”Go to Hell! You scare me!” Hong Kongin 666 (kääk!) King`s Roadin elokuvateatterin viimeinen elokuvaesitys 31 joulukuuta 1999. Viimeinen siksi että konkurssi, velkoja saapuu lappuineen luukulle 1], ja kai varsinkin siksi koska Saatana saapuu joukkoineen teatteriin, ja kai koko maailmaan, koska maailmanloppu. Ja kääk-gore alkaa…

Irvistellen ja teatterimaisen tahmeasti/yliliikkeillen näytelty uniikkivääntö iki-ideasta ”kauhua katsomossa” on aikamoinen splatterpommi. Mutta ei mikään (iki-)iljettävä. Paljon on Japsi – ja Itäkauhun purevaa lentopäätä, mutta sekin vain niin että tyttöystävän pää puree poikaystävän housujen etu – ja takamusta, nimenomaan housujen. Ja päillä tehdään jalkapalloharjoituskuvioita myös. (Jalalle, polvelle, päälle, rinnalle jne..) Avainsana on absurdismi, kuten (liian?) usein näissä. Ja kyllähän se keho, torsokin tanssaa, tanssii ympäri huonetta. Ja se gore(kin) kouraisee välillä. (Varsinkin lopun kettinkigoressa.) Ja halpaa on. hiukset pursuavat aaveen, aaveiden maskin alta. Halpaa on myös näyttelijöiden vähäisyys.

Mutta aika harvassa leffassa on stop motion-muovailuvahanorsu! Vessassa!! Uhreihinsa palovammoja paskova norsu!!!

”It hurts much!” sanoo sekä aaveuhri että katsoja.

Erikoisuutena hyllyyn.

1] Teatteri ei pärjää vaikka raivokas lipunmyyjä pakottaa koneenkäyttäjänkin ostavan lipun! Tai ainakin konemiehen tyttöystävän on se ostettava. Ehkä myyjän itsensäkin on lippu lunastettava?

Loistava, mielipuolinen (sic[k]) komedia miehestä, joka estää vaimonsa avioerohaaveet esittämällä hullua. (Laki ei silloin anna lupaa eroon.) Vaimo kostaa, tai ainakin yrittää kostaa, liimautumalla kiinni tolloon jousiampujaan, oikein maailmanennätysmies-sellaiseen, jonka nainen luulee olevan miehen ex-heilan taiteilijamies. Mutta kaikkein epäonnistunein yritys on tietenkin miehellä, hän joutuu mielisairaalaan.. Naisenkin hulluutta epäillään.

Hulluun (sic[k]) vauhtiin koko ajan enemmän kiertyvä komedia on William Powellin ja Myrna Loyn huikea taidonnäyte! Hauskoja, toimivia ideoita: Päivällinen takaperin, Powell vanhana, äitinsä ikäisenä sisarenaan (huikea[an hauska] puhe ja ulkoasu), suihkukohtaus…

”It´s driving me crazy!”

Piikkisilta. Ensiksi joukkio, sakki polttaa Shaolin-temppelin kaapit ja kirjat ja murskaa puutukilla Buddha-patsaan Buddhan Päätä myöten. Sitten siirrytäänkin hevosin ja miekoin aavikkotaisteluun, jossa kaksi, tai oikeastaan yksi ilmalento-miekkamies (nainenkin liittyy kohta joukkoon) mätkii, pätkii pahajoukkoa palasiksi. Yksi hevonenkin muka menettää päänsä keinu-keppihevos kökkötyyliin..

Ehdin jo vähän kyllästyä alun joukkokohtausten jonoon (yksi, korkeintaan kaksi vastaan sata, tuhat), mutta onneksi (katsojalle onneksi, ei vangeille) nopeasti siirrytään (sankarimme seassa) isoon vankila-seppien ”pajaan”, tehtaaseen, (ja tästä elokuva alkaakin ja jatkuukin, ja lopun suht pienen tilan massataistelut, niissä on jalka -ja ranneruutia, kun annetaan puolin ja toisin huutia, ja aletaan kaikkia kaikin asein tieltä pois luutia), jossa vangit tekevät miekkoja (! kumma etteivät ruutituliaseita), joten uniikkia urheilua piikkisiltoineen ja alatulineen. Silta yli tulivirran. Elokuvassa paljon taisteluita tulien päällä, tällaista olen kaivannut.

Paskiaispomolle, piilopatsatelevalle, urpouhoavalle sellaiselle (Kuka tästä tulee mieleen?): ”If you love the death so much, why don`t you kill yourself?”

Kekseliään, mainion, nerokkaan, näppäräniminen elokuva on Jesus Jess Francon Godardisin tuotos; Franco kutsutaan, tulee kuvauspaikalle käsikirjoitusplari kädessään ja neuvot puheissaan, mies ja nainen keskustelevat autossa vahvasti jenkkilää ylilausuen, sama pari keskustelee autossa niin, että puheissa on mahdollisimman monta elokuvannimeä upotettuina, mies ja nainen naivat autossa joka liikkuu noin millin tunnissa eteenpäin. No, viimeisin taisi olla aivan, ihan täyttä Francoa. Sex Is Crazy on nerokas (ja) pöljäily.

