Flesh Eating Mothers (Usa-88)

No, nyt Eisensteinointi laajenee leveyksiiin, levenee laajuuksiin!; Nyt Hary Eisenstein hoitaa sekä pääkuvaajan että leikkaajan hommat!

Kuten elokuvan nimikin kertoo, äideistä tulee kannibaaleja pikkuisessa (no, missäpä muuallakaan) Jenkkikaupungissa jossa yli-ikäiset (no, mitkäpä muutkaan) `tytöt` ja `pojat` alkavat selvittämään tilannetta. Mukana poliisi, joka tavan vuoksi kysyy `onko ketään kotona` kotiintullessaankin, tutkijat joiden mikroskoopista näkyy animaatiota (hauskin, paras idea) ja lääkäri, jonka seinällä on tussitekstatut laput sukupuolitautien oireista sekä niiden tunnetuista kantajista: Julius Caesar, Napoleon, Al Capone, (väärinkirjoitettu) Paul Gaugin, Hitler, Idi Amin.

Vaikka elokuvan jälkimmäinen puolisko on jämäkämpää jauhantaa, niin silti keskivertokauhukomedia. Mutta kyllä tämän toiseenkin kertaan katsoo..

Mainokset

Suckling aka Sewage Baby (Usa-90)

Leffan alku: Nukkuva nainen viedään kotoaan sairaalaan, jossa vähäverinen, yläosattomissa liikkuva puputyttö-sairaanhoitaja kulkee vähäverisen kirveen kanssa. Ennen kirurgointia nainen kuitenkin herää. Painajainen. Nainen menee vessaan, jossa hänet taas tapetaan. Sitten nainen on taas sairaalan sängyssä…

Sitten siirrytään historiaan: `Ilo`talo-abortti`klinikka`-lautakasatalossa abortoitu sikiö joutuu viemäriin, jossa hänestä kasvaa myrkkyhirviö… Talon ovien, ikkunoiden takana, metsässä(???) sykkii jotain. (Iso oksennus!!!???) Se estää porukoilta ulospääsyn, ja hirviö on myös sisällä…

Erittäin huonoa näyttelemistä, huonoa Halloween-tunnarointia, sottatehosteita. Hyvän huonoa roskaa. Kuvaus on astetta parempaa, ja eihän se voi muuta ollakaan, koska, kun, kuvaajan nimi on Harry Eisenstein!!

 

Kill me quick, I`m cold (Ita-67)

Feikkikreivi ja kreivitär (Jean Sorel ja Monica Vitti) yhdistävät `voimansa` ja jatkavat rikkaiden huijaamista siskona ja veljenä tässä tylsääkin tylsemmässä jaarituksessa. Kuuskytluvun värimaailmakin kalpenee kun tämä kaksikko jauhaa ja jaarittelee samoja juttuja (esim kun he törmäävät vahingossa putkessa toistensa selkiin, on se heidän mielestä joka kerta räkänaurun paikka, katsojasta räkäitkun) eikä elokuva etene mihinkään vaikka paikat vaihtuvat. Sillä elokuvassa kyllä harrastetaan jonkikin verran matkailua, mutta yhtä tylsää taaperrusta se aina on, vaikka `värikkäästi` paikat tosiaan vaihtuvatkin. Mihinkään ei päästä. Elokuvan alkupuoliskolla suht kiva ja mukava poprokki siivittää menoa, mutta kun se esitetään jokaisen autolla-ajon,  vene`hurjastelun` ja jopa kaupunkikävelynkin taustalla, alkaa kivuus ja mukavuus `mukavasti` ja `kivasti` karista…

Nyt näyttelijätyökään ei pelasta tätä paarustamista, puolivaloilla mennään silläkin osastolla. Kaikennäköistä koru, raha ja mitä vielä-ryöstöjä suunnitellaan ja tehdään, mutta enimmäkseen höpötellään. Uskomatttoman laiskaa `menoa`. Ehkä (ei varmaankaan) tässä on yritetty tuoda esiin (rikollis[t]en) raukeaa arkea ja juhlaa, sekin sössien. Miten elokuva voikin olla näin tylsä!

