Maapalloa lähestyvä planeetta imee keskenään taistelevat sotajoukot, puoliraunioiset talot ja kaupungit, maat ja meret, laivat ja hevoskärryt pinnalleen. Sekä rakastuneen parin. Planeetalla törmätään kattiloiden kolinaa pelkääviin dinosauruksiin ja merihirviöihin(!) ja käveleviin kaloihin!!
Tsekkimestari karel Zemanin ohjaus Jules Vernen tarinasta on taas upeaa animaation ja elokuvan juhlaa. Kiva idea on alkutekstien tuleminen postikortteina, matkailumeininkiä.
Anthony Quinn(!) on suht seko ex-jalkapallostara joka pitää muutamien narkkareiden kanssa nuortaparia panttivankeina beatnik-luolassa. Nimensämukaisesti sekä villiä, että vähemmän villiä menoa. Kipuilee realismin, campin ja sleazen suossa, osaamatta päättää. Sotkua.
Oikeastaan ei niinkään villi, vaan inhan tunkkainen.
Elokuva oli kuulemma kuvattu ensin nimellä The Man He Found, `Hitler Amerikassa`(Sodan jälkeen)-elokuvana. Mutta sitten se ideoitiin, nimettiin, leikattiin, kuvattiinkin uuteen uskoon ja politiikkaan; Kommunistiksi kääntynyt ex(?)-natsi (tai näiden sekoitus?) johtaa pientä keskijenkkiläistä hylkykaupunkia. Kiinnostava ja katsottava vain tämän oudomman sekoitussuhteen takia.
No, nyt on nimessä `pelkkä` brain, `ainoastaan` aivot. Elokuvamies (lähinnä käsikirjoituspuolen, niitä onkin paljon) Curt Siodmak oli myös varsinainen kirjailija, lähinnä kai scifi. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Donovan`s Brain, kertomus kusipääkroisoksesta jonka aivot(!!) ottavat hyvän tiedemiehen valtaansa. (Sanottakoon että en ole itse teosta lukenut, juonen tietäminen perustuu kolmeen eri elokuvaan, jotka kaikki perustuvat ko teokseen; ensimmäisenä ilmestyi Lady and The Monster (Usa-44), jossa kroisos oli muistaakseni gangsteri. Erich von Stroheim ja ex-taitoluistelijatar Vera Ralston. Ihan ok, muistaakseni. Paras versio teoksesta (ja onkin yllättävän hyvä älyttömän aivojuonen huomioon ottaen) on teoksen nimen mukainen Donovan`s Brain vuodelta-53.
Englanti-Saksatuotos The Brain saa sitten `kunnian` olla se `trilogian` huonoin, vaikka ei sekään surkea ole. Vaikkakin älytön; Lento-”onnettomuudessa” kuolleen kroisoksen aivot kelluvat tankissa ja lähettävät singnaaleja hyvistutkijaan; Syyllinen on löydettävä. On löydettävä syyllinen kusipään kuolemaan, sinänsä ihan oivallinen keikaus. Freddie Francisin ohjaus. Peter van Eyck, Anne Heywood, Bernard Lee…
Varttituntinen espanjalainen Jeesus-splatterointi. Muutama ihmeteko käsitellään goren kautta; Lasaruksen kuolleistaherättäminen, kuinka kaksi kalaa saadaan riittämään. Näistä tämä lähinnä koostuu. Lasaruksen muuttuminen zombiksi ja veriräjähtävät kalat kuolettavina heittoaseina ovat hyviä ideoita, mutta kohtaukset ovat liian pitkiä, ne käsitellään liian loppuun. (Käsittämätön epäonnistuminen varttitunnin leffassa. Odotin kunnon ihmetekotykitystä. Nyt vähän junnaa.) Ja Cowboyzombit liian kaukaa, meren takaa haetut. Mutta Jeesus pelastaa Juudaksen hengen, siinä varsinaista kryptistä kohtalonivaa ja tietenkin varsinkin sitä kohtalontoteutumista. Elämäntehtävää, ja kuoleman.
Näyttelijätyö sopivan pöljää ja pösilöä, mutta elokuva on pettymys kuitenkin.
