Whiphand (Usa-51)

Elokuva oli kuulemma kuvattu ensin nimellä The Man He Found, `Hitler Amerikassa`(Sodan jälkeen)-elokuvana. Mutta sitten se ideoitiin, nimettiin, leikattiin, kuvattiinkin uuteen uskoon ja politiikkaan; Kommunistiksi kääntynyt ex(?)-natsi (tai näiden sekoitus?) johtaa pientä keskijenkkiläistä hylkykaupunkia. Kiinnostava ja katsottava vain tämän oudomman sekoitussuhteen takia.

Mainokset

The Brain (Englanti-Saksa-62)

No, nyt on nimessä `pelkkä` brain, `ainoastaan` aivot. Elokuvamies (lähinnä käsikirjoituspuolen, niitä onkin paljon) Curt Siodmak oli myös varsinainen kirjailija, lähinnä kai scifi. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Donovan`s Brain, kertomus kusipääkroisoksesta jonka aivot(!!) ottavat hyvän tiedemiehen valtaansa. (Sanottakoon että en ole itse teosta lukenut, juonen tietäminen perustuu kolmeen eri elokuvaan, jotka kaikki perustuvat ko teokseen; ensimmäisenä ilmestyi Lady and The Monster (Usa-44), jossa kroisos oli muistaakseni gangsteri. Erich von Stroheim ja ex-taitoluistelijatar Vera Ralston. Ihan ok, muistaakseni. Paras versio teoksesta (ja onkin yllättävän hyvä älyttömän aivojuonen huomioon ottaen) on teoksen nimen mukainen Donovan`s Brain vuodelta-53.

Englanti-Saksatuotos The Brain saa sitten `kunnian` olla se `trilogian` huonoin, vaikka ei sekään surkea ole. Vaikkakin älytön; Lento-”onnettomuudessa” kuolleen kroisoksen aivot kelluvat tankissa ja lähettävät singnaaleja hyvistutkijaan; Syyllinen on löydettävä. On löydettävä syyllinen kusipään kuolemaan, sinänsä ihan oivallinen keikaus. Freddie Francisin ohjaus. Peter van Eyck, Anne Heywood, Bernard Lee…

 

Fist of Jesus (Esp-2012)

Varttituntinen espanjalainen Jeesus-splatterointi. Muutama ihmeteko käsitellään goren kautta; Lasaruksen kuolleistaherättäminen, kuinka kaksi kalaa saadaan riittämään. Näistä tämä lähinnä koostuu. Lasaruksen muuttuminen zombiksi ja veriräjähtävät kalat kuolettavina heittoaseina ovat hyviä ideoita, mutta kohtaukset ovat liian pitkiä, ne käsitellään liian loppuun. (Käsittämätön epäonnistuminen varttitunnin leffassa. Odotin kunnon ihmetekotykitystä. Nyt vähän junnaa.) Ja Cowboyzombit liian kaukaa, meren takaa haetut. Mutta Jeesus pelastaa Juudaksen hengen, siinä varsinaista kryptistä kohtalonivaa ja tietenkin varsinkin sitä kohtalontoteutumista. Elämäntehtävää, ja kuoleman.

Näyttelijätyö sopivan pöljää ja pösilöä, mutta elokuva on pettymys kuitenkin.

 

 

Michael (Saksa-24)

