Teetä ja turpaanvetoa. Elokuvan alussa nuorisorikollisen pitää päästä vankilaan vuodeksi. Hän tekee kirvesryöstön pankkiin hajottaen sillä ikkunat, peilit, pöydät, tiskit ja jää odottamaan poliiseja. Mutta tuomari antaa hänelle vain 10 kuukautta vankeutta, joten hän heittää tuomaria kengällään, ja saa kaksi kuukautta lisää kakkua..

Elokuvan pääpaikka on tietenkin juuri tuo Teehuone. Sen asiakaspalvelua, menoa ja meininkiä esitetään honkkari-itätyyliin rasittavan överiksi, överisti; Kymmenkunta tarjoilijaa kaahaa ympäri kahvilaa koko ajan juomia, ruokia ympäriinsä kantaen (mutta ei pöytiin) ja jotain asiakkailtaan ja toisiltaan kysellen. Ja tämä tapahtuu tietenkin huutaen! Ja tätä tapahtuu aivan koko ajan, vaikka asiakkaita ei tule lisää sisään. Ja vaikka tulisikin, niin kuka pystyy juomaan, syömään mitään tuollaisessa kaaoskahvilassa? Näköjään kaikki. Ja he kaikki myös huutavat! Mutta sitten kahvilaan hyökkäävätkin nuorisoroistot ja gangsterit. Mutta Kahvila onkin kova ja alkaa panna vastaan…

Teahouse on arvosteluissa vähän laimeaksi lytätty lättäys Shaw Brotheriksi, mutta minä pidin. Muutamat erikoiset kuvakulmat honkkarointeihin piristivät, samoin vähän erikoisempi juoni sinne (Italocrimemäinen ”laki, vankila on voimaton nuorisorikollisia, ehkä kaikkia rikollisia vastaan), sekä myöskin Italocrimemäinen musiikki.

”Tyttäreni on murhattu. Poikani on murhaaja. (Mutta ei ensiksi mainitun, lat.huom.) Onnettomuus tulee aina kaksin.”

Suht stailisti, siististi pukeutunut nuori nainen (Janet Agren) vaeltaa turkissaan, matkalaukkuaan kantaen läpi ”Lapin” aavojen lumierämaiden saapuakseen ”Rovaniemen”(!) rautatieasemalle (pieni kaksikerroksinen kivitalorähjä jonka sota(?)reijitetyissä seinissä tuulessa lepattaa pari Jyväskylän(! 1]) matkailumainosta.

Juna vie naisen uusnatsistiseen Roomaan, ”Baabel-Berliinin” perversioihin ja prostituutioon. Prostituutio tosin alkaa jo junassa Rovaniemeltä kohti Keski->Etelä-Eurooppaa.

Tiukasti tehtyä taidesleazea, joka avaa ja näyttää perversien petojen padot ja pidot ja uhrien uhrautumiset. Syöksykierteet.

Mukataidetta mukaan tuuttaa sormillaan sutiva sotkutukka ja jonkinlaiset homonatsit (tai aseksuaalinatsit, kaikki seksuaalisuus näyttää, tuntuu heistä kai kauhealta, väkivalta tietenkään tolloilla ei) kaikki suutelevat jonossa johtajansa, baskeri(!)päänatsin, kenkää.

Ehkä eräänlainen Sensuelan serkku, sisar,, sukulainen, jatke, jatko, versio?

1] Ohjaaja Brunello Rondi kävi Jyväskylän Kesän vieraana vuonna-67.

Saksalaiset ovat häviämässä Ensimmäisen Maailmansodan. Sen viime viikkoina he ehkä räjäyttävät erään ranskalaisen pikkukaupungin, ainakin osittain. Mutta Brittien salainen ”ase”, sotamies Plumpick (nimestä saadaan väännettyä valitettavan monet löysät Pumppernikkelit) juoksee saksalaisia karkuun mielisairaalaan ja kohta saksakomentaja huutaa ”Ei! Hulluja!” ja hän joukkoineen juoksevat karkuun ja ”hullut” ottavat pommipelkoisista tyhjentyneen kaupungin haltuunsa. Siinä otetaan ilo irti kirkkojen, teatterien, palokuntien, poliisien jne vaatevarastoista ja laitetaan hauskasti hulinaksi.