Henkistä irstautta. Ironista irstautta. Pinnanalaista, pidättyväistä, porvarillista. Porvariston piilotetut, pidättyväiset perversiot. Vampyrin ohjaaja Benjamin Christensen esittää taiteilijaa ja esim monista noireista tuttu itävaltalaissyntyinen Walter Slezak hänen miesmalliaan Mikaelia tässä Saksassa kuvatussa melkein mykkämestariteoksessa. Tämä häivähtävän homoeroottinen teos (taiteilija-malli, taulut) saa kolmiodraamakehyksen kautta kuristusköyden kun venäläinen aatelistonainen saapuu paikalle muotokuvavaatimuksineen ja kietoo pikkuhiljaa Mikaelin pauloihinsa. Dreyermaisesti tästä, eikä mistään muustakaan, ei tietenkään lopulta seuraa kuin kylmyyttä, tyhjyyttä, yksinäisyyttä. Petosta. Tuhoa. Mykkäisän kamarielokuvan muodossa. Sillä tässä ollaan (lähes) koko ajan sisätiloissa ja tilojen puristavuus (isojen hienostohalliasuntojenkin, varsinkin niiden, no muualla ei ollakaan) tulee hyvin esille. Samoin kuin näissä tiloissa pyristelevien ihmisten mustasukkaisukkaisuuksien, valehtelemisien/kertomatta jättämisten, suoranaisten petosten puristavuus. Elokuvassa on porsasteleva pohjavire, mutta se on monikerroksisissa kätköissä. (Kainon) Kamarielokuvan tyylistä on eräänlainen kaino kärsimys, teatraalinen tärinä, joka tuo tarinaan sekä epäuskottavuutta, että aikansa, jälkiviktoriaanisen, tulkkausta. Eräänlaista iloa, jopa aitoa sellaista, mutta selvää tämä ei ehkä pääty hyvin-leimaa elokuvaan tuo Mikaelin ja Ruhtinattaren rakkaus. Rakastumista ei esitetä niin kainosti kuin muita tunteita. Ja hauska yksityiskohta elokuvassa on kodin kunniapaikalla pidettävät mykkäelokuva-memorabilianuket (mm Chaplin, Mary Pickford, Lon Chaney), joiden kanssa jopa vähän ilveillään. Ja vaikka Taiteilijan ökylinnoitus on koko lailla kylmyyden pesä (vaikkakin vanhassa taiteilijassa on [liiallisuuksiinkin menevää] ymmärtämistä Ja Mikaelin tekojen tasoittelua; vanhus on elokuvan traagisin hahmo), talon lähes jokaisen huoneen seinälle on Dreyermaisesti asetettu krusifiksi. Taitelijahahmon kitsistä uskontokoristelua vai aitoa uskoa? Mielenkiintoinen ristiriita. (Hourettakin löytyy, kaksintaistelukohtauksessa.)
Homoseksuaalisuus ei mielestäni tule läheskään niin selvästi esille kuin monet arvostelut ovat väittäneet; Tässä keskitytään lähinnä Mikaelin ja Ruhtinattaren suhteeseen (vähän liiankin löysästi, loppu on löysä, toisaalta `kaunis`), tosin varsinkin lopun Vanhan Taiteilijan tuska ja kaipaus on kylmäävän käsinkosketeltavaa. Taiteilija on toisaalta tuskaisa uhri, toisaalta elokuvan ylevin hahmo. Älyttömyyksiinkin asti. Tai juuri päin vastoin. (Hieno rooli, ja Christensen tuo juuri tämän kylmäävän käsinkosketeltavuuden, eli sen että kukaan ei koske (onko koskaan koskenutkaan) loisteliaasti esiin. Yksinäisyyden kuoleman edessä. Koko elämänaikaisen yksinäisyyden. Yksinäisyyden.
Dreyerin askestimin ja 20-lukulaisen saksalaisen ekspessionismin sekoitus on oiva puolitus, puoli-puoli-maailma (tai, no, asketismia ehdottomasti enemmän, koska sisätilat, vaikkakin pröystäilevähköt) joka tämän takia tekee elokuvasta uskottavamman, ei aivan niin epäaidon ja karufantastisen kuin Saksa-ekspressionismielokuvista, vaikka näilläkin elokuva-aalloilla vellotaankin vahvahkosti vivahteissa, vilahduksissa.
Kyseessä ei siis ole Honkkarointi, vaan Olympialaisten kunniaksi Etelä-Koreointi. Eikä kyseessä ole perinteinen `poika kostaa vanhempiensa murhat`-tarina, vaan nyt kyseessä on tyttö, nuori nainen.. Eikä tässä tosiaankaan ole mitään `dirtiest`-taisteluita, kuten leffan mainoslause kertoo (”Dirtiest fighting ever.”) Kuumaa teetä heitetään naamalle ja punaviitta heitetään pelkurimaisesti vastustajan päälle, jonka jälkeen `sokeaa` mätkitään. KökköKoreointia edustavat seuraavat kohtaukset: Äijällä on käsissään ”tappo”hanskat, =litistyvät lättänät, eli lasten kuningasleikeistä tutun näköiset, hopeamaalatut, pahviset kunkkukruunut, vielä useilla kolmiokärkikerroksilla varustettuina. Toisessa kohtauksessa yritetään nirhata nukkuvaa miekalla. Juuri vähän ennen lyöntiä, nukkuva kääntyy ja miekka iskeytyy lujaa sänkyyn kiinni. Niin lujaa ettei lyöjä saa sitä enää irti vaan joutuu pakenemaan paikalta.. Muiltakin menee tanakasti aikaa ja voimia että miekka irtoaa.. Koreakekseliäisyyttä taas edustaa tämä: Lattialle levitetään liimaa, johon hemmo päätyy heilumaan. Ja heiluu kahta kauheammin kun hänen ympärilleen heitellään 50-luvun Jenkkiscifien tyylisiä narunnokka-lentäviä lautasia, joiden tässä pitäisi (pahvisina), kukkakuvioituina teräpyörylöinä aiheuttaa veristä tuhoa. Mutta eiväthän ne muuta kuin heiluen vaisusti vaappuvat äijän ympärillä..
Suvantoa, taistelua, suvantoa, taistelua, tyypillistä Itätoimintaa. Ei erikoista. Ei, vaikka elokuvan tekijäfirmaksi mainitaan Extraordinary Films.
Kotiprojektori 