Bernardo Bertoluccin Prima della rivoluzionessa puhutaan paljon. Nuoret porvarit puhua papattavat politiikkaa. (Lähinnä vasemmistolaista). Puhe on välillä täyttä, tiheää, mutta monesti myös tyhjää, joskus jopa tyhjää täynnä. Mutta nuori porvaristo on `mukana` liikkeessä, ainakin aina niin kauan kuin puhetta riittää, lause loppuu.. Ja sitten taas uudestaan… Kiertokulkuahan tämä on, (lähes) aina palataan sinne mistä lähdettiin. Vai lähdettiinkö edes? Vastapuolta ei juurikaan näytetä.
Puheen avulla siis noustaan mukaan kommunismin kärryihin (ja milloin minkäkin aatteen tai trendin), mutta myös hölkötellään vierellä, käveleskellään takana.. Puheissa käytetään välillä toisensa kumoavia vastapareja, kuten tyyliin `Palatessa ei mikään, eikä kukaan ole aivan ennallaan, ei paikat eikä ihmiset.` ja `Olen kiveä. Enkä muuksi muutu.` Lauseella tai lauseilla pyritään tietenkin saada viesti perille, tai sitten vasta-argumenttien `kumouvuudella` voi olla hyppäämättä kärryihin, jäädä niihin tai hypätä pois. Kaikki vaihtoehdot on `perusteltu`. Voi olla mukana, velloa jossain välimaastossa tai sanoa olevansa mukana.. Tämähän vertautuu kaikkeen politiikkaan. Tilat, ihmiset ovat sakeana sanoista, mutta ne varsinaiset sattumat tässä sopassa ja sen höyryissä ovat kortilla.
Vaikkakin tämä on `puhe-elokuva`, niin sen parissa ei pääse kyllästymään. Puheet (ne tyhjätkin) ja koko elokuva on toimivalla tavalla jäsennelty. Parasta Bertoluccia.
P.S. Elokuvan nimi muuten voisi olla myös Vallankumouksen jälkeen. Italiahan (kuten moni muukin maa) on käynyt monet vallankumoukset (kaukaisemmat ja läheisemmät) jo tuohon mennessä, ja eläminen on kuitenkin taas (tässäkin) asettunut vanhoihin uomiinsa..
Kotiprojektori 