Henkistä irstautta. Ironista irstautta. Pinnanalaista, pidättyväistä, porvarillista. Porvariston piilotetut, pidättyväiset perversiot. Vampyrin ohjaaja Benjamin Christensen esittää taiteilijaa ja esim monista noireista tuttu itävaltalaissyntyinen Walter Slezak hänen miesmalliaan Mikaelia tässä Saksassa kuvatussa melkein mykkämestariteoksessa. Tämä häivähtävän homoeroottinen teos (taiteilija-malli, taulut) saa kolmiodraamakehyksen kautta kuristusköyden kun venäläinen aatelistonainen saapuu paikalle muotokuvavaatimuksineen ja kietoo pikkuhiljaa Mikaelin pauloihinsa. Dreyermaisesti tästä, eikä mistään muustakaan, ei tietenkään lopulta seuraa kuin kylmyyttä, tyhjyyttä, yksinäisyyttä. Petosta. Tuhoa. Mykkäisän kamarielokuvan muodossa. Sillä tässä ollaan (lähes) koko ajan sisätiloissa ja tilojen puristavuus (isojen hienostohalliasuntojenkin, varsinkin niiden, no muualla ei ollakaan) tulee hyvin esille. Samoin kuin näissä tiloissa pyristelevien ihmisten mustasukkaisukkaisuuksien, valehtelemisien/kertomatta jättämisten, suoranaisten petosten puristavuus. Elokuvassa on porsasteleva pohjavire, mutta se on monikerroksisissa kätköissä. (Kainon) Kamarielokuvan tyylistä on eräänlainen kaino kärsimys, teatraalinen tärinä, joka tuo tarinaan sekä epäuskottavuutta, että aikansa, jälkiviktoriaanisen, tulkkausta. Eräänlaista iloa, jopa aitoa sellaista, mutta selvää tämä ei ehkä pääty hyvin-leimaa elokuvaan tuo Mikaelin ja Ruhtinattaren rakkaus. Rakastumista ei esitetä niin kainosti kuin muita tunteita. Ja hauska yksityiskohta elokuvassa on kodin kunniapaikalla pidettävät mykkäelokuva-memorabilianuket (mm Chaplin, Mary Pickford, Lon Chaney), joiden kanssa jopa vähän ilveillään. Ja vaikka Taiteilijan ökylinnoitus on koko lailla kylmyyden pesä (vaikkakin vanhassa taiteilijassa on [liiallisuuksiinkin menevää] ymmärtämistä Ja Mikaelin tekojen tasoittelua; vanhus on elokuvan traagisin hahmo), talon lähes jokaisen huoneen seinälle on Dreyermaisesti asetettu krusifiksi. Taitelijahahmon kitsistä uskontokoristelua vai aitoa uskoa? Mielenkiintoinen ristiriita.  (Hourettakin löytyy, kaksintaistelukohtauksessa.)

Homoseksuaalisuus ei mielestäni tule läheskään niin selvästi esille kuin monet arvostelut ovat väittäneet; Tässä keskitytään lähinnä Mikaelin ja Ruhtinattaren suhteeseen (vähän liiankin löysästi, loppu on löysä, toisaalta `kaunis`), tosin varsinkin lopun Vanhan Taiteilijan tuska ja kaipaus on kylmäävän käsinkosketeltavaa. Taiteilija on toisaalta tuskaisa uhri, toisaalta elokuvan ylevin hahmo. Älyttömyyksiinkin asti. Tai juuri päin vastoin. (Hieno rooli, ja Christensen tuo juuri tämän kylmäävän käsinkosketeltavuuden, eli sen että kukaan ei koske (onko koskaan koskenutkaan) loisteliaasti esiin. Yksinäisyyden kuoleman edessä. Koko elämänaikaisen yksinäisyyden. Yksinäisyyden.

Dreyerin askestimin ja 20-lukulaisen saksalaisen ekspessionismin sekoitus on oiva puolitus, puoli-puoli-maailma (tai, no, asketismia ehdottomasti enemmän, koska sisätilat, vaikkakin pröystäilevähköt) joka tämän takia tekee elokuvasta uskottavamman, ei aivan niin epäaidon ja karufantastisen kuin Saksa-ekspressionismielokuvista, vaikka näilläkin elokuva-aalloilla vellotaankin vahvahkosti vivahteissa, vilahduksissa.

Brawl Busters (Etelä-Korea-78)

Kyseessä ei siis ole Honkkarointi, vaan Olympialaisten kunniaksi Etelä-Koreointi. Eikä kyseessä ole perinteinen `poika kostaa vanhempiensa murhat`-tarina, vaan nyt kyseessä on tyttö, nuori nainen.. Eikä tässä tosiaankaan ole mitään `dirtiest`-taisteluita, kuten leffan mainoslause kertoo (”Dirtiest fighting ever.”) Kuumaa teetä heitetään naamalle ja punaviitta heitetään pelkurimaisesti vastustajan päälle, jonka jälkeen `sokeaa` mätkitään. KökköKoreointia edustavat seuraavat kohtaukset: Äijällä on käsissään ”tappo”hanskat,  =litistyvät lättänät, eli lasten kuningasleikeistä tutun näköiset, hopeamaalatut, pahviset kunkkukruunut, vielä useilla kolmiokärkikerroksilla varustettuina. Toisessa kohtauksessa yritetään nirhata nukkuvaa miekalla. Juuri vähän ennen lyöntiä, nukkuva kääntyy ja miekka iskeytyy lujaa sänkyyn kiinni. Niin lujaa ettei lyöjä saa sitä enää irti vaan joutuu pakenemaan paikalta.. Muiltakin menee tanakasti aikaa ja voimia että miekka irtoaa.. Koreakekseliäisyyttä taas edustaa tämä: Lattialle levitetään liimaa, johon hemmo päätyy heilumaan. Ja heiluu kahta kauheammin kun hänen ympärilleen heitellään 50-luvun Jenkkiscifien tyylisiä narunnokka-lentäviä lautasia, joiden tässä pitäisi (pahvisina), kukkakuvioituina teräpyörylöinä aiheuttaa veristä tuhoa. Mutta eiväthän ne muuta kuin heiluen vaisusti vaappuvat äijän ympärillä..