Ja ennakkoluulot (Englantilaiset sotilaat hamehienostelijoita) vahvat, stereotypiat sakeat: Saksalaiset tyhmiä kuin sotilassaappaat.

Ihan hyvää ironista irroittelua ja kuuskytlukulaista sodanvastaisuussekoilua (sota”herroihin” osuu ”huumorilla” [heidän mielestään lainausmerkit] nolaava nöyryyttäminen), mutta Brittijäykkä Ranskassa, Alan Bates (se Pumppernikkeli, voi vietävä kun vieläkin ”naurattaa”! Mutta ei läheskään niin paha kuin pelkäsin) on jo liiankin nollanaama ja kaupungin eläintarhansirkuksen villieläimet muutaman metrin, neliön, jos sitäkään, häkeissään alistettuina eräiksi huumorin, asian airueiksi on yksinomaan kuvottavaa. Ilman tätä eläinten käyttämisen etovuutta tämä olisi ihan mallikas sodanvastaisuus-huumorigenren edustaja.

Adolfo Celi(!) Brittikomentajana on yllättävän oiva onnistuminen. (Paitsi ne Pumppernikkelit!) Ja torvisoitto-paloautolla panssareita vastaan, Toimii! Aina! Kaikkialla! Tässä on välillä jopa aimo ripaus saman vuosikymmenen parhaiden Itäblokkimaiden irrottelua (Neuvostoliitto poisluettuna) elokuvissaan. Ilman näiden maiden kansallisia surrealismejaan ja huumorikenttiään. Ilman ironiaa, joka on totta. Eli kyllä tämä niistä taakse jää, mutta räpistelee, pysyy pinnalla kuitenkin. Oikeastaan kroolaa ihan kauniisti.

-Kovat klassikot: Leos Caraxin kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat (nostalgisia) helmiä. Mustavalkoisessa Boy Meets Girl`issä ja värillisessä Levottomassa veressä (”Jos et maksa, maksat.”), molemmissa Pariisia koettelee helleaalto 1] ja rakkaus. Ensiksi mainitussa huima Denis Lavant on eräänlainen, yhdenlainen hylätty katujen sivustakatsoja (jopa niin sivustakatsoja että hän katselee pariskuntien katurakkauksia ja riitoja muutaman metrin päästä kuin katsoja teatterissa, välillä jopa vähän väistäen heidän liikesarjojaan) ja toisessa, gangsterifantasioinnissa hän on kuolleen gangsterin lapsena lörppö, myöhemmin mykkä (eikun toisinpäin, sopii, sovitaan myös toisinpäin) näppäräsorminen korttikelmi ja ”vankilan betoninsyönnistä vatsakivuista kärsivä” ja, kautta vatsasta puhuva(!!!) poika (”Orpo, vihdoinkin.”), ”Lörppö”, joka temmataan mukaan, mm entisessä hevosenlihakaupassa majaansa pitävän Michel Piccolin esittämän roiston porukkaan ja rakkauksiin, joita esittävät Julie Delpy ja Juliette Binoche. Hän haluaa ”lähteä Pariisista jättäen ei mitään taaksensa.” ”Sä heität lauseita kuin veitsiä. – Kaikki nuo sadat kirjat jotka olet lukenut ja uudelleenlukenut (ja varsinkin nuo sadat elokuvat, jotka olet katsonut ja uudelleenkatsonut, lat.huom) ovat tehneet sinusta kauhistuttavan kallisarvoisen Joten tulet vanhenemaan nopeasti, ja jonain päivänä tulet tussahtamaan kuin televisio.” Varsinkin Veressä tulee esiin Lavantin miimikkotausta. Ja Caraxin pikku-puolisuurellisuus esim laskuvarjohyppyjen ja puolifantastisen seikkailumaailman muodoissa. Ja eräänlaisena pääjuonena on retrovirus STBO, joka tappaa, tuhoaa kaikki jotka rakastelevat ilman rakkautta. Se tappaa myös pariskunnat siinäkin tapauksessa että, vaikka, ”vain” toinen heistä rakastelee rakkaudesta. Onhan se silloin edes puoliksi saavutettu, todennettu, täytetty.