”We are like amateurs. We are just uncapable in this field. This murder-nonsense is just not our game.” No niinpä!

The Guernica Tree (Esp-75)

(Fernando) Arrabalin ensimmäinen ja toinen elokuva, Viva la Muerte ja I Will Walk Like a Crazy Horse ainakin sivusivat Espanjan Sisällissotaa, liirasivatkin siellä. Kolmas elokuva, The Guernica Tree on siellä koko ajan, ja onkin vaikuttava elokuva lajissaan, eikä siinä ole kahden ensimmäisen elokuvan välillä tekorankkoja ja tekosurrealistisia kohtauksia niissä määrin mukana. Ainoastaan elokuvan alun toistuvat hyökkäykset, turmelemiset ja tärvelemiset Kristuspatsaiden ja maalausten kimppuun ovat itsetarkoituksellista ilkeilyä, ilkamointia, irvailua ja irstailua, sakean sokeaa shokeeraamista, halpaa ja halpahintaista häpäisemistä.

Jos jättää nämä alun typerän lapselliset loukkaukset sivuun, niin tämä Historiaan, Picasson maalaukseen ja Arrabalin melko totuudenmukaiseen (ilman tosiaan sitä tyhjää surrealismia) versioon niistä on tämä julma ja vaikuttava elokuva`elämys`. Heittomerkit eivät tarkoita negatiivista, elokuva on vain tosiaan kai lähes totuudenmukainenkin ja julma, että elämys ei ehkä ole se sopivin sana sitä kuvaamaan, mutta en nyt muutakaan sanaa tähän keksinyt.

Blue Vengeance (Usa-89)

Juoneltaan (lähtökohdiltaan) ”tavallista” kostoelokuvaa. Ex-coppi alkaa metsästämään Mirror Man-murhaajaa, kun vanha poliisipartneri on tapettu..

Vähäveriseksi haukuttu, mutta mulle menee juuri mainiosti.

Iskeväniminen kosto-surrealisointi, jossa itseään viiltelevää Peilimiestä (kylillä hän vetää aseet esiin, pyövelinkirveitä myöten, nahkatakin niskasta), punk-hevististä Lunachiks-bändin liioittelevaa (bändi sekä yleisö; rumpali hakkaa rumpujen kehäosaa lattiassa, soitto edestakaisin sahaavaa riehuntaa, muutama hemmo pyörii breakdance-punkistisesti paskaisella lattialla) keikkaa, haarniskaa,”pyssy”-putki ja polkupyörä-hyökkäysvaunuyksikköä (pyörässä nössöisesti etukori, tai sitten se on vastaavasti varastoivan asearsenaalisen ideoivainen. E.T. goes war!) ; Heavy rockin ja muinaismuskeloinnin pyhä/epä liitto saumautuu (j)ysäri-massamurhaajan maailmoihin. Ja siihen kostoon.

Greaser`s Palace (Usa-72)

Varsinainen happo-trippailulänkkäri. Outo `uskonto`western. Musta pukupäällinen, tanssiva ja laulava Kristushahmo laskeutuu laskuvarjolla Villiin Länteen. (”I`m on my way to Jerusalem to be an actor and singer.”) Siellä, Lännessä, Matkalla tavataan mm jatkuvasta ummetuksesta kärsivää PikkukaupunkiPomoa (vessakäyntiä yritetään jatkuvalla syötöllä juhlistaa ja ummetusta karkoittaa kaltereiden takaa sellistä soitetuilla torvisoitoilla, bändi putkassa), saman henkilön tappamista useaan kertaan kautta kuolleistaheräämistä, rauhanpiippu ja höyryluola-trippailua, törppöä, toivotonta taikuria, miesnunnaa, naismunkkia ja cowboyhattuista lakanakummitusta(Holy Ghost?…)…

Aikamoista El Topoilua siis kyseessä, mutta kyllä tämä huojuu hullusti, huojuu hienosti aivan omilla jaloillaan ja omilla ansioillaan. Sekava sakki, mutta oikeastaan aika hullun selvä, hullun toimiva pyörähdys. Tarina on soikio, spiraali, sotku ja selviö. Nautin tämän hullun, sekavan, hullunsekavan, vaihtelevan, kiteyttävän, kipeyttävän tarinan katsomisesta. Kumma, julma tarina.

