Kotiprojektori

Pahispomo(t) tarjoaa mahaoksiston punaverisyöksyjä aiheuttavia punapillereitä 1] pahispomo(i)lle, ja tietenkin varsinkin hyvispomoille , mutta viimeksi mainittuja ei leffassa paljon pyöri. Mutta onneksi on hyvisten hyvis(”pomo”) Barry Prima(!?), joka on hyväjätkäinen, parastaistoinen prätkäpäristäjä!!?? Ja taistolajina on kung fu!!

Polkupyöräilevälle tyypille tiputetaan puusta kassillinen liikkumattomia, puremattomia, kuristamattomia käärmeitä, mutta silti munamankeloitsija menehtyy (ehkä säikähtää tapahtumattomuutta, tylsyyttä), hajulenkkarikidutus, sirppisuinen (Barry) pyörivä tynnyri katkoo jalkoja… Ei näissä, mutta pari kertaa gore pysähtyy pysähdyskuvaan. Mutta goreakin on kanisteri-kannukaupalla.

Erikoishiljentäjät, Hiljaiset(?) Hiljentäjät on Erittäin, Helvetin Hyvää Roskaa.

1]Käsittämätön keissi on että miksi umpihyvällä isoisällä (jolta pahispojanpoika ne tappaen ryösti) alunperin edes yleensä oli noita tappotabletteja?

Mr Schwarzwald`s and Mr Edgar`s Last Trick/ The Last Trick (Tsekkoslovakia-64..) – Kärpänen nuken nenäreijällä, hammasrattaisto aivoissa (avain, veivi, kampi korvassa), viulu ja viulukotelo vatsassa, pää rumpuna, akrobaattiset tuolit, nuket nyrkkeilevät, potkivat toisensa kappaleiksi, lopussa kaksi leijuvaa kättä kättelevät…

A Game of Stones (Itävalta-65..) – Hanasta perunoita, kiviä kattilaan, kiviluuranko, kivi(kasa)tansseja…

The Garden (..68) – Aluksi kaksi miestä kusee kypärään, astutaan autoon, saavutaan sillä talolle, mutta iso rivi toisiinsa lukittuja ihmisiä (rakastavaisiakin rivissä, perheitä[?], sukuja[?], työporukoita, yksi ”pari” leikkii kivi-sakset-paperiakin) ”estää” kulkemisen, mutta avaimellahan saa auton kokoisen aukon ajaa sisään ja seinämä sulkeutuu taas.. ”Kuinka kaunista on nähdä ihmiset pitävän toisiaan kädestä, raikkaassa ulkoilmassa..” Ihmettelinkin aikani, miksi riviin jäi aukko, sitten ymmärsin vieraan funktion.. ”Juommekin kahvin ulkosalla..”

The Flat (..68) – Aukko aurinkoon.. Eka tunnetumpi täräys. Mies konttaa nuolien perässä asunnossa. Mustavalkoista Kafkaa. Heiluva kattolamppu hakkaa aurinkoisen aukon tiiliseinään, mutta nyrkkihän sieltä sinkoaa. Nyt ensimmäistä kertaa alkavat Svankmajerilla ruuat, juurekset, leikkeleet, leivät, lihat, vihannekset kapinaan, ja keittolusikkanakin reikäkauha, niin onhan se lappamista, tappamista. Tuoppikin kutistuu grogilasaiin, viinakin väljehtyy.. Kananmunakin kova kuin kivi! Hanastakin hiiltä! Avaa keittiön kaappi-koirat syövät kaiken!! Nälissään nukkumaan, ”onneksi” sänkykin vittuilee… Kirveellä, irveellä töitä, vankilasellikö sieltä laudoituksen takaa ”avautuu”, vai ainoa tekstialusta?