Boy Meets Girl`istä pitää mainita myös ”kummallinen” kaiken kansan sekä ”firman” työntekijöiden kopiokonte”tehdas” sekä lp-levykasan puoliksi onnistunut povitaskuvarkaus. Musiikkina molemmissa on oivallisissa, ovelissa paikoissa David Bowieta (ensimmäisestä on varsinkin jäänyt mieleen Lavantin kolikkojenheitto suutelevan pariskunnan jalkoihin Rovaniemen Cineman esityksestä pari vuotta ensi-iltansa jälkeen) ja Dead Kennedysin Holiday in Cambodia joka raikaa radiosta sekä myös kerrostalon katu-alasummeristosta Pariisin kalpean, kalsean kuumaan yöhön. Onnistuuko katukulkijan ja steppitytön tarina vai onko tarinaa ensinkään? Ainakin hylkäävän naisen pudottama kaulaliina ja katumiehen ruututakki matsaavat, natsaavat.

Mutta molemmat elokuvat matsaavat, natsaavat yhä. Ilman nostalgiaakin. Ja sen kanssa varsinkin.

P.S. Kuinka ollakaan, sattuikaan ohjaaja Carax esittää Levottomassa veressä tirkistelijää (sillä mitä muutakaan kameran takaa ohjaaminenkaan on kuin tirkistelyä) ja erästä suht isoroolista gangsteria esittää itse Corto Maltesen luoja, sarjakuvataiteilija Hugo Pratt!! Hänen näyttelijäroolinsa mahtuvat yhden käden sormiin, ja, mutta siitä huolimatta hän vetää roolinsa loistavasti!! Tai sen takia.

1] (Joka ehkä johtuu Halleyn komeetasta, epäillään!)

Vaimo, Margot (Margit Carstensen), etäinen matemaatikkomies ja leikkisä lapsi (isä on etäinen lapsellekin) muodostavat kerrostaloyksikön. Tässä Rainer Werner Fassbinderin hienossa tv-elokuvassa keskiössä on vaimon mielen hajoaminen, tai ainakin harmaantuminen, blurraantuminen. Tämä tulee esille ensin hänen näkökenttänsä aaltoiluna, huoneet huojuvat. Hän yrittää ”lääkitä” oloaan suhteella naapuriapteekin lääkäriin (Adrian Hoven!) ja alkoholilla. Aviomies vain katselee pullojen kallistelua, suoraan pullon suusta juomista. Ehkä vähän päätään pyöritellen, mutta jatkaa sitten taas jokailtaisia nojatuoli-istuntojaan lehden, läksyjenkorjaamisen, piipunpolttamisen tai tuijottamisen parissa..

Miehen äiti (Brigitte Mira) asuu yläkerrassa ja sisko miehineen alakerrassa! Varsinainen ratkaisu! Toimiva ratkaisu? No, ei todellakaan! Suku yhdessä auttamassa? Päinvastoin, painostamassa. Kaikkien heidän yllä leijuu diagnoosi. Rakkaudettomuus.

Carstensen on yhä syvemmälle sukeltavassa roolissaan huikea. Mutta lopulta hän ei ole se joka kokee pohjakosketuksen, eikä kukaan muukaan mainituista, vaan Eräs (Kurt Raab) jonka ilmestymisiä, (k)urkkimisia, olemassaoloa, seuraamisia, välähdyksiä Margotin elämään ei selitetä.

Kummallisesti komedia kompaktista (lue löysästä) natsi-invaasiosta Englantiin. Sekä saksalainen että brittiläinen jäykkyys ”puntarissa”. Ja tulos on: Nyhjäävä, laimea, vaimea. Paitsi silloin kun huudetaan. Eikun, tarkoitin, varsinkin silloin. Huono, hämmentävä, hämmentävän huono. Pitääkö olla britti jotta tämän pääpönttöilyn tajuaa? Churchilliä ollaan kidnappaamassa tässä sekavuudessa, sohlauksessa, sähellyksessä.

Yerss.

Tällä nimellä sitä on monta elokuvaa, aina Jacques Tourneurin klassikosta tähän bigfuutti- gore”klassikkoon”. Ja taitaa olla myös joku nykyinenkin ””klassikko”” samalla nimellä ”siunattu”.

Gorepyöritystä. Ei tämäkään kyllä kummoinen ole. Lopun huonegoressa on ”kunnon” pyöritystä. Suolien-päänpyöritystä. Mutta kovin lyhyt-ohutsuolista sekin. Mutta paljon parempi kuin edellinen. Tämä ei ole kehu. Tässä on valtavasti vajausta tässäkin. Mutta ”klassikko” kuitenkin. By the way, makuupussigorea tässäkin.

P.S. Tää oli vhs-aikana yleisehkö, dvd-aikana harvinainen, bluray-nykyaikana, vihdoin taas takaisin…

Pölkyllä päin pönttöä kuvattu metsä-vuoristoslasher, jossa perus ”nuoriso”vaeltajien lisäksi semisenioria ja yksinäistä pyörätuolimiestä(!!) ylös vuoristomäkeä veivaamassa(!!), makuupussigorea. Vahinkokeihästys julma, karmea, kauhea erehdys, virhe. Ei bigfuuttailu, vaan karvaturkkialkkiksen ahdinkoa. Elokuvan musiikki ahdistavaa avantgarde-elektroa, lopussa ankea, apea, avuton versio Teddykarhujen huviretkestä, eiku eli ameriikanenklanniksi tietenkin Teddy Bears Picnicistä. Kammottava. Siis koko elokuva.

Arkaainen, arkinen, rauhallinen (mutta painostava), todella mieleenjäävä, mielenkiintoinen ja uniikki folklore-”kauhistelu” korkealla huojuvassa vuoristo”kylässä”, jossa lampaat syövät talviheinää jyrkillä rinteillä roikkuen, lehmät kävelevät kirveen yli, maitoa lypsetään puukon päälle, ilmassa lentävän puseron-takin hihat kuristavat miestä, rukouksia huudetaan tuohitorveen, myrskyä ruoditaan, ruokitaan, ruoskitaan pois ja suihkussa käydään myrskyssä ja vesiputouksessa. (Kylmä koski vie seksuaaliset halut.)

Onko puupäinen, raajainen heinä-jauho-vilja-vaatetäytenukke elävä, heräävä, (siemenestä? ) syntyvä?

Väkevää viljaa, viinaa ja lehmänmaito lypsettäessä suoraan suuhun, noidan kasvoille verrataan spermaan. Ja lopussa vielä härän noidannaintia, mutta kuka, kuinka käykään? – ”Kylän” (yksi talo) kolme miestä seksuaalisuuden (puutteen), väkivallan (siitä ei ole puutetta) kuristuksessa, puristuksessa. Naisväkeä ei ole, paitsi puinen heinä-jauho-vaate-viljatäytenukke(,) (ja) Vuoristojen Sukkubus…

Väkevää väkeä? Väkevää eloa, elokuvaa. Väkevää viljaa. Väkevää viinaa. Väkeä. Vähäväkistä väkeä.

Veriympyrän vangit. ”Veri ei sula pois niin kuin lumi.” ”Veri karkoittaa ikuisesti” Näinköhän?

Ihmeluokka. Kovasti kiinnostaa Hanna Arvelan keväällä julkaistava erityisluokka-romaani Ihmeperhe. Ihmeitä tosiaan varmaan tarvitaan, kun erityislapset-nuoret eivät päättäjien puheissa juurikaan kuulu.

Toivotaan, että tästä tulee absurdin päättäjäjargonin avaaminen ja kunnon koulubyrokratian kirurgointi.

En tietenkään ole kirjaa lukenut, mutta sen nimi vähän ”ihme”tyttää, mutta se varmaan perustellaan pätevästi. Ja/Tai mielenkiintoisesti. Ajatuksia herättävästi.

Luettu: Kyllä perustellaan. Kirja muutenkin tanakka täräys. Ehkä vähän liikaa luettelomaisuutta, mutta koulupäivätkinhän ovat luettelomaisia, ja tässä luettelomaisia, toistuvia varsinkin erilaisten koulupäivänkeskeytysten, yleensä väkivallahkojen sellaisten, muodossa. Karkaamisia, raivokohtauksia. Mutta myös yhteisiä onnen hetkiäkin. Hyvä itu, imu kirjassa, luin yhdessä illassa.