-> Katsojana, katsojina elokuvassa; Metsät, varsinkin puut, vuoret toimivat elokuvassa katsomoina. Puiden oksilla istuu ja seisoo ja vuorenhuipulla tanssii isot ihmismäärät päähemmojen touhuja ja toilailuita seuraten. Kiva ”piiloitettu” kikka.

Elokuvassa liikaa nopeutettettua komediakaahausta, mutta myös toimivaa toistoa (ilokänninen mies kantaa muutaman kerran jatkuvalla kohtaussyötöllä joululahjoja ja halkoja taloon), hyviä musiikkiosuuksia (mm mies haitaria joessa ja jousipyssyn narua[!] metsässä soittaen) ja kahden tollon epäonnistuneiden eräretkeilyiden kökönhupaisaa kuvausta (ison kattilan pohjalle pari nötköttipalaa palamaan ja kattila ripustetetaan romahtaen narun nokkaan valtavaan tulikokkoon, lahossa, nojallaan olevassa metsästysmökissä nukutaan soutuveneessä ja kun herätään aletaan heti vimmaisena lattialla soutamaan.)

Ärsyttävän monipuolinen kattaus; Materiaalin paljous on uuvuttavaa, mutta samalla yksityiskohtien runsaus antaa eväitä useille, useille katsomisille.

Tässä espanjalaisessa hörhöilyssä, kauhuilussa Chicken (!Dennis Hopper(!) hallusinatoorisesti, hullusinatoorisesti kaahaa ja kauhoo läpi pienen espanjalaiskaupungin katuteurastamisten, kerjäläisten, kirkonkellojen, kuorojen kaaoksen läpi.

Kaupunki on `vallassa`, hippien, Hollywoodtähden (Carroll Baker), Hopperin Dennis Hopperiaanisen ali-ylinäyttelemisen, paikallisten vallassa. `Taivaan vallassa`

Baker, entinen Hollywoodtähti, luottoroolissaan. entisenä Hollywoodtähtenä, loistaa.

Innostavan, kiinnostavan, onnistuneen heiluva, höperehtivä teos joka tempoo vähän vaikka minne suuntaan esimerkiksi `genreen kuulumattoman` musiikin (sirkussellaisen, Jenkkijazzmusikaalisen, torvitoitottavan, paikallisen) voimin. Ja tietenkin hämärän hörhökauhun, hörhökauhuisen hämäryyden, paikallisen ja  Jenkkikulttiuskonnollisuuden voimin. Mitään Jenkkinimistä, rajua, riipivää, riivattua, riivatunmoista, valtavaveristä Bloodbathia elokuvassa ei kyllä ole. Mutta elokuva on kuitenkin onnistuneesti osiensa summa.