Cutting Class (Usa-89)

Näppäränniminen, mutta tylsä tökeröily, kouluslasher, jossa Brad Pitt uransa alkuaikoina.

Mainokset

Ransom Baby (Kreikka-76) – Eteerinen voimaballadi

`Etelä-Amerikkalaisten toverien` (maata ei mainita) auttamiseen erikoistunut terroristiryhmä ryöstää heist-”tyyliin” kasinon, Lainausmerkit siksi, että sekä suunnitelma, teko, toteutus ja seuraus on enemmän träshiä kuin cäshiä; Kasinon turvallisuusjärjestelmäkartan ryöstäminen on helppoa kuin kävely, kasinon puhelinvaihteeseen pääsee puheluita kuuntelemaan vain sanomalla olevansa puhelinkorjaajahemmo ja ryöstön jälkeinen idea on varsinainen aivopierunleimaus; Pyöritellään setelit yksi kerrallaan tupakoiden sisään(!) ja tulliin!! Oli oppinut homman kuulemma venäläiseltä prinssiltä?!

Elokuvan alku on aikamoisen ankeaa ja kankeaa (yksi terroristeista sanookin: ”What if you told us something instead of chattering around”), mutta varsinkin viimeinen puolituntinen on kuin tiukasta, tunkkaisesta italocrimestä. Erikoisuutena on useiden päähenkilöiden (sekä hyvisten, että pahisten) aika aikaisetkin kuolemat. (Ei kuitenkaan elokuvan loppupuolella tapahtuvan, elokuvannimisen, poliisin pikkupojan kidnappaus. Poika selviää, mutta selviävätkö muut? Tavallaan tavallinen-tyypillinen lohduton lopetus.)

Eteeristä käheyttä. Loppujen lopuksi onnistunut epätyypillinen ja tyypillinen (Kreikka-)crime. Elokuvan tunnusmusiikki, toistuvasti kuuluva eteerisen käheä ja raukea voimaballadi tekee tarinaan sopivaa melankolisuutta.

Ja jälleen mainosmateriaaliliioittelua; Elokuvan julisteessa, kannessa esiintyviä kommandopipo- konekivääriryöstäjiä ei leffasta löydy.

City in Panic aka The Aids Murders (Kanada-86)

Tässäkin elokuvassa on tyhjää tunkkaisuutta, mutta se kuvaakin tyhjää maailmaa. Fobian ja hysterian täyttämää sellaista. Homofobian ja aids-hysterian.

Pakettiautolla(!) liikkuva gialloasuinen tappaja tappaa homoseksuaaleja.

Pahuutta, mustaa, fobiaa. Tunkkainen goreilu, avantgardistis-brutaaleilta ”taideteoksilta” näyttävät poliisien rikospaikkakuvat, päällejyräävät ääniraidat sekä katu”realismiin” ja kauhujännäriteemaan upotetut (lue: pintaan painetut) yleiset eksploitatiiviset elementit ja moneen suuntaan lonkeroivat turhat, tyhjät fobiat tekevät tästä murhaajan, radiokommentaattorin, eksploitatiivisen kolumnistin sekä poliisien piinallisesta piirileikistä pirullisen aikansa peilintakakuvan. Peilin takanahan ei ole mitään, mutta tämä elokuva, tarkoituksella tai tarkoittamattaan, väittää että on. Pahuutta, mustaa, hysteriaa. Kuolemaa. Ne ovat kyllä ihan täällä peilin oikealla puolella, joten voisi luulla että niitä ei ”tarvitse” ”kätkeä” tällaisen tunkkaisen neo-noir puoli-epä/todelliseen maailmaan. Mutta tässä juuri tuollainen ”kätkeminen” tuo (tässä tapauksessa aids)hysterian pirulliset koukerot esiin. Kaikessa raadollisuudessaan. Kaikessa tunkkaisuudessaan. Tarkoituksella tai tarkoittamattaan.

-Mieleen jäävä halpisshokeeraus, joka tuo fobioiden ja hysterian mekanismit esiin.

 

P.S. Elokuva viittaa monta kertaa Fritz Langin M-elokuvaan; Elokuvan juliste nähdään, elokuva mainitaan, murhaajan merkki on M, murhaajan medianimi on M.

The Quiet Woman (Englanti-51)

Tässä tylsyydessä ja typeryydessä Quiet Woman ei ole immeinen, vaan senniminen baari/majatalo. (Paikan piirroslogo on järkyttävä ja typerä; Lukko on lyöty naisen huulten läpi.) Järkyttävän tylsä ja typerä on myös koko elokuva; Pieneen paikkaan sijoitettu järjetön, mitätön, olematon ja piipittävän pienen pieni juonenmitättömyys; Pienen paikkakunnan uusi majatalon/baarinpitäjätär tutustuu puolirikolliseen, puolikivaan kundiin ja juoni ”kulkee” laahaavanlaiskasti ”eteenpäin”. Filmin puolivälissä naisen vankilasta karannut exä saapuu paikalle ja juoni ”kulkee” laiskanlaahaavasti ”eteenpäin”. Myös kiva-miehen exä (joka tietenkin tietää, tuntee naisen rikollismiestaustan) saapuu ja juoni ”kulkee”, no, ei minnekään!! Elokuvassa ei kerta kaikkiaan tapahdu mitään!!! No, väkinäinen loppuratkaisu – Vai muka trilleri!