Robert Downeyn isän ohjaus, Robert itse mukana julmassa `pikku`roolissa pikkupoikana.

Kristustarina.

”If you feel, you heal.”

”I can crawl again!…I can crawl again!…”

Johdanto: Jumala ja Joulupukki. Aavikolla. Elokuvassa myös mustiin pukeutuva `Jumala`, joka toteuttaa toiveet, toiveen.

Mantis in Lace (Usa-68)

Trip goin` bananas – Matka menee banaaneiksi. Ja jälleen lsd!

Strippari-trippari Lilasta tulee lsd:n takia tappaja. Seksi ja tappokohtaukset on valaistu psykedeelisillä pallovaloilla. Kaikkein hämärintä tavaraa elokuvassa ovat banaanit ja vesimelonit! Lila pelkää, kammoaa näitä, pitkät traumat takana.. Lihava naurava mies isoissa alushousuissa lähestyy Lilaa toisessa kourassa nippu yhden dollarin seteleitä, toisessa banaaniterttu. Rahaa ja ruokaa! Bread and bananas!

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena kokonaisuus, heh.. Sillä se on pitkään tylsää taaperrusta ja nämä älytönkohtaukset vain vilahduksia. Ei vilahduksissa mitään vikaa, mutta Mantis in Lacesta on ainakin kaksi eri versiota (seksi ja kauhu) ja tämä teksti on kollaasi näistä kahdesta. Toisessa, en nyt muista kummassa, hedelmävilahteluja on enemmän kuin toisessa. Se tekee elokuvan entistä sekavammaksi seurata.

Naked Zoo (Usa-70)

Tässäpä toimiva hippeily. Tässä tosin hip on lähempänä kuin hippie, kun coolit rikassnobi`hipit` pitävät hurjia bileitään (mm kerätään bilepaikan kaikki irtoava puutavara pöytineen ja tuoleineen yms ja sytytetään tuleen), ja nyt rock, blueskin on kunnossa ja kuosissa, sillä eräässä bilekohtauksessa soittaa itse Canned Heat!

Coolilla ja kyynisellä kirjailijalla-naistenmiehellä-bilekoneella-paskiaisella (ja huumesekokin hän on [Stephen Oliver]) on useita naisia ja bileitä kierroksessa ja kaarroksessa. Erästä naista esittää itse Rita Hayworth(!!!) jonka mies on pyörätuolin oma. Tästä seuraakin mustasukkaisuuskohtaus, kun hän surraa pyörätuolilla pistooli paukkuen pitkin olohuonetta bilepedon perässä, joka sukeltelee sohvien taakse. Hän (siis pyörätuolimies) kuolee.. Kohdakkoin törmätäänkin tyyppiin, jossa on jotain ”oudosti tuttua”…

Sopivasti suttuinen kuuskytluku-seitkytluku-älyttömyys.

Wild in The Streets (Usa-68)

Wild in The Streets on kehnohko, mutta mieleenjäävä poliittinen satiiri. Siinä vuorottelevat (tarkoituksellisen?) lapsellinen provokaatio, kaikkien(?) osapuolten typerä, tarkoituksellinen mutta lievä shokeeraaminen. Mutta mukana myös pikkuisen ajatustakin (nuorison `vitaali` massa-ajattelu ja `vanhuuden`massa-alistuminen.)