Suvantoa, taistelua, suvantoa, taistelua, tyypillistä Itätoimintaa. Ei erikoista. Ei, vaikka elokuvan tekijäfirmaksi mainitaan Extraordinary Films.

Lionman 2: The Witchqueen (Turkki-79), Lionman (Turkki-75)

Jos ihmettelette, miksi kakkososa ensin, tässä syy ja selitys: Otetaan ensin paska pois pyörimästä, Lionman 2 : The Witchqueen on laahaavaan aneeminen `entisaika`- toimintailu joka häviää ykköselle kaikessa, paitsi huonoudessa. Tämä on oikeasti tylsä ja huono. Totista roskaa. No, siinä sentään alkuteksteissä kiitellään mm Turkin Armeijaa, Turkin Kulttuuri ja Matkailuministeriötä, Ulkomaankauppaministeriötä, Maa ja Metsätalousministeriötä, Turkish Airlinesiä ja Mr Attila Boronkay`ta! Tää osa oli tässä, kohta enemmän siitä ykkösosasta joka tosiaan todella hakkaa kakkososan niin että samalla hakkauksella jää pääparka potemaan `mitä mahtavaa tuli juuri nähtyä` ja käsiparat ovikoukkuun killumaan. Avatkaa ovi heti takaisin Lionman-seiskavitosen kuviin ja tunnelmiin! Päästäkää sisään ja heti! Ovi auki! Ihan kohta…

Ekikkä; Turkkistara Cüneyt Arkin esittää (murhattavaa, kuolevaa) Kuningasta sekä tämän poikaa, Prinssiä. Ja jämäkästi esittääkin! Kosto ja muu mellastus mielessään tämä  leijonien kasvattama Hän moukaroi. Ja moukaroi myöskin oikein rautaisilla `leijonan`kynsillä`! Tosin vasta aivan leffan lopussa. Turkkitrashailyissä oli pienen pienenä ala-alagenrenä erilaiset `tappava pata-piikkikinnas/hanska`-elokuvat, tässä siihen sotketaan `entisaika-Kuningas-Kuningatar-Prinssi-Prinsessa`- toimintatrashia, ja kokemus on kova! Ei mikään gorevuoksi (no, on ovikoukku-käsikilluntagorekohtaus), mutta tanakan tärräävää menoa siltäkin puolelta. Mutta lähinnä juurikin Turkki-Trashia, yleensäkin trashia tämä. Kyllä tässä erittäin voimakas Turkki-Roska-leima, meno ja meininki on irvinaamanäyttelemisineen sun muineen on. Tappajaa tulee kääritystä matosta ja jousiampujaa arkusta. Samalla oksalla kuristetaan liuta miehiä. Tai liuta miehiä heittää köydet Lionmaniin-Lionman heittää kaikki köysimiehet jokeen. Kummallisin kohta on kuitenkin: Lionman repii (offscreeninä) leijonalta lihapalan, jonka syöttää toiselle leijonalle! Kummallinen (lue loistava) sekoitus  Sword and Sandalointia, Tarzanointia ja Robin Hoodia! Blurayn kannessa elokuva on nimeltään The Sword and The Claw ja nimen yläpuolella lukee ”Dirtiest fighting ever”. Eli, kuten tämä aliasnimikin sanoo, niin eräänlaista sword and sandal-sekoilua-sotkuilua tämä on. Muutamilla Turkinhihasta vedetyillä Turkinpippurimaisilla mausteilla, ideoilla tymäköitynä ja tanakoituna. Itse asiassa tuo ”Dirtiest fighting ever”-mainoslause on napattu Kung Fu Expressiltä ja  Blurayn lisäelokuvasta, Hong Kong-toiminnasta nimeltä Brawl Busters. Johon se kyllä vähän sopiikin, mutta tässä sitä on kaiketikin laitettu kuvaamaan, mainostamaan molempia elokuvia.

I am not a Witch (Uk-2017)

”New witch in town”. Sambialaissyntyisen elokuvaohjaajan Rungano Nyonin absurdis-satiirinen, absurdis- lakoninen `dokumentti` nykyajan noidista Sambian noitaleireiltä on kylmäävän absurdia katsottavaa. 8-vuotiaan tytön noituussyytökset johtavat juuri noille noitaleireille. Ja johtavat katsojan yleensäkin noituusbisneksen julman kummallisiin kuvioihin. IANAW on varmasti mieleen jäävä elokuva.

-Satiiris-lakoninen, toteava teos hämmentyneellä, hämmästelevällä huumorilla.