John Gillingin(!) ohjaama elokuva on harvinaisen, järkyttävän hampaaton, huono ja valju ”jännäri”mitättömyys ja typeryys. Onkohan tylsin ”trilleri” jonka olen nähnyt?

Green Man (Englanti-56)

Freelance-wannabe-bommimies (Alastair Sim) räjäyttelee elokuvan alussa elämänsä alkuaikoina tuomarinnuijaa, jalkapalloa ja laivankastajaissampanjapulloa. Sitten tulee sota ja hän `vetäytyy eläkkeelle`, koska kilpailu oli liian kovaa räjäytysrintamalla ja hänestä tulee kellontekijä. Mutta  hän alkaakin, tylsistyneenä, vanhana hiusrajoitteisena oudokkina stalkkaamaan Sir Gregory Upshottia, pankkiiria, poliitikkoa, porvaria. Eikä Green Man viittaa amatööriin (vai viittaako?), vaan saman, sennimiseen majataloon. Loppuratkaisut tapahtuvatkin tässä, tämännimisessä Majatalossa. Elokuvan Suomi-nimi onkin Majatalon salaisuus. Mutta maaninen pölyimurikauppias, (nimeltään William Blake!!) meinaa, taitaa selvittää, sotkea koko kuvion?… Varsinkin kun hän löytää verta matolta… (”Murder?! Oh No!!..) Ja viittaako elokuva ei mihinkään, kaikkialle, kintaalla?… Vai mitä sanotte kohtauksesta jossa kauppias alkaa flyygelillä soittamaan sormiharjoituskappaletta nuottinaan avantgardistinen taulu, mutta soittimeen tungettu, ulosretkottava käsi (ehkä lopuuruumiskin) estää soiton?

Oivallista piikikästä, pisteliästä Brittikomediaa brittijäyksitelystä ja sen vastustamisesta sekä varsinkin niiden yhteiselosta, ylistämisestä. (=Brittiläisyys? Vähän samoin kuin Suomessa vastustetaan asioita kahvi/kaljakeskusteluissa, mutta ei muualla. Mutta Suomessa ilman piikkejä. Ja Englannissa ilman `suoraansanomista`.) Lähes kaikin puolin katsottava Brittikomedia, mutta absurdius lässähtää lopussa kun pahistelu ja rakkausnousu pitää liian nopealla tahdilla saada päätökseensä.

”There is an explanation.” ”What?” ”Mmmhh…”

The Extra Day (Englanti-56)

”I wish you good luck, and goodbye!” En osannut heti hypätä (enkä myöhemminkään) komediaan tätä elokuvaa katsoessani, ja vielä vähemmän osasivat näyttelijät. Karmeimman laidan brittikomediaa, nyt sen tajuan. Mutta myöhäistä…

`Jolly good humour!` Jooppa joo… Elokuva kertoo elokuvan viimeisestä filmirullasta joka putoaa lonksuovisen pakettiauton perästä pellolle ja katoaa. Sittenpä järjestelijä (Richard Baseheart!) joutuu lähtemään etsimään siinä esiintyneitä `extroja` uudellenkuvauksiin. ”But the extras have no contract!” Niinpä niin…  Ja kun extrat ovat kyseessä ja aikaa on päivä, niin siitähän tulee ”taidokkaasti” elokuvan nimi! Tulee mieleen kotimaiset komediat…

 

Toukokuun taika (Suomi-48)

No, tässä toinen. Toukokuun taika on sitten enemmän sitä rakkaustarinaa, rakkauskomediaa. On tässäkin älyttömyyksiä, mutta niitähän voi aina laittaa komedian piikkiin. Mutta ei aina, eikä jokaista, tässäkään.

Eeva-Kaarina Volanen esittää tyylilleen uskollisesti hyvin, hyvällä draamalla ja hyvällä huumorilla, tavaratalomannekiinia Ja Ekke Hämäläinen pikkuisen perässä muusikkoa, säveltäjää, eli `frakki-idioottia`!,  ja he tietenkin monen (huumori)mutkan kautta `löytävät` toisensa. Löytämisessä on älyttömyytensä; he asuvat tutustumisensa jälkeenkin sattumalta vierekkäisisissä ullakkohuoneissa, naapuruudestaan tietämättä, toisistaan haaveillen. Tarkoituksellista älyttömyyttä ovat Amerikan yleisradio(!!), jonka sävellyskilpailun muusikkomme voittaa. Sitten on nousuja ja laskuja, mutkia ja kurveja, metsässäkin käydään ennenkuin parimme saatetaan yhteen.