Punkkia Pieksämäeltä. Kunnon pieksentää. Paras nykäys, rykäys: ”Orpo olo.”

Bertrand Tavernier on laajassa filmografiassaan käsitellyt myös Ranskan kipupisteitä, mustia muistoja, vuosia; Dokumentti La guerre sans nom (-92) käy läpi Algerian sotaa ja tämä Kulkulupa (Laissez-passer-2002) ei-dokumentti natsimiehityksen aikaa keskittyen kahteen oikeasti eläneeseen, mutta nykyään unholan limboon kadonneeseen elokuvantekijään; käsikirjoittaja Jean Aurencheen, joka kieltäytyi töistä täysillä, täysin ja ohjaaja ja Jean Devaivre yritti syödä sisällä, sisältä. menemällä mukaan elokuvantekoon. Mutta viimeksi mainitut joutuvat aina syömään myös valloittajan, vastustajan leipää.

Pidin kovasti. Elokuvaa on moitittu liian massiivisesta yksityiskohtien vyörytyksestä, mutta tärkeiden/törkeiden aikojen, asioiden käsittelyssä on hyvä käyttää massiivisuutta ja yksityiskohtia, jopa massiivisoituja yksityiskohtia.

Rammstein-yhtye on otsikoissa, kaikkein kuvaavin otsikko bändistä on tuossa ylhäällä. Keikoilla bändillä on ainakin ollut tähän saakka penistykki ja vuosia sitten bändin ”pojat” (voi myös ottaa lainausmerkit pois, niin lapsellista on tää meininki) julkaisivat erikoislevyn jossa on valut heidän kaluistaan. Isot miehet, noloa!

Lapsi: ”I had a bad dream and I wet the bed. I had a dream you were not there." Äiti: "I was not where? "Wherever I was." Pitkätukkapoika (ja tää näiden iänikuinen tytöksi pukeminen): "I am not a girl!” Elokuva ilkeästä ihmisestä. (Ja ilkeistä ihmisistä.) Tai sellaiseksi tulevasta, siihenhän nimi viittaa. Tässä keskitytään, viitataan viisaasti pikkuisiin yksityiskohtiin (No, se ”viimeinen”[?] on isompi.), josta pahuus on ”selvästi”(?) 1] sikiämässä.. Elokuva onkin jaksotettu ”Tantrumeihin” eli pieniin kiukkukohtauksiin. Pojassa näkyykin hyvin näyteltyä samean, sumean tuijottavaa kiukku-uhkaa lähes koko ajan, kohta mäjähtää, räjähtää, mutta Scott Walkerin mahtipontisen murisevaa musiikkia käytetään liikaa, se kehystää, reunustaa, sulkee tarinan tapahtumattomuudessaan liian banaaliksi, pieneksi, triviaaliksi. Se on liian helppo, ilmeinen, itsestään selvä, kulunut, käytetty, täytetty ratkaisu. Kaikinpuolinen hiljaisuus olisi paljon hyytävämpää, kylmäävämpää, tehokkaampaa…

1] (Kuvaus on usein hämärää, pimeää, iltaa, yötä, päiväkin ankeaa, harmaata, pilvistä, ja niitä on vuosikin, 1918.)

Paha baikkeri joutuu sähkötuoliin, mutta hän uhkaa tulla takaisin. Ja tulee, ja tulee nimen tuleen ja/tai sähköön, sillä hän sähköistää rannan ja rantakaupungin. (Elokuva tapahtuu Spring Break`in aikaan, ja tuo toinen enkkunimi kuvaa elokuvaa parhaiten, sillä sitä Kevätkatkoa tässä on huomattavasti eniten, tissejä ja viinaa riittää. Mutta on tässä murhiakin, mutta miedosti. Ei goreinen. Kummalisin tapa tappaa taitaa olla hissinjohto hampaisiin. Ja genrelle tyypillisesti Kaupunginjohtaja ei halua tapahtuman rahavirtojen loppuvan siitä syystä että leviääkin tieto, että tapahtuma onkin TAPAhtuma. Joten hän ja juoppo lääkäri ja poliisi (John Saxon) hautaavat ruumiit hiekkakuoppaan. Mutta erään uhrin kaveri (ohjaaja Andre De Tothin poika Nicolas De Toth, leikkaajana lähinnä ”tunnettu”) ja naisystävä alkavat tutkimaan TAPAhtumia…)

Vaikka aika vaisu, valju, niin kyllä tämän parissa parissa kolmessa kohtauksessa viihtyi. Kokonaisuutenakin ehkä. Parasta on koko elokuvan jatkuva hevahtava rock and roll-matto suurentelevine sanoituksineen. Leffa muutenkin laajenee, lujittuu loppua kohden.

…kun uusi Flash tulee teattereihin? Salama oli lapsuuteni suosikkisupersankarisarjakuvahahmo (lehdestä ilmestyi suomeksi 9 numeroa vuonna 1971-72, -71 6 numeroa, -72 3), mutta kun supersankarielokuvat eivät ole kiinnostaneet koskaan, niin siksi tuo kysymysmerkki. Tuleeko nytkään lähdettyä, raahauduttua, vaivautua???…