Rikas rocktähti (kappaleet, keikat kehnoja, aikuisviihderockia enimmäkseen, mutta jengi diggaa, sanoitukset lapsellisen, osoittelevan osallistuvia) alkaa poliitikoksi. Hän saa mm Yhdysvaltojen äänestysalaikärajan laskettua 14 vuoteen (”Fourteen Or Fight!”) ja lopulta hänet valitaan Yhdysvaltojen Presidentiksi `troopsiensa` (hän kutsuu katsojien kyllästymiseen saakka kannattajieen nimellä `troops`) avulla. Sitten hän kehittääkin ”idean”, josta elokuva paljolti muistetaan; Yli kolmekymppiset amerikkalaiset lähetetään lsd-leireille, joissa he kaavut päällä sumussa laahustavat ja `filosofoivat`. Tämä on kummallinen elementti elokuvassa, sillä tuohon aikaanhan näitä lsd-hippejä löytyi juuri 20-30-vuotiaista, eli kuuluvat juuri tähän elokuvan ylistämään `vitaaliin` nuorisoon. Onko kyseessä jonkinlainen kiertoteitse tapahtuva huumevastustus vai mikä? Elokuvan loppu on ennakoitava, kökkö, ja kai vähän kekseliäskin. Mutta hyvin vähän. Siinä mennään konkreettisesti yhä lapsellisemmille linjoille.

Elokuva on sekava. Sekava tönköhkössä näyttelemisessään (no,rocktähden-presidentin kiipijä-äitiä esittävä Shelley Winters on hyvä), mutta ennen kaikkea sekava siitä että sen lopullinen, tai sanotaan reilusti, koko elokuvan pohjimmainen päämäärä ja tarkoitus jää (ehkä tarkotuksellisestikin?) hämärän peittoon. Onko se kaikkia ryhmiä ja ryhmittymiä vastaan-satiiri, `aikuinen tekee `rajua` rock ja nuoriso`-kuvausta, tarkoituksellisen sekava sotku vai vain epäonnistuminen?

Wild in The Streets on kehnohko, mutta mieleenjäävä poliittinen satiiti jonka lopullinen piikki, suunta ja tarkoitus jää arvoitukseksi. Ehkä tosiaan tarkoituksella. Tai sitten ei.

No tässä on tanakkaa tykitystä: ”I have nothing against our current president, that`s like running against my own grandfather. I mean, what you ask sixty-year old man? You ask him if he wants his wheelchair facing the sun, or facing away from the sun. But running the country? Forget it, babies!” En tiedä, mutta tuntuu että 60 vuotta taitaa jokseenkin olla valtionjohtajien keski-ikä.

Slave Girls from Beyond Infinity (Usa-87)

Taas tätä Most Dangerous Game-kopiointia! Naiskaksikko-avaruuslentäjät kulkevat Tarzanin Janen-tyylisissä nahkabikineissä viidakossa ja Victoria`s Secret-tyylisissä alusasuissa pahiksen linnoituksessa. Viidakkoon, planeetalle on pamautettu hätälaskussa ja tuo mainittu pahis on juurikin se MDG-systeemin saalistaja ja naiset, sekä lisäksi yksi nainen (Brinke Stevens heikko nainen-roolissa!) ja mies, siskokset, saalistettavia. Pahan lisän heti alusta alkaen tuovat myös miehen mahdissa olevat, vahvasti olkatopatut robotit ja vihreäveriset zombit.

Ihan toimivaa kökköilyä, muttei läheskään, eikä missään mielessä eikä nimessä mitään roskakermaa. On vain hyvällä vauhdilla kökkökulkevaa kökköilyä. Niitäkään, niitähän ei ole koskaan liikaa. Kuvaus tuo mieleen enemmänkin ysäri-videoinnit.

Kahleista vapaudutaan raivokkaan kökköisen kokeilun kautta ja sellistä selittämättömästi, avaruuslentokohdissa vain lähinnä höpötetään toisille tauotta, viidakkona `toimii` kaikuva kasvitieteellinen puutarha tai studio. Studio varmaankin, koska esim noin tönkkötrikkisiä, kökkö`kuvauksellisia`,  kökkökoottuja jokia ja siltoja ei varmaankaan puutarhoista löydy.

”It`s a cold cosmos.”

”If life wasn`t so cruel, everything would be beautiful.”  Sasse!