Ja voi taas näitä roolinimiä: Nää lyhyet etu ja sukunimet ovat näissä voimaa: Tuija Suvi (Imdb:n mukaan Savi!), Asko Kari, Pirjo Mela!

Tuli lyhempi arvio kun tuosta edellisestä, koska Taikayössä oli niin paljon myös huonoa, heittelyä, erisuuntauksia että niitä piti ruotia. Tämä on paljon suoraviiseimpi, yksinkertaisempikin, kokonaisempi ja siksi myös vähän parempi.

Taikayö (Suomi-54)

Laitetaanpa pari keväistä elokuvaa syksyn `harmauteen` Taikayö on (taas) tukkilaiselokuva, joka perustuu (taas) Reino Helismaan tekstiin. Ja lauluihin. Ja vähän muidenkin.

Ei Helismaassa mitään vikaa, hänen käsikirjoituksensa onnistuukin elokuvan puolivälin yli. Alkuvaiheessa odotinkin, toivoinkin että tästähän tulee ihan perinteisen suoraviivainen rakkaustarina, mutta sitten mukaan pitää ängetä Helismaan herrainhon ja välillä suoranaisen vihan takia päälleliimattua elitististen ylioppilaslakkipäisten nuoriherralierojen kieroiluja, vanhan varkaustapauksen esiintuomista sekä kliseistä ja erittäin epäuskottavaa sukulaisuussuhdeselviämistä. Ei ”yllättävissä” juonenkäänteissä ja siihen ympätyissä loppulaskuissa ja nousuissa tietenkään mitään vikaa, jos ne on tehty hyvin, tai edes siihen suuntaan. Tässä ei ole.

`Kasvot arvilla ja sydän hiilenmusta`. Alkutekstien alussa lukee ”Menneiden aikojen romantiikkaa.” Sijoittuu epäuskottavahkosti vuoteen 1907. Uusi nuori keittiöapulainen (Tuija Halonen) saapuu avuksi emännälle (Siiri Angerkoski) joenranta-ruokakioskille. Paikkaa johtaa jatkuvasti känninen patruuna (Uljas Kandolin) ja hänen apurinaan puolijuoppo kymppi (ei kovinkaan monissa elokuvissa näytellyt Eero Kosteikko). No, puolijuoppo saattaa laittaa korkin kiinni, ja tässä käy juuri niin, sillä hän huomaa ajoissa kännipatruunan pahuuden. Paikalle saapuu myös nuori mies (Heikki Heino) ja karjalainen kulkukauppias Verneri Jokainen (! Nimestä väännetään tietenkin väärinkäsitysvitsi) ja nuorimies tietenkin rakastuu nuoreen naiseen ja Jokainen(!) emäntään. Ja tietenkin ajan myötä myös toisinpäin. Mutta vanhapari taitaa tuntea toisensa jo ennestään. (Emäntä pitääkin pitkään kasvoillaan älytöntä sideharsokerrostumaa!) Ja sitten elokuvaan astuvatkin mukaan myös nuo muut mainitut päälleliimaukset ja älyttömyydet.

Kyllä tämän melko sujuvasti katsoo, sen lopunkin, vaikka siinä nikottelemista riittääkin ja kyllä se tökeryydessään ikävästi särkee elokuvan tunnelman, eikä sitä lopun kivat hempeilyt enää pysty nostamaan alun tasolle. Lopussa Halosenkin nuorinais-hahmokin laitetaan lausumaan älyttömiä, mutta myös tahattoman hupaisia herrainholauseita ja purkauksia (”Hän on kaupungin herra, vaikka väitti olevansa kulkuri.” Tuskin hän pitäisi siitäkään että tyyppi olisi jatkanut kulkuroimistaan.) Mutta yksi elokuvan `suuria pelastajia` on puolivälin krouvissa tullut telttasirkuskohtaus. Siinä klovnia esittää itseoikeutetusti itse Masa Niemi, Pätkä (`Missäs mies noin lyhyeksi leikattu?` `Minä kasvoin vain sunnuntaisin`.) Hänen klovni-taiteilijanimensä Mr Small, maailman lyhin mies. Muistelin, mukana myös Voimamies Maciste, mutta hän taitaakin olla Samsonoff (Hannes Veivo). Näyttelijätyöt elokuvassa keskinkertaista, Korhonen (jälleen) paras.

`Tässä yössä on sellaista taikaa, että se parantaa sekä kasvot että sydämet`

P.S. Elokuvassa lauletaan mm tietenkin Taikayötä, mutta myös  Säkkijärven polkkaa ja Koivua ja sydäntä, Leskiäidin tyttäriä. Ja tukkilaiselokuva kun on, Tukkipoikaa huoletonta.