`I don’t`t want to be a witch`. Sekin, tämäkin voisi olla elokuvan nimenä.

Kuso (Usa-2017)

Sitä suomen sanaa lähentelevä teos on elokuva joka tekee apokalypsista outoa hörhöä, hauskaa. Tämä pöljän pahoinvoiva ällöoutoilu on erite-elokuva. Niitä jyllää.

Maanjäristyksen jälkeisessä Los Angelesissa on (elokuva on eritetty mm seuraavilla:) puhuvaa paisetta, tv-ruutunaamaisia söpöjä karvakasoja, limaista sekoilua… Psykedeelisen värikkäässä ruoansulatus-suolistossa on mm tissipeltoa ja metsää. Ja paisepano menee suoraan sottaelokuvien kaanoniin.

Tämä Flying Lotus-nimellä esiintyvän muusikon Steven Ellisonin esikoisohjaus on vähän videomainen luettelo, niinkuin (hörhö)/taide-elokuvat joskus, useinkin ovat, mutta omaleimakuvasto siivittää elokuvan villiin vauhtiin. Ja välillä sitä kaipaakin vähän luetteloivampaa tavaraa, välillä yhteensitovampaa. Joillakin katselukerroilla Kuso onkin ”kurottunut” lähemmäksi myös `juoni ja järjestys`-elokuvaa, sillä onhan siinä sidosaineitakin mukana.

Follow Me Quietly (Usa-49)

Onkohan tässä elokuva josta nykyikoniset `I am The Judge.` ja `I am The Law.` hokemat ovat peräisin? Ehkä ei, en tiedä, mutta läheltä kai liippaa.. Ja Richard Fleischer osoittaa taas taidokasta ja tanakoittavaa, ja jopa ensikertaista kykyään sijoittaa jopa genrehistorialliasta tavaraa tuntiin. Sillä tässä varhaisessa sarjamurhaajaelokuvassa The Judge (elokuvan Suominimi tanakasti Tuomari) allekirjoittaa murhiaan lehtikirjainleikepapereillaan jossa mm nuo lausahdukset pomppaavat poliisien silmille..

Tästä aina sateella sarjamurhaavasta aavemaisesta hahmosta tulee lähes ylitsepääsemätön este ja vaiva etsivä Harry Grantille (William Lundigan). Hän teettää yleisöhavaintojen perusteella murhaajasta replikanuken, jota käytetään tunnistusriveissä ja voin olla varma, että aikalaisyleisö on kohissut, kauhuissut kohtauksesta jossa Grant `kuulustelee` nukkea, ja varsinkin siitä mitä tapahtuu kun nukke jätetään yksin… Meikäläistä ainakin kohisutti, kauhistutti vieläkin…

P.S. Yksi keräilijöitä kiinnostava, keräilijöiden maailmaan sijoittuva, ja heihin viittaava asia on se, että etsittävä rikollinen osoittautuu murhamagazineja etsiväksi ja ostavaksi divarikoluajaksi.

 

 

Armored Car Robbery (Usa-50)

Richard Fleischerin ohjaus Armored Car Robbery on tanakka `noir`. Vaikka en erikoisemmin pidäkään heist-elokuvista, niin tässä siitä ei ole tehty hidasta `hermoja piinaavaa tunneliryömintää/ovihitsausta`, vaan savupomminen ryöstö keskellä kaupunkia, keskellä katua, keskellä päivää (elokuvan Suominimi Ryöstö Los Angelesissa) on lyhyt, tehokas ja tanakka. Toimintaa. Samoin siitä seuraava takaa-ajo. Jonkinlaisena teemana on myös burleskiaaninen strippijointtimaailma, jossa rikolliset kohtaavat toisiaan, ja pakostakin poliiseja tietenkin myös.

Noir oli tuossa edellisessä kappaleessa lainausmerkeissä, eikä tämä täysin tyypillinen noir olekaan; päivänvalo-noir (ryöstö), heist-noir, mutta vahvasti senverran sitä kuitenkin, että tuo noirin tummaa taikaa tähän-heist-kuvioon. Eniten noiria on kuitenkin tanakka parivaljakko, Charles McGraw ja William Talman (The Hitcher) preesenseineen, äänensävyineen, lausahduksineen.  Poliisi ja Rosvo.

Ei siis todellakaan mikään hidas hitsailu, vaan jouhevaa menoa (elokuva myös lyhyt, vain vähän yli tunnin), joka lyhyydestään huolimatta sisältää paljon myöhemminkin elokuvissa käytettyä ideamateriaalia.

Ja tämän dialogiryppään lopputulema kosketti, ja koskettaa vahvasti myös meikäläistä: ”What was his problem?” ”Money. What`s yours?” ”The lack of it.”