Picnic with Weissman (Itävalta-68) – Kamera ja jalustat, lapiot, shakkinappulat (onneksi eivät ne iänikuiset astiat, ruokailuvälineet, lasit, vielä, mutta avantgarden alkutylsyydet pöydät ja tuolit kyllä, valitettavasti) liikkuvat itsessään, itsestään, mutta ei tämä itsessään, itsestään tee itse katsojaan toisteisuutensa takia suurta elämystä, mutta jotain jäi, jätti lihaslälliin liikkumaan mielimutaan muhimaan, ruho-ruumisrapaan rummuttamaan, sielusaveen sahaamaan, seisomaan..

A Quiet Week in The House (..69) – Toinen tunnettu täräys, jossa lihat lähtevät liikkeelle..

The Fall of The House of Usher (..-80) Arkun Avaimet. Eihän tässä aiheessa voi epäonnistua. Avaimen, Avaimien, Oven, Ovien, Arkun, Naulojen, Kiven, Lahon, Mädän, Pölyn Hidas Vasarointi.

Dimensions of Dialogue. (..-82) Oikeasti Se Toinen Tunnettu. Aseiden, Aterimien, HammasHarjojen, Tahnojen, MuovailuvahaMiesten, Naisten Muodostamien Kasvojen, Kehojen, Kengännauhojen, Kynien YhteenSulautuminen ja Pulaut(taut)uminen. Meat Love. Flora ja Foodhan sitten Syleilee ja Sylkee Liha-Ruoka-Aiheet Tanakkaan Toistoon... Ja vuodet olivat -88, -89 ja -92. Ja Factual Languagessa ruuista ja ruokailuvälineistä muodostuvat ihmiset käyvät tappeluun keskenään ja sirpaleita ja sotkuahan siitä syntyy…

Italialainen kokeelliskauhun, kokeellisscifin, kokeelliskökkökauhun, scifin, toinen dimensio-taiteen tekijä Fabio Salerno teki valitettavasti itsemurhan jo 29-vuotiaana, mutta jätti onneksi jälkeensä jälkipolville kaksi pitkää pätkää ja kasan kauhua, läjän lyhäreitä..

Toisdimensionaalista menoa.

Tässä toisessa pitkässä pätkässä fantasia-kauhu-sarjakuvapiirtäjä kautta leikkaussalisiivooja 1] (tai ainakin baarimikkokaverinsa leikkaussalisiivoojakaveri) kokee kauhukrapulaa, luomisen huomisen tuskaa, huomis, luomiskrapulaa, sillä pöntöllä joudutaan pitkän pätkää kakomaan, korisemaan..

Tukevaa tunnelmaa. Elokuva on hidastempoinen jopa tapahtumaköyhä ja päättyy kokködigitaalis-surkeasuttuiseen finaaliin jossa tv:stä manifestoitunut dinosaurus(!) kurottaa kaulaansa, pyörittää päätänsä.. Mutta tunnelma on kohdallaan, kohdillaan, tunnelma on tiukkaa, tiheää, tanakkaa, tukevaa…

Hieno kohta: Pyramidi panee pullon pulputtamaan viskiä työhuoneen sohvalla nukkkuvan taitelijan suuhun ja ilmassa lentävä piirtokynä tekee stigman kämmeneen. Joten aamulla hän herää sohvan viereen oksentavaan krapulaan ja kämmenessä on side!! Toisen Dimension Tohtorit?

”Ole peloissasi, ole erittäin peloissasi.” Kuiskaa Hellraisermaisen hieno seinäkohopää toisaalta, Toisesta Dimensiosta, ja on sanottava että pelkotunnelma tulee hyvin myös näissä esiin…

Toivottavasti vielä Joskus pääsen, päästään Siihen Varsinaiseen Toiseen Dimensioon, sillä Salernon toisen pitkän elokuvan (ja taitaa olla koko kauhu-uransa) nimi on The Other Dimension. Jos vaikka Pääsis goreisempaan Korkeuteen?

P.S. Valitettavasti nyt selvisi, että Salernon toinen pitkä elokuva The Other Dimension onkin antologia- trilogia, trilogia-antologia, eli jatkoa, samaasyssyä(?) lyhäreille. Kun en ole lyhärifani, antologiatkin siinä ja siinä, ne(kin)hän ovat alulta, lopulta siis ”vain” kasa, läjä lyhäreitä…

1] Salista löytyy käsissä murtuva pienois-pikkuriikkispyramidi! Toinen Dimensio? Death Dimension? Dimension Death?

Deep Dead. Deep Death.

Kummallinen hybridi (laitan nämä nyt siinä järjestyksessä kun ne kirjassa tulevat vastaan) (v)ihastuttavan vanhahtavaa kirjakieltä, tunkkaista tissi-ihannointia, elokuvavihaa, tai varmaankin satiiria siinä, siitä (yleensäkin elokuvista, Talvihan toimi myös kirjailijuutensa ohella elokuvakäsikirjoittajana) ja kirjallisuuden pitämisenä puhtaana ja pyhänä (ja silti romaanin kirjailijahahmo tunkee teokseen tissitarinoita, eli vähän satiiria siinäkin, siitäkin.. Otetaan etoen esille esim iljakas, niljakas sekä ”sairas” pornograafi-esikoiskirjailija, ja nyt myös elokuvakäsikirjoittaja ja toisaalta kirjan kirjailijahahmo ilmaisee itseään vähän ””vanhana” likaisena miehenä”, vaiko satiiria sekin? Mutta sitten tietenkin, totta kai toisaalta törmätään tähän: Jos kaikki on satiiria, niin lopulta mikään ei ole…)

Kehyskertomus on kahden varakkaan miehen, kirjailijan/rahoitusalamiehen (myös elokuva) elokuva(/)rahoitusalamiehen hotelli/kapakkakeskustelut ”vanhasta” elokuvatähdestä Johanna Vuoresta ja hänen noususta ja laskustaan.. Molemmat miehet ovat vaikuttaneet Vuoren uraan ja varsinkin toisinpäin, Vuori vaikuttanut heihin, toiseen jopa avioliiton kautta. Pakko mainita eräs virkeä, vinkeä, karmean kekseliäs ja, tai tosi ajatuskulku: Elokuvanäyttelijän suurin murhe eivät ole murhaavia kritiikkejä suoltavat sudet, eli kriitikot, vaan hädän hetkellä hylkäävät hylkäävät katsojat, ja tietenkin ”ystävät”.. Talvi tuuttaa tätä näkemystä juurikin elokuviin, mutta eiköhän kaikki taiteenlajit kärsi tästä..

Kirjan puolivälin jälkeen sivut tosin sivut tuutataan täyteen yksipuolisesti itsesäälissä räpiköivää ja toista haukkuvaa kautta kehuvaa, jankuttavaa rakkaus ja ”rakkaus”tarinaa, jonka toisto on jo maanista, mutta mustasukkaisuuttahan, vanhaa vihulaistahan siinä kuvataan, mutta toistoisat kieli- ja mielikuvat menevät melkein mielensairauksien mutaamiseen. Lisäksi mukana (jälleen toistoisasti/ aiheeseen palaten) sosialismihaukuntaa sosialistikirjailijan solvaamisen myötä ja yhä uudestaan ja uudestaan elokuvamaailmahaukuntaa, ”sillä.. eihän elokuva taidetta ole, vaan taloutta ja eivätkä elokuvatähdet näyttelijöitä ole, eivätkä osaakkaan olla.. vaan.. tähtiä..”

Mutta puutteistaan, pöljyyksistään, tanakasta, tankkaavasta toistostaan huolimatta (ja vähän niiden takiakin) tästä muodostuu kuitenkin mainio, mielenkiintoinen ja monipuolinen teos. Aikansa lukijakunta on varmasti kohottanut kulmakarvojaan (ja ehkä muutakin, halun, kalun, kanteen?) kirjan orgastisessa elokuvateatterikohdassa, jossa ”vanha” elokuvatähti Vuori tyydyttää itseään elokuvateatterin hämärässä kun hän katsoo ”vanhaa” elokuvaa jossa Hän ja sodassa kuollut (ei elokuvassa siis, vaan oikeassa sodassa oikeasti kuollut) vastanäyttelijänsä ja miehensä mm ja varsinkin rakastelivat!

Kirjailija: ”Mutta elokuva tappoi minusta viimeisenkin uskon rakkauteen todellisena, kestävänä tunteena. Teimme niin paljon ja niin monta kertaa – me elokuvaihmiset, rahoittajat, kirjailijat, ohjaajat, näyttelijät ja muut (mielenkiintoinen järjestysvalinta, lat huom) – teimme niin monta kertaa illuusioita (kirjat ”vapaita” illuusioista?, lat huom..)in v, ettemme itse enää voineet uskoa niihin. Ne olivat olemassa vain valkokankaalla, eivät muualla.”

”Jos asunnon aikoi myydä, siinä täytyy olla keittiö, makuuhuone ja kylpyhuone – toisin sanoen aivan tietyt tekijät, jotka ovat tuiki tarpeellisia. Samoin täytyi olla filmissä.”

Tähdestä: ”Hän valloittaa yleisönsä hymyllään, rinnoillaan, takamuksillaan (miksi monikko?, pakarat POTENSSIIN 2? lat huom…), jaloillaan, laulullaan – millä milloinkin. Harvoin lahjoillaan.” Aha, jaha, jepjp ja vai niin ja sillä tavalla…

P.S. Talvi on kirjan kannen kuvassa aiheen mukaisesti muuten tahattomasti tai tarkoituksella ihan Robert Mitchumin näköinen!

Hilde Warren on elämää puhkuen täynnä oleva teatteritähti ja on sitä niin paljon että ei haluaisi kohdata Kuolemaa näyttämölläkään: ”En voi esittää osaa. Kuinka niin kaunis ja nuori voi odottaa kuolemaa? En ymmärrä sitä. Haluan elä ikuisesti! Elämä on niin kaunis kuitenkin.” ”Olet liian nuori, et tunne elämän pimeitä puolia vielä.”

Mutta hän tulee tuntemaan ne elämässään ja katsojat tässä Joe Mayn ohjaamassa ja Fritz Langin käsikirjoittamassa elokuvassa (tunnin pituinen) nopeasti luksustalojen ja kellarikapakoiden väliä suhaavan nilkkimiehen muodossa. Mies kuolee suht nopeasti, mutta pojasta tulee elämänmittainen, elämänmittaiset toisintokuviokasautuma-möhkäle-elonestäjä-ennusmerkkimöhkäle…

Upea elokuva, yllättävän hyvin säilynyt printti.

”Viimeinen”, ”viimeistelemätön” ”Bruce Lee” ”elokuva”? ”Bye, bye Bruce Lee…” Alkutekstien aikana Candy(!)-niminen mieslaulaja funkkaa jytysti ja tykisti laulun nimeltä ”King of Kung Fu”.

Ja kohta Bruce Li jytää, tykittää ja vetää viheliäisiä veikkoja dunkkuun ja hänet hommataan, huomataan muka Bruce Lee-”dokumentin” ja, eli, tai Brucen ”vaillinaisen”, ”viimeistelemättömän”, ”viimeisen” (niin kuin leffan nimikin kertoo, kirjoittaa..) elokuvan tähdeksi…

Ei lähellekään niin hullu, huono kuin monet Lee-kloonailut, mutta tylsempi…

Mutta/onneksi tai epäonneksi elokuva ei ole alkuunkaan, ollenkaan, vähääkään hullu ja mielipuolinen ja huono kuin monet verrokkinsa; Li`lle näytetään ”Bruce Lee”-”elokuvaa” jossa Li itse näyttelee. No, onhan tämä melkoisen mielipuolista, mutta myös tylsää.. Lopuksi vielä tyttöystävä kaapataan ja kätketään kuinka ollakaan, minnekä muuallekaan kuin ”Tower of Deathiin”, jossa sitten loppuliisteröinnit tapahtuvat..

Bruce pureekin painijaa painissa!!.. Ja viimeisen kerroksen taistelussa on kerroksellisuutta.. No, jopas nyt kertautuu, vertautuu..

..Mutta: Liian jankkaava ja tylsä teos-seos..

Elokuvan alussa mies muhinoi ja hän ja kamera herkuttelevat kauniin alastoman naisen vartalolla yhtäkkiä tuijottajamiessika kuristaa naisen! Sen jälkeen mies laahustelee, tallustelee ympäri asuntoa kädet taskuissa laiskasti lattiaa potkien kuin joku tylsää peruskeskiluokkaelämäänsä haukotteleva jamppa. Sitten seuraavassa alkutekstiosuudessa miehestä esitetään lapsuuden valokuvia joissa hän on lähes aina muusta perheestä erillään.. Ja elo-valokuvaaja hänestä on nyt tullutkin, sleazesellainen…

Eli fetissiset, sleaziset kuvaukset kiinnostavat miestä ja samoin elokuvan naisohjaajaa Christine Hornisherin tässä harvinaisessa ja hänen valitettavasti ainoassa ohjaustyössään. Joka tuo karun kliseisesti, mutta mielenkiintoisesti, muistettavasti, mutta myös kauniistikin kaksi elämän viemäriverkoston räpistelijää yhteen. Ja se yhteys on yhtä aikaa kaunis ja karu, hiljainen, niljainen ja viljainen… Ja ihan elokuvan loppu ensin-jälkeen: latistava, patistava.. Yksi kekseliäimpiä, uniikeimpia julman karun konkreettisia, sananmukaisia Hollywood-lopetuksia!

Äläkä eteesi, sivullesi, alhaalle, ylhäälle…. ”Rakkaalla” leffalla on monta nimeä! – Nainen palkataan jalkaramman kauppakeskus-supermarket-kirjastonäyttelymaalarin (Joseph Cotten[!] viimeisissä rooleissaan) hoitajaksi, vaikka äijällä on jo alkoholisoituneet (viinikellarissa rivissä tyhjiä pulloja, mutta nekin voivat tappaa) hovimestari-miessihteerit, kokit, puutarhurit, kellari-vintti-ihmiset, vai mitä niitä oli, ja vielä paukkaa pukkaa perhettä ja ystävää (ja ”ystävää”) pirtin täydeltä…

,,,ja naarmutusgoreiset viiltelyt päättyvät astalotappoihin…

Vähän tylsä, mutta arvattava tai ei-arvattava loppu pelastaa… Eli yllättävä loppu tässäkin..

1930(!)luvulla (jepjep ja no, joo, sehän se sitä suurta Noita-Aikaa oli…) pahiksenpalvonta(porukan?) pahiksenpalvontaäiti poltetaan noitana, mutta hän on siirtänyt pahiksuutensa pieneen tyttäreensä…

…joka ilmestyy slashaavasti 1980-luvulla (niinpä tietenkin, milloinka muulloinkaan!!) piruilemaan ja pomppimaan (!jälkimmäistä konkreettisesti, myös koko ajan käsissään lapsen, lasten leikkiin kutsuvasti palloa pitäen tai pomputtaen ) kasarijengissä pöljästä pösilöön ja tyhmästä typerykseen… ja tekee heistä tappokoneita ja tai uhreja, (tai) molempia…eräästä vaaleaveriköstä varsinkin..ja homma taipuu, taittuu loppuun kun kutsutaan (tai tulevat kutsumatta) hyvät ja pahat ja puolipaistoiset/taistoiset, varsinkin harmaahapsipappipastori…

OIvakohta: Pikkutyttö huutaa, itkee kuin perheriidassa kun idoottikaksikko eli pappi huutaa Jumalaa ja äiti Saatanaa!!

Ja suht yllättävä loppu.

…Juuri sopivasti erilainen slasherointi…

…Ihan näppärä, näpsäkkä NoitaTarina.

Mutta teos, tulos kuitenkin myös osittain onnistunut. Eli, No, nyt ”heti” perään toinen aikansa, saman ajan Itäblokkierikoisuus (josta muodostuu, tulee tästäkin Itäblokkiepäonnistuminen, mutta ei niin karmea kauhea kuin edellisestä ”Happy Endistä”): Pariskuntia tai joitain sinne päin, tai keitä, mitä lienee kuvataan, katsellaan noin 20, 40 ja 60-vuotiaina (eikä välttämättä samoja pareja, näyttelijöitä ei ainakaan) ja jokainen segmentti samalla dialogilla, samassa järjestyksessä!! Dialogi voi muuttua sen verran, että eri sukupuoli sanoo, sitä, toisin kuin edellisessä, edellisissä…

Mahdoton, toivoton teos, tehtävä

No, on tää parempaa erikoisuutta kuin tuo edellinen, ”Happy End”, tosiaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi kummainen kautta monipolvinen, puolinen, uniikki onnistuminen varsinkaan, sillä onhan tämä ideana loistava, mutta toteutus, tulos, teos suht koht taitamaton, toimimaton, vaatimaton, koska ideahan on erittäin, todella vaativa, vaikea, jopa , taitamaton, toivoton, mahdoton tehtävä, teos. Siis se, että sama dialogi toimisi jokaisessa segmentissä omalla tavallaan, omine avuineen, aina uudella, uniikilla tavalla… Tuollainenhan on lähes sula mahdottomuus, enkä tosiaan odottanutkaan että tämä olisi mikään kolmen kovan nerokas ja ylimaallinen wau!-efektikimara, juurikin tuon mahdottomuuden, jopa toivottumuuden takia. Mutta paljon enemmän kuitenkin toivoin kuin mitä sain: Ei tullut kolmen kovaa, ei edes mikään segmentti yksinäänkään ollut kovaa kamaa. Mutta ei tämä aivan mahdoton, mitätön kuitenkaan ollut: Ensimmäisessä osassa näemme Jean-Pierre Leaudin(?!) hopeatakkisena, tukka silmillä riehuvana pop-tähtenä!! (Ja se se onkin kuulkaa muuten näky!!!) Jonka fani tulee jopa suihkuun nimikirjoitusta pyytämään!!!… Ja näemme Leaudin myös kasvoillaan hiilenmusta kämmenkuvansa, jonka sai kun lappoi viululla hiiliä kamiinaan!!?? (Olis nyt heittänyt sen viulunkin sinne!) Kolmannessa osassa näemme, jos sellaisesta tykkää,osaan upotetut pop-art-avantgarde-teatteritouhua. Mutta näissäkin on ei vahva, kuten edellisessä, mutta mieto tekotaiteellisuuden ja väkisinväännön haju, lemu. löyhkä ja maku.

Paras dialogipätkä joka toimii joka osassa, erikseen-yksin ja ryhmässä: ”Miksi tulet aina uudestaan luokseni?” ”Jotta voin lähteä.”

Otsikko vähän liian väärä, julma ja jyrkkä. Sanotaan uudestaan että leffa on suht taitamaton ja vaatimaton, mutta ei mitätön. Ja kuten sanottua, on tässä hyvääkin, tässä vähän uutta hyvää: En laita pisteitä ikikliseelle ”Hyvä että on sentään yritetty, vaikka idean toteutus on (tosiaan) erittäin hankala, vaativa ja vaikea.”, vaan hyvät asiat ovat kuitenkin kätkeytyneet myös moitittuun sirpaleisuuteen: Niistä muodostuu mietittävä möykky. Mietittävää jäi, vaikka tosiaan mietin ennen katsomista että josko ja tuskin tekijät tästä mahdottomuudesta, toivottomuudesta selviävät. Tulos on kuitenkin osa-onnistuminen. Ei kolmea kokonaisuutta, ei yhtä monihaaramuodostelmaa, vaan repaleinen harso, verho, jonka takana kaukana kajastaa mahdoton, toivoton onnistuminen…

Kuten edellinenkin myöskin wannabe-outoilu, mutta valovuosia viriilimpi, vireämpi, virkeämpi kuin se.

1] Jos epäonnistuminen on outo, niin silloin se yleensä kätkee onnistumisen